JUDAS PRIEST - KILLING MACHINE (1978)

Judas Priest julkaisi vuonna 1978 kaksi albumia. Tänä päivänä se tuntuu käsittämättömältä, kun uutta Priest-levyä on saatu odottaa kuusi vuotta. Ja vielä kun nämä vuoden 1978 levyt olivat Stained Class ja Killing Machine. Priest levyt, joiden myötä yhtye löysi lopulta sen kaavan, joka johti British Steeliin ja Screaming For Vengeanceen. Judas Priest oli kokenut yhtyeenä jo kovin paljon tuohon mennessä. Miehistö oli vaihtunut useamman äijän heilutellessa saluunan ovia. Samoin musiikillinen tyyli ja varsinkin imago sekä ulkonäkö olivat olleet hakusessa. Esikoisalbumi Rocka Rolla (1974) esitteli välillä melko suoraviivaisesti rokkaavan yhtyeen, joka yritti tuoda soittoonsa mystiikkaa ihmeellisestä psykedeliasta ja muusta turhanpäiväisestä hippihömpästä. Jo seuraava Juutaksen levy Sad Wings Of Destiny (1976) esitteli musiikillisesti huomattavasti vakuuttavamman yhtyeen, joka alkoi maistaa metallin maun suussaan. Oman nahka/niitti -tyylin löytyminen ajoittui vasta Killing Machine -levyn aikoihin. Vaikka Stained Class oli 70-luvun metallia parhaimmillaan, löysi Rob Halford tiensä Lontoon S/M-seksikauppoihin vasta tuon jälkeen. Katsokaa eroa  vuoden sisällä...ensin Stained Class -kiertueelta Robin lavapersoona versus Killing Machine -tyyli. Rumpali Les Binks taisi yrittää pisimpään vältellä niittejä ja nahkaa. Kaveri lopulta häipyikin kuvioista flanellipaitoineen vuonna 1979. Sääli toisaalta. Priestin eräs upeimmista kappaleista Beyond the Realms of Death on juuri Binksin käsialaa.

   Viimeisetkin hapsutakit ja Ian Hillin kauluspaita heitettiin roskiin British Steelin (1980) ilmestyessä, mutta Killing Machinessa bändi tajusi olevansa metalliyhtye. Tänä päivänä herrat kertovat haastatteluissa olleensa sitä aina ja ylpeästi toisin kuin esimerkiksi Sabbath, Zeppelin ja Purple, kuten Sam Dunnin mainiosta Metal Evolution -sarjasta käy ilmi. Toki näin, mutta pakko sanoa, että kyllä Priestilläkin kului useampi vuosi ennen kuin ymmärsivät olevansa heavy metal -yhtye. Mutta varmasti ovat ensimmäinen nimekkäämpi yhtye, joka sitä lippua alkoi ylpeänä kantaa.

   Killing Machine on klassista Priestiä parhaimmillaan. Oli vaikea päättää kirjoitanko tämän blogin juuri tästä levystä vai Stained Classista, mutta vaakakuppi kääntyi Killing Machineen Judas Priestin vaikutus koko metalligenren kehityksessä on kiistaton . Priestin jäljessä kulkivat sekä Iron Maidenin pitkätukat, että kaikki muutkin brittiläsen uuden metalliaallon eli NWOBHM:n bändit kuten Saxon, Samson, Demon ja monet muut. NWOBHM (New Wave of British Heavy Metal) oli kuin turkulainen runous 90-luvun alussa, uutta ja kovaäänistä!

   

   Kun puhutaan Judas Priestin uran läpimurrosta, nostetaan aina esiin British Steel (1980). Tietysti itseoiketetusti se oli iso harppaus eteenpäin. Lopullinen menestys USA:ssa kulminoitui Screaming For Vengeance (1982) -albumiin, mutta väitän, että Amerikan menestyksen pohja luotiin Killing Machinella tai sanotaanko Hell Bent For Leatherilla, millä nimellä levy Jenkkilässä julkaistiin. Killing Machine -nimeä pidettiin liian väkivaltaisena tuossa kaksinaismoralistien luvatussa maassa. Yhdysvaltalaiseen kaksinaismoralismiin Judas Priest törmäsikin myöhemmin, kun yhtye joutui oikeuteen vuonna 1990 syytettyinä kahden teinipojan itsemurhaan yllyttämisestä sanoituksillaan. Nuo itsemurhaan muka yllyttävät kappaleet muuten löytyvät Stained Class -levyltä: Spooky Tooth coveri Better By You Better Than Me sekä edellä manittu Beyond The Realms Of Death. Olen jokseenkin paljon noita eläissäni kuunnellut... ja hengissä ollaan.

    Killing Machine esittelee monipuolisen biisivalikoiman. Metallisen, mutta toisaalta jopa osittain popahtavan. Sisältääpä levy myös kauniin balladin Before The Dawn. Vuonna 1979 yhtye esiintyi suositussa Top Of The Pops- ohjelmassa heti Abban perään. Evening Star -kappale on kaukana siitä miten Heavy Metal tänä päivänä määritellään. Ja ilkeämielisesti voisi jopa bändin yrittäneen ajatella laskelmoidusti miellyttää laajempaa yleisöä hieman kevyemmällä rallatuksella. Pohjan kaikelta paskapuheelta vie kuitenkin koko albumin kappaleiden vahvuus. Levy on kuin tämän vuoden Tuska-festivaaleilta kojusta ostamani viisirivinen pyramidiranneke...aito juttu!

   Judas Priestin omaleimaisuus on kiistämätöntä. Glenn Tipton ja K.K. Downing loivat kahden kitaristin tyylin, jollaista ei ennen oltu kuultu. Monet ovat sitä kopioineet, Iron Maiden ensimmäisenä. Mutta Priest lisäsi keittoonsa vielä Rob Halfordin, jonka ääniala riitti kiilaamaan kovaa ja korkealta kitaristien luoman äänimassan välistä. Tässäkin Maidenin Steve Harris kulki copycattina perässä valitessaan Bruce Dickinsonin yhteensä laulajaksi. Kaikki kunnia Maidenille, mutta ensin oli Priest!