Näytetään tekstit, joissa on tunniste Iron Maiden. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Iron Maiden. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 11. joulukuuta 2022

IRON MAIDEN - THE NUMBER OF THE BEAST (1982)

 


Tämäkin levy täytti 40 vuotta vuoden alkupuolella. The Number of the Beastista on kaikki mahdollinen kerrottu satojen tällaisten fanipoikien analyysien myötä. Mietinkin onko mitään mieltä jorista samoja juttuja jälleen kerran. Kylläpä vain. Hyvää levyä ei koskaan arvosteta liikaa. Mutta onko albumi todellisuudessa niin loistava kuin hehkutetaan, vai onko se vain vuosien tuomaa nostalgiaa? Se ei kuitenkaan ole Iron Maidenin paras albumi. Mahtuuko edes kolmen parhaan sakkiin? Ei taida mahtua, ainkaan omalla listallani. Ikäisteni viiskymppisten ukkojen yksi illanvieton vakioaiheita on laittaa Maidenin studiolevyt topkolme tai topviisi -tyyliseen järjestykseen. Siinä riittää väiteltävää ja ilta kuluu rattoisasti. Jospa paljastan tämän hetkisen IRMA-topkolmoseni. Listaus elää aina tilanteen ja fiiliksen mukaan, mutta nyt jos pitää valita... 1.Piece of Mind (1983) 2.Seventh Son of a Seventh Son (1988) 3.Somewhere in Time (1986). Kaikki sitä klassisinta Maidenia yhtyeen kultakaudelta 80-luvulta. Mutta kuten huomaatte The Number of the Beast ei mahdu minulla kolmen sakkiin. Lähellä toki norkoilee Powerslaven (1984) kanssa. Tietysti nämä ovat makuasioita. Mutta vaikka Beast ei ihan kaikkein kirkkain helmi Maidenin levyistä olekaan, oli sillä valtava merkitys bändin uralle. 

       Iron Maiden ei ollut helpon paikan edessä ryhtyessään levyttämään kolmatta albumiaan. Kahta edellistä levyä, Iron Maiden (1980), Killers (1981), tehtäessä bändillä oli ollut materiaalia valmiina. Nyt takki oli tyhjä. Kaikki oli aloitettava alusta. Varastossa ei ollut biisejä. Tämän lisäksi laulajan vaihtuminen aiheutti paineita. Paul Di'Anno oli kuitenkin fanien rakastama merkittävä keulakuva. Yhteistyö Di'Annon kanssa oli vain käynyt mahdottomaksi miehen ailahtelevan luonteen johdosta. Sekoilua ei lainkaan vähentänyt Di'Annon runsas päihteiden käyttö. Kun puhutaan 80-luvulla kiertävästä rockbändistä, niin ihan pienen naukkailun takia ei potkuja tullut. Paul Di'Anno esiintyi Maidenin keulilla viimeisen kerran  Kööpenhaminassa 10.9.1981. Eräs nuori rumpalinalku nimeltään Lars Ulrich oli katsomassa tuota keikkaa.

 

Run to the Hills / Total  Eclipse, ensisinkku

      Steve Harris bongasi uuden laulajan Samson -yhtyeestä. Harris on paljastanut, ettei juurikaan pitänyt Samsonista. Heillä oli vain erittäin hyvä laulaja. Ehdottaessaan kyseistä laulajaa Iron Maidenin managerille Rod Smallwoodille Harris sai tylyn palautteen. Smallwoodista idea oli huono. Hänestä laulajalla oli typerä nimi; Bruce Bruce, sekä tämän tyyli pukeutua valkoiseen esiintymisasuun näytti Smallwoodista tyhmälle. Tästä huolimatta Bruce Dickinson esiteltiin julkisuuteen uutena Iron Maidenin vokalistina 26.11.1981. Entinen taiteilijanimi kuten myös valkoinen esiintymisasu lensivät roskakoriin.

     Ensimmäinen maistiainen levyltä saatiin Run to the Hills -sinkun muodossa. Se nousi brittien sinkkulistan sijalle 7. ollen näin bändin eka top 10 -single. Run to the Hills kuvaa mainiosti koko levytysprosessia. Biisi syntyi spontaanisti treenatessa. The Number of The Beast on monien oikeaan aikaan paikoilleen loksahtaneiden palasten summa. Iso merkitys oli tietysti tuottaja Martin Birchillä, joka oivalsi uuden laulajan tuomat mahdollisuudet. Di'Anno oli ollut huomattavasti kapeammalla rekisterillä varustettu vokalisti. Nyt bändillä oli solisti, jonka keuhkoista purkautui melkoinen räjähdys. Myös Adrian Smithin itsevarmuuden lisääntyminen säveltäjänä ja muusikkona osui tähän hetkeen. Onneksi Steve Harris osasi myös suhtautua Smithin alkuun epävarmasti studioon tuomiin sävellyksiin kannustavasti. Smithin rustaama The Prisoner on ehdottomia allbumin helmiä. Myös bändi itse oli hyvässä tikissä. Kahden levyn jälkeiset kiertueet olivat tehneet yhteissoitosta tiukkaa. Samoin Steve Harris laajensi omien sävellyksiensä ilmaisua. 

     Merkittävä osa Iron Maidenia on visuaalisuus. Derek Riggsin kansitaide on vertaansa vailla. Etenkin tämän levyn kansi on ikoninen, unohtamatta upeita sinkkujen kansia. Maidenin 80-luvun kannet ovat tarina, joka etenee. Jännä juttu, että kun bändin luomisvimma alkoi hiipua Seventh Sonin jälkeen myös kansitaide huononi. No Prayer for the Dying (1990) on oiva esimerkki. Vaikka kansi on vielä saman hepun tekemä, ei ole enää tietoakaan siitä pikkutarkasta yksityiskohtaisesta upeasta tyylistä. Eikä itse levykään enää ole kovin häävi.

 

The Number of the Beast / Remember Tomorrow (live), toka sinkku

   

     The Number of the Beast oli menestys, joka nosti Iron Maidenin huipulle. Jos Steve Harris oli ollut huolissaan lukiessaan Kerrang -lehden lukijoiden äänestyksen tuloksia vuoden 1981 lopulla, niin The Number of the Beastin ilmestymisen jälkeen ei enää tarvinnut moisia murehtia. Iron Maiden nousi brittiläisen hevin kärkinimeksi. 

     Steve Harris on useasti vuosien myötä kitissyt muutamasta albumin raidasta. Gangland on varmasti levyn heikoin kappale, mutta se puolustaa paikkaansa. Harris on myöhemmin katunut omaa päätöstään valita se levylle ja jättää Total Eclipse vain sinkun b-puolen täytteeksi. Nythän näillä uusilla 40-veejuhlajulkaisuilla herra on päättänyt jättää Ganglandin pois levyltä. Aivan typerä päätös. Kyllä alkuperäinen muoto pitää säilyttää. Toinen Harrisia yhä harmittava kappale on levyn avaava Invaders. Turha Steven on märehtiä. Invaders sopii hyvin rullaavana a-puolen ykköseksi.

     Itselläni levy löytyy kahdessa eri formaatissa. Hyllyssäni on vuoden 1998 remasteroitu CD sekä vuonna 2012 ilmestynyt kuvavinyyli. Vaikka kuinka tahtoisin puolustella vinyyliä, ei se luonnistu näiden kahden soundeja verratessa. CD soi hemmetin komeasti ja vinyyli on aivan tuhnu. Usein kuulee kuvalevyjä molattavan ja tässä se pitää täysin paikkansa. Muuten vinyylilaitos on oikei komea paketti, mutta se tärkein eli soundit tökkivät. 

   The Number of the Beast sisältää useita Maidenin klassikkobiisejä. Nimibiisi, Children of the Damned, The Prisoner, 22 Acacia Avenue, Run to the Hills ja Hallowed Be Thy Name. 40 vuodessa timantti on hiotunut entisestään. Nuori ja nälkäinen Iron Maiden oli vuonna 1982 saanut koneensa käyntiin toden teolla.




lauantai 3. tammikuuta 2015

DEF LEPPARD - HIGH ´N´ DRY (1981)




Def Leppard on yhtye jota on pitkin uraa syytelty takinkäännöstä enemmän kuin Paavo Arhinmäkeä. 1970-luvun lopussa Iso-Britanniassa alkoi vahva heavy-yhteiden nousu, kun nuoret pitkätukat olivat kyllästyneet naapurikadun punkkareihein, jotka eivät osanneet soittaa ja olivat muutenkin ärsyttäviä. Brittimetallin uusiaalto eli tuttavallisemmin NWOBHM (New Wave of British Heavy Metal) kumarsi syvään kotimaansa Black Sabbathin suuntaan. Vahvimpina suunnannäyttäjinä kulkivat yhtyeet kuten Judas Priest (joka oli toki aloittanut jo aiemmin, mutta joka laskettiin vahvasti uuteen aaltoon kuuluvaksi.), Iron Maiden, Saxon ja Samson.

    Myös Def Leppard niputettiin samaan koriin, vaikka bändi ei sitä itse suoranaisesti edes halunnut. Jo ensimmäisen Def Leppard -levyn myötä alettiin huudella Sheffieldin poikien kosiskelevan jotain muuta kuin lähipubin finninaamaista headbanger-yleisöä. Isoimman äläkän eka levyllä sai aikaan kappale Hello America, jonka katsottiin liian laskelmoivasti tähtäävän jenkkimarkkinoille. Asiaa ei auttanut brittipuritaanien mielestä sekään, että yhtye kiersi Yhdysvaltoja debyyttinsä jälkeen mm. Pat Traversin ja Ted Nugentin lämmittelijänä. Legendaksi on muodostunut tarina miten yhtyettä heiteltiin kotimaassaan Reading-festivaaleilla oluttölkeillä. Haluan kuitenkin huomauttaa punaniskaisen brittiheviyleisön pitkistä perinteistä. Jos osaavat huliganisoida futismatseissa, niin kyllä brittivänkyrät ovat osoittaneet suosiotaan muillekin esiintyville taiteilijoille omalaatuisella tavalla heitellä lavalle rojua. Ei Def Leppard ole suinkaan ainoa yhtye, joka on pullosateeseen kyseisellä festarilla joutunut. Ei kotoinen Hanoi Rocksimmekaan tainnut säästyä aivan kolhuitta, vaikka lähes kotikentällään tuohon maailmanaikaan olivatkin.
 
 

 

   Varsinaiseen nousukiitoon yhtye pääsi, kun tuottaja Robert John "Mutt" Lange kiinnostui yhtyeestä ja yhtye "Muttista". Langen 80-luvun kuvaa kun katsoo, voisi kaverin kuvitella olevan yksi Leppardin poijiista. Sen verran ulkonäöllisesti jamppa on samasta puusta. Kultasormi Langen johdolla lähdettiin työstämään kakkosalbumia High ´n´ Dry, joka ilmestyi 11. heinäkuuta 1981. Asiat loksahtelivat kohdilleen. Leppard oli suhtautunut posiitivisesti uuden aikakauden tuomiin haasteisiin. Yhtye ja sen taustajoukot ymmärsivät videoiden merkityksen markkinoinnissa. Samaa ei voi sanoa ihan jokaisesta 80-luvun alun yhtyeestä.

   Albumilta lohkaistu video Bringin´ On The Heartbreak sai mainiosti näkyvyyttä MTV:llä. Kun kappaletta kuuntelee voi ymmärtää kuinka vähän yhteistä perinteinen heviyleisö löysi sisämmästään tekeleen kanssa. Kappale on kuitenkin hieno kasarihelmi ja osoittaa suuntaa, jonka Def Leppard oli valinnut. Tuskin ovat pojat katuneet tekemäänsä päätöstä. Moni aikalainen jumiutui vetämään puusilmäheviä pubin nurkkaan, kun NWOBHM:n isoin aalto oli ohi. Toki Iron Maiden ja Judas Priest ovat tehneet pitkän uran, mutta moni lupaava yhtye ei kyennyt uudistumaan ja jäi vaille suurempaa menestystä. Def Leppardia tuskin on haitannut puskista huutelut itsensämyymisestä, kun kaverit ovat saaneet kaupaksi myöhemmin enemmän levyjä kuin Vesa Keskinen koskaan kaljaa ja makkaraa Tuurin kyläkaupasta. Klassisen sanonnan mukaan Leppardin kikkarapäät ovat varmasti nauraneet matkalla pankkiin.
 
 

 

   High ´n´ Dry ei ollut vielä lähelläkään Leppardin seuraavia saavutuksia. Tulevat albumit Pyromania ja Hysteria räjäyttivät pankin. Samalla yhtye koki lähes käsittämättömältä tuntuvia tragedioita. Rumpali Rick Allenin auto-onnettomuus ja käden menetys sekä kitaristi Steve Clarkin kuolemaan johtaneet päihdeongelmat tuntuivat nuoresta Suosikkia lukevasta klopista aivan uskomattomilta tarinoilta. Ja kaiken tämän päälle yhtyeen nousu voittoon näistä. Tuskin monikaan asia musiikkimaailmassa on saanut yhtä paljon huomiota kuin Def Leppardin yksikätinen rumpali.

   Pyromania on oma suosikkini yhtyeen katalogista. High`n`Dry:ssa on paljolti samaa tunnelmaa, mutta biisit eivät aivan ole yhtä timangia. Kun Hysteria ilmestyi löysin itsestäni sen sisäisen Lontoon länsipuolen pubissa istuvan puritaanin. Hysterian soundi oli viety vielä entisestään siirappiseen suuntaan. Resepti toimi, vaikka meikäläinen kavereineen Lausteen metsikössä levyä yrittikin alkuun mollata. Lopulta MTV:n pyörittämä lukuisten videoiden tulva Hysteria-albumilta, sai meikäläisenkin rallattelemaan Womenia ja Animalsia. Ei muuten taida olla toista levyä, josta olisi työstetty yhtä monta ja yhtä kallista videota kuin on Def Leppardin Hysteriasta. Levy-yhtiö ainakin satsasi ja se tuotti tulosta. Hysteriaan päättyy oma Def Leppard -seurantani. Vuonna 1992 ilmestynyt Adrenalize ei enää kiinnostanut, eikä senkään jälkeen tulleet ole jaksaneet innostaa etsimään yhtyettä uudelleen käsiini. Ensi kesänä kun leopardi-pojat saapuvat Tampereelle, saatan mennä paikan päälle, mutta täysin nostalgisista syistä... kuten lähes kaikki muutkin.

   High`n`Dry:n aloituskipaleen Let It Go:n alun riffin jälkeen tuleva Joe Elliotin laulu tuo mieleen toisen 80-luvun aikalaisen...Quiet Riotin. Kumpi oli ensin muna vai kana? Metal Health ilmestyi vasta 1983. Molemmat ovat sen verran kovia viisuja, ettei pieni samankaltaisuus haittaa.






torstai 31. heinäkuuta 2014

TWISTED SISTER - LOVE IS FOR SUCKERS (1987)


Twisted Sisterillä ei enää homma tuntunut toimivan vuonna 1985 ilmestyneen Come Out And Play -albumia seuranneen kiertueen jälkeen. Kyllästyminen toistensa naamoihin sekä turhautuminen lienevät olleen perimmäisiä tunteita herrojen päässä vuoden 1986 tienoilla. Rumpali A.J Pero otti lähtöpassit ja liittyi vanhaan yhtyeeseensä nimeltä Cities. En ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä orkesterista, mutta A.J. Peron tuoman nosteen kautta tämänkin pumpun levyä mainostettiin jopa täällä härmässä levykauppojen ikkunoissa Twisted Sisterin kannuttajan uutena bändinä. Demopohjalta Cities olikin puuhastellut ennen Peron paluuta. Nyt kun Cities-yhtyettä kaivoin YouTubesta kuuntelulle, en ole varma pitäisikö itke vai nauraa. Teen varmuuden vuoksi molempia. Cities on huonosoundista puusilmäheviä pahimmillaan. Vaikka Metal Blade Records ja perustajansa Brian Slagel tekivät 80-luvulla riippumattomana levy-yhtiönä todellisia kulttuuritekoja metallimusiikin saralla, täytyy myöntää, jotta yhtiö tuuttasi pihalle myös paljon huonosti tuotettua kuraheviä. Kuten nyt tämä A.J. Peron Cities. Annihilation Absolute oli yhtyeen esikoislevy ja samalla myös sen joutsenlaulu. Luojan kiitos!
 

Cities-lätty, joka roikkui jopaTurussa
Musiikki-Helinin ikkunassa aikoinaan.
Siinä Priestin Turbon ja Ozzyn
Ultimate Sinin välissä.


    Twisted Sisterin nokkamies ja kantava voima Dee Snider oli vuoden -86 aikana alkanut työstämään tulevaa soololevyään. Alkuun yritetty yhteistyö tulevan Iron Maiden kitaristi Janick Gersin kanssa ei lopulta osoittautunut toimivaksi. Tarina kertoo Gersin pelänneen Sniderin bändissä joutuvansa meikkaamaan naamansa Twisted Sister -tyyliin. Se olisikin ollut hauskaa nähtävää. Rumpalina Sniderin projektissa hääräsi entinen Good Rats kannuttaja Joey Franco, joka oli jo ehditty pestaamaan Peron korvaajaksi myös Twisted Sisteriin. Gersin kanssa homman kuivuttua kasaan, Snider otti yhtyettä Reb Beachiin ja Kip Wingeriin. Miehiin, jotka sittemmin menestyivät muodostamassaan imelässä Winger-nimeä kantavassa pumpulihevi-yhtyeessä. Lisäksi Snider palkkasi studiohommiin Kix-yhtyeessä soittaneen Steve Whitemanin sekä TNT-yhtyeestä tutun Ronnie Le Tekron.

    Albumin julkaiseminen ei  sitten mennyt herra Sniderin tupakkiaskin kanteen piirtämän kaavion mukaan. Atlanticin levypomot, kun vaativat jotta albumi julkaistaan Twisted Sister -nimen alla. Tähän oli Dee Sniderin taipuminen. Loimaan kauppaopiston markkinointilinjan suorittaneena ymmärrän Atlantic Recordsin sikariportaan vaatimuksen. Nimenä TS oli myyvempi kuin pelkkä Dee Snider tai pahimmassa tapauksessa joku täysin uusi yhteen nimi.

   Jos levy olisi ollut jymymenestys, yhtyeellä olisi saattanut olla tulevaisuutta edes dollarinkuvat linsseissään. Edellinen Come Out And Play -kiekko (1985) oli myynyt Usassa platinaa, mutta jäänyt selvästi Stay Hungryn (1984) lukemista.  Come Out And Playta seurannut kiertue sen sijaan oli fiasko, joka repi yhtyeen erilleen. Love Is For Suckers ilmestyi levykauppojen hyllyille  elokuun 13. päivä vuonna 1987. Ja sinne se myös jäi. Yhtyeen kultakausi oli auttamatta ohi. Levy-yhtiö yritti vielä puffata myyntiä julkaisemalla videon kappaleesta Hot Love.
 
 

 
    Hot Love -videolla esiintyy rouva Snider punaisessa mekossaan ja bändin jäsenet ovat hylänneet meikit ja vetäneet niskaan farkkua ja nahkaa. Sen sijaan kappale on melkoista kasarihumppaa. Twisted Sister vetosi aikoinaan miespuolisiin amisviiksisiin koijareihin juuri kapinallaan ja uholla turhia auktoriteetteja ja opettajia vastaan. Siis kaikkea mitä nuorimies tarvitsee elämänsä alkutaipaleen nuotioon sytykkeeksi. Muistan ainakin itse kun kuulin Hot Loven ekan kerran, oli laatanlento lähellä. Sinänsä levyn materiaali ei aivan hirttämättömästi poikkea Twistari-kamasta. Kirjoittihan Dee Snider lähes kaiken aiemmillakin Twisted Sister -levyillä. Sen sijaan tuottajaksi hommattu Beau Hill teki sen mistä on tänä päivänä tunnettu. En tiedä ovatko Beau Hill ja Desmond Child tehneet koskaan yhteistyötä. Jos ovat niin sen työn hedelmä pitää pakata lyijykapseliin ja ampua avaruuteen muistona siitä mitä oli 80-luku. Ratt, Warrant, Winger olivat Beau Hillin muutamia kädenjälkiä soundillisesti ja sitä myös Love Is For Suckers on. Komeasti kaikuvat rummut sekä sliipattu ja muovinen äänimaailma. Kaikkein terävimmillään ei myöskään mister Sniderin sävelkynä ole ollut. Joukkoon mahtuu turhakkeita kuten Tonight ja You Are All I Need sekä Hot Love-kammotus. Mutta toisaalta muutama aivan huikea Twisted-helmi kuten Wake Up (The Sleeping Giant) sekä ehdottomasti yksi kaikkien aikojen suosikeistani nimibiisi Love Is For Suckers, joka jostain syystä tuo mieleeni Lizzy Borden yhtyeen.

   Jo ennen vuotta 1987 Twisted Sisteristä oli tullut vitsi metallifanien keskuudessa, eikä uudelle popimmalle ilmaisulle löytynyt yleisöä juppipuoleltakaan, joille kulmahampaansa teroittanut Dee Snider oli ollut kauhistus muutama vuosi aiemmin. Bändi jopa rundasi levyn myötä, mutta hyvin pian sen jälkeen Dee Snider ilmoitti jättävänsä yhtyeen ja se oli sit siinä. Snider kokosi oman Desperado -yhtyeensä, johon otti rumpuihin ex-Iron Maidenin Clive Burrin sekä Gillanin kanssa soittaneen Bernie Tormen, joka oli vähällä päästä myös Ozzy Osbournen kepittäjäksi. Kun lapsenlapset tulevat hakemaan minua joulupöytään vanhainkodista kolmenkymmenen vuoden kuluttua ja kysyvät: Vaari, Mikä oli Twisted Sister?, en kaiva tätä levyä esiin. Kokonaisuudessaan levy saa haukottelemaan ja ihmettelemään mitä ihmiset vetivät 80-luvulla, kun musa oli tätä. Mutta jos tämä tulee vastaan kirpparilla, suosittelen ostamaan. Twisted Sister on kuitenkin huomattavasti parempaa ajankuvaa kuin Modern Talking. Play It Loud Mutha!


sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

JUDAS PRIEST - KILLING MACHINE (1978)



Judas Priest julkaisi vuonna 1978 kaksi albumia. Tänä päivänä se tuntuu käsittämättömältä, kun uutta Priest-levyä on saatu odottaa kuusi vuotta. Ja vielä kun nämä vuoden 1978 levyt olivat Stained Class ja Killing Machine. Priest levyt, joiden myötä yhtye löysi lopulta sen kaavan, joka johti British Steeliin ja Screaming For Vengeanceen. Judas Priest oli kokenut yhtyeenä jo kovin paljon tuohon mennessä. Miehistö oli vaihtunut useamman äijän heilutellessa saluunan ovia. Samoin musiikillinen tyyli ja varsinkin imago sekä ulkonäkö olivat olleet hakusessa. Esikoisalbumi Rocka Rolla (1974) esitteli välillä melko suoraviivaisesti rokkaavan yhtyeen, joka yritti tuoda soittoonsa mystiikkaa ihmeellisestä psykedeliasta ja muusta turhanpäiväisestä hippihömpästä. Jo seuraava Juutaksen levy Sad Wings Of Destiny (1976) esitteli musiikillisesti huomattavasti vakuuttavamman yhtyeen, joka alkoi maistaa metallin maun suussaan. Oman nahka/niitti -tyylin löytyminen ajoittui vasta Killing Machine -levyn aikoihin. Vaikka Stained Class oli 70-luvun metallia parhaimmillaan, löysi Rob Halford tiensä Lontoon S/M-seksikauppoihin vasta tuon jälkeen. Katsokaa eroa  vuoden sisällä...ensin Stained Class -kiertueelta Robin lavapersoona versus Killing Machine -tyyli. Rumpali Les Binks taisi yrittää pisimpään vältellä niittejä ja nahkaa. Kaveri lopulta häipyikin kuvioista flanellipaitoineen vuonna 1979. Sääli toisaalta. Priestin eräs upeimmista kappaleista Beyond the Realms of Death on juuri Binksin käsialaa.

   Viimeisetkin hapsutakit ja Ian Hillin kauluspaita heitettiin roskiin British Steelin (1980) ilmestyessä, mutta Killing Machinessa bändi tajusi olevansa metalliyhtye. Tänä päivänä herrat kertovat haastatteluissa olleensa sitä aina ja ylpeästi toisin kuin esimerkiksi Sabbath, Zeppelin ja Purple, kuten Sam Dunnin mainiosta Metal Evolution -sarjasta käy ilmi. Toki näin, mutta pakko sanoa, että kyllä Priestilläkin kului useampi vuosi ennen kuin ymmärsivät olevansa heavy metal -yhtye. Mutta varmasti ovat ensimmäinen nimekkäämpi yhtye, joka sitä lippua alkoi ylpeänä kantaa.

   Killing Machine on klassista Priestiä parhaimmillaan. Oli vaikea päättää kirjoitanko tämän blogin juuri tästä levystä vai Stained Classista, mutta vaakakuppi kääntyi Killing Machineen Judas Priestin vaikutus koko metalligenren kehityksessä on kiistaton . Priestin jäljessä kulkivat sekä Iron Maidenin pitkätukat, että kaikki muutkin brittiläsen uuden metalliaallon eli NWOBHM:n bändit kuten Saxon, Samson, Demon ja monet muut. NWOBHM (New Wave of British Heavy Metal) oli kuin turkulainen runous 90-luvun alussa, uutta ja kovaäänistä!
   
   Kun puhutaan Judas Priestin uran läpimurrosta, nostetaan aina esiin British Steel (1980). Tietysti itseoiketetusti se oli iso harppaus eteenpäin. Lopullinen menestys USA:ssa kulminoitui Screaming For Vengeance (1982) -albumiin, mutta väitän, että Amerikan menestyksen pohja luotiin Killing Machinella tai sanotaanko Hell Bent For Leatherilla, millä nimellä levy Jenkkilässä julkaistiin. Killing Machine -nimeä pidettiin liian väkivaltaisena tuossa kaksinaismoralistien luvatussa maassa. Yhdysvaltalaiseen kaksinaismoralismiin Judas Priest törmäsikin myöhemmin, kun yhtye joutui oikeuteen vuonna 1990 syytettyinä kahden teinipojan itsemurhaan yllyttämisestä sanoituksillaan. Nuo itsemurhaan muka yllyttävät kappaleet muuten löytyvät Stained Class -levyltä: Spooky Tooth coveri Better By You Better Than Me sekä edellä manittu Beyond The Realms Of Death. Olen jokseenkin paljon noita eläissäni kuunnellut... ja hengissä ollaan.

    Killing Machine esittelee monipuolisen biisivalikoiman. Metallisen, mutta toisaalta jopa osittain popahtavan. Sisältääpä levy myös kauniin balladin Before The Dawn. Vuonna 1979 yhtye esiintyi suositussa Top Of The Pops- ohjelmassa heti Abban perään. Evening Star -kappale on kaukana siitä miten Heavy Metal tänä päivänä määritellään. Ja ilkeämielisesti voisi jopa bändin yrittäneen ajatella laskelmoidusti miellyttää laajempaa yleisöä hieman kevyemmällä rallatuksella. Pohjan kaikelta paskapuheelta vie kuitenkin koko albumin kappaleiden vahvuus. Levy on kuin tämän vuoden Tuska-festivaaleilta kojusta ostamani viisirivinen pyramidiranneke...aito juttu!

   Judas Priestin omaleimaisuus on kiistämätöntä. Glenn Tipton ja K.K. Downing loivat kahden kitaristin tyylin, jollaista ei ennen oltu kuultu. Monet ovat sitä kopioineet, Iron Maiden ensimmäisenä. Mutta Priest lisäsi keittoonsa vielä Rob Halfordin, jonka ääniala riitti kiilaamaan kovaa ja korkealta kitaristien luoman äänimassan välistä. Tässäkin Maidenin Steve Harris kulki copycattina perässä valitessaan Bruce Dickinsonin yhteensä laulajaksi. Kaikki kunnia Maidenille, mutta ensin oli Priest!

  



sunnuntai 13. lokakuuta 2013

KISS - UNMASKED (1980)



   Palaan ikiaikaisen suosikkini Kissin pariin ja tällä kertaa bändin yhden aliarvostetuimman albumin muodossa. Unmasked julkaistiin 20.6.1980. Edellinen vuonna -79 ilmestynyt Dynasty piti olla ns. Kissin paluulevy. Kiss oli vuoden -77 Love Gun levyn massiivisen kiertueen ja siltä julkaistun Alive II livelevyn myötä tullut urallaan pisteeseen, jossa breikki olisi ollut paikallaan. Kuten monelle menestyvälle yhtyeelle käy, kävi myös Kissille. Ei osattu jarruttaa ja huilata kun olisi pitänyt. 1978 julkaistujen soololevyjen tarkoitus oli saada purettua turhat paineet pois ja antaa mahdollisuus Kiss-ukoille toteuttaa omalla levyllään se mitä Kissin puitteissa ei pystynyt tekemään. Vaikka jokainen soololevyistä myi platinaa, niiden välistä keskinäistä kilpailua ei voi kiistää. Eikä sen myötä vaikutusta Kiss-jäsenten keskenäisiin jo ennestään tulehtuneisiin väleihin. Levyistä huonoimman vastaanoton saanut Peter Criss kyrpiintyi ja pettyi koko Kissiin entisestään. Sen sijaan, muille ehkä yllättäen, parhaiten myi Ace Frehleyn levy, jolta myös nousi kimaran ainut isompi hitti: coverina Russ Ballardin säveltämä New York Groove. Ace Frehleyn soolomenestyksen myötä Stanley ja Simmons joutuivat/saivat antaa entistä enemmän tilaa valokeilassa soolokitaristilleen.

   Dynastyn perusidea oli paluu vahvana bändinä, kuten kiertueen nimikin The Return of  Kiss antoi olettaa. Mikään ei sujunut kuten oli suunniteltu. Dynasty kokonaisuutena hämmensi vanhat fanit. Levy on epätasainen kokonaisuus jokaisen jäsenen vetäessä eri suuntaan Kiss-rekeä. Ace Frehleyn soolomestyksen myötä kitaristilla oli levyllä sävellyksiä enemmän kuin Simmonsilla, ensimmäistä kertaa. Frehleyn kappaleet edustavat levyn suoraviivaisempaa rock-puolta, kun taas Paul Stanleyn I Was Made For Lovin`You oli diskosaudinsa ja peilipallomeinikinsä puolesta jotain mitä Kissiltä ei osattu odottaa. Myös Peter Crissin kohtuuttomuuksiin menevä päihteiden käyttö ja turhautumien omien kappaleiden hyllyttämiseen muiden ja tuottaja Vini Poncian toimesta, aiheuttivat lopulta sen, ettei Criss soita kuin yhdellä Dynastyn kappaleella. Levy myi lopulta platinaa, mutta antoi huolestuttavia merkkejä tulevasta.

   Unmaskedin tuottajaksi valikoitui Dynastyllekin kevyempää pop-soundia luonut Vini Poncia. Unmaskedin tuotanto on Dynastyyn verrattuna selkeälinjaisempi. Dynastyn epätietoinen hajanaisuus on väistynyt ja Unmasked on kautta linjan enemmän pop-musiikkimaisempi ja kappaleet vahvempia. Peter Crissin lähtö bändistä oli jo tiedossa, kun levy julkaistiin. Hänen kasvonsa ja nimensä kuitenkin koristavat edelleen kantta. Todellisuudessa rumpupallilla studiossa istui Anton Fig, joka oli myös vahva ehdokas Crissin korvaajaksi. Studiossa yhtye ei ollut kovinkaan yhtenäinen. Jokainen työsti kappaleitaan erikseen tuottaja Vini Poncian kanssa ja yhä harvemmin miehet olivat studiossa samaan aikaan. Kuitenkin Simmons, Stanley ja Frehley antoivat jokainen levylle oman panoksensa ja onnistuivat säveltämään yhtenäiseen soundimaailmaan sopivia kappaleita. Iso merkitys kokonaisuuden kannalta oli tietysti Vini Poncia, joka onnistui liimaamaan miesten ideat toimivaksi albumikokonaisuudeksi. Levyltä julkaistiin kolme singleä: Shandi, Talk To Me, Tomorrow. Shandista kuvattu video jäi Peter Crissin viimeiseksi esiintymiseksi bändin riveissä ennen 1996 Reunionia.


Shandi singlen Ranska-painos.

    Levyn saama vastaanotto Yhdysvalloissa oli pettymys yhtyeelle. Albumi myi toki kultaa, mutta oli samalla ensimmäinen Kiss-levytys, joka ei ylittänyt platinarajaa sitten Dressed To Killin. Euroopassa ja Australiassa Unmasked sen sijaan menestyi hyvin. Tästä johtuen Kiss suuntasi kiertueensa nyt myös niihin pallon kolkkiin. Euroopan turneella lämmittelijänä toimi Iron Maiden. Myös Peter Crissille oli löydetty korvaaja. Taskukoinen duracelpupu Eric Carr, jonka maskiksi kuitenkin kehiteltiin jäniksen sijaan kettu: The Fox. Carrin soittotyyli poikkesi Crissin aikaisesta hieman groovista otteesta voimallisempaan John Bonham-tyyliseen voimasoittoon. Crissin svengaava tatsi sai väistyä teknisemmän tuplabasaritykitysen tieltä, joka osaltaan muutti Kissin saundia pitemmälle kahdeksankymmentäluvulle mentäessä.

   Lätyn kansitaide on yksi Kissin historian upeimpia. Sarjakuvabändiksi leimatulle yhtyeelle mikään ei sovi paremmin kuin Victor Stabinin tekemä luomus. They Stink! -loppuruutu osoittaa myös Kissin osanneen olla itseironinen. Yhtye ei pelännyt itselleen nauramista. Hyvä piirre yleensä niin herkkänahkaisissa muusikoissa ja taiteilijoissa. Albumin mukana tuli myös jättikokonen juliste kannen toiseksi viimeisestä ruudusta. Nimen Unmasked oli tarkoitus herättää huomioita, vaikka yhtyeellä ei ollut aikomustakaan luopua naamioistaan. On myös kerrottu, että Peter Criss on maalattu kanteen iskemään silmään, koska oli eroamassa yhtyeestä. Ehkä niin.

   Suomeen asti Kiss ei vieläkään ehtinyt tulla esiintymään. Sen sijaan Ruotsissa, tuossa Euroopan luvatussa Kiss-maassa yhtye heitti kaksi keikkaa. Tukholmassa 9.10. ja Göteborgissa 10.10.1980.
Suosikki-lehti Suomesta kävi tsekkaamassa keikan ja kirjoitti aukeaman verran bändistä körttikansan ihmeteltäväksi: Vertahyytävää kimallus-rockia!





   Kiertue sujui hyvin, jos vertaa Dynastyn jälkeisin kiertueen sekoiluihin ja lähinnä Peter Crissin haluttomuuteen ja sekavaan käytökseen. Eric Carr toi toivottua uutta virtaa bändiin. Tosin Ace Frehley sai pian huomata päätöksenteossa jäävän ilman Crissin tukea aina 2-1 tappiolle Stanleyn ja Simmonsin kanssa, jotka vetivät yhtä köyttä. Ace Frehley oli fanien keskuudessa tuohon aikaan suosituin hahmo, mikä aiheutti varmasti harmaita hiuksia kaksikon Stanley/Simmons päihin.

   Unmaskedin jälkeen Kiss otti yhteyttä vanhaan velhoon Bob Ezriniin, jonka johdolla alkoi valmistella teema-albumia ja siihen liittyvää elokuvaa. (Music from) The Elder oli yksi kunnianhimoisimpia yhtyeen suunnitelmia, jonka ulkopuolelle Ace Frehley lopullisesti jäi ja joka johti hänen lähtöönsä Kissistä. The Elderistä muodostui Kissin uran suurin floppi, mutta se on toinen stoori

Ja vinkkinä loppuun...

jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:

JA KAHDEKSANTENA PÄIVÄNÄ













sunnuntai 29. syyskuuta 2013

IRON MAIDEN - PIECE OF MIND (1983)


Iron Maidenin kolmas albumi The Number of the Beast räjäytti pankin. Levy nousi suoraan ilmestyttyään brittilistan kärkeen. Kahdella ensimmäisellä lätyllä laulanut Paul DiAnno oli siirretty sivuun Killers World Tourin aikana ilmenneiden henkilökohtaisten ongelmien johdosta. Tilalle Steve Harris oli hankkinut Samson -yhtyeessä kannuksensa kiilloittaneen Bruce Dickinsonin. Dickinsonin tulo ja kehittyminen yhdeksi maailman merkittävimmäksi hevivokalistiksi oli tietysti mainittava muutos, muttei suinkaan ainoa. Bändin sävellystyön vastuun jakaminen pelkästään Steve Harrisin hartioilta on vähintäänkin yhtä merkittävää. Adrian Smithin alkaessa säveltää Maidenille myös Harrisin sävelkynä terävöityi.

Beastin menestyksen myötä paineet neljännen albuminen tekemisessä ovat mahtaneet olla vuoren korkuiset. Asiaa ei mitenkään helpottanut rumpali Clive Burrin pitkällä maailmankiertueella ilmenneet ongelmat. Soitto ei kulkenut entiseen malliin ja henkiset paineet olivat miehelle liikaa. Viina maistui ja komppi pätki.Myöhemmin MS-tautiin sairastuneen Burrin ongelmat saattoivat olla jo piilevän taudin aiheuttamia. Tilalle hankittiin Trust-yhtyeessä ja Pat Travers bändissä soittanut lyttynenä Nicko McBrain.

Yhtye äänitti levyä Bahamalla samoista syistä kuin Rolling Stones teki aikanaan Exile on Main St.-albumiaan Ranskassa. Britannian verotus kun tuohon aikaan vei muusikoiden tekemisestä melkoisen siivun. Ja kelienkin puolesta Bahama lienee ollut mukavampi kuin sateinen Englanti.
Albumi julkaistiin toukokuussa 1983. Levy ei noussut edeltäjänsä tavoin brittilistan ykköseksi vaan kolmoseksi. Levy kuitenkin myi edeltäjäänsä paremmin ja Jenkeissä ylitti platinaan oikeuttavan miljoonan kappaleen myynnin. Singleinä julkaisriin Flight of Icarus ja The Trooper, todellisia Maiden klassikoita kumpainenkin.




  Bändi aloitti 140 konserttia käsittäneen World Piece Tourinsa toukokuussa 1983 ja päätti sen joulukuussa Dortmundiin keikkaan, joka televisioitiin ympäri Eurooppaa. Suomessa bändi esiintyi 1. kesäkuuta Helsingin jäähallissa lämppärinään Rock Goddess. Muistan nähneeni tuon Dortmundin keikan aikoinaan tai ainakin osan siitä Suomenkin televisiosta ja se edelleen tänä päivänä vakuuttaa. Iron Maiden on elämänsä vedossa. Nälkäinen yhtye, joka on myös luovuutensa huipulla ja suorassa nousukiidossa kohti uusia menestyksiä. Iron Maiden oli vielä vuonna 1983 heavy-yhtye eikä pelkkä porukka toimistusjohtajia rutiineissa, mitä se välillä tänä päivänä tuntuu olevan. Myönnetään, että niin ovat monet muutkin aikalaiset. Tietysti tunteet ja omat muistot kultaavat näissäkin jutuissa bändin. Piece Of Mind on minulle henkilökohtaisesti yksi rakkaimpia Maiden-albumeja. Vuonna -83 ostettu c-kasetti tuli soitettu melko puhki aikoinaan ja hyvältä se kuulostaa tänäkin päivänä.
                                                                                             


Tätä tuli veivattua Luxorin kasettimankassa aikoinaan erittäin tiuhaan.

,