THE 69 EYES - WEST END (2019)

Pari sanaa omasta 69-diggailustani. 90-luvun alussa törmäsin mielenkiintoiseen seiskatuumaiseen vinyylisinkkuun Epe`sin Turun liikkeen nurkassa. Tuo sinkku oli 69 Eyes -yhtyeen toinen julkaistu single Barbarella / Hills Have Eyes. Se ilmestyi huhtikuussa 1991. Yhtyeen esikoisalbumi Bump´n´Grind näki päivänvalon maaliskuussa 1992 eli elettiin tänä vuonna 30-vuotistaivaltaan juhlivan yhtyeen alkumetrejä. Sinkun mukana tuli Petri Hiltusen komea sarjakuvaliite ja muutenkin jo kuulematta musaa sinkku viehätti biisien nimillään. Molemmat kappaleet olivat titteleiltään lainauksia leffoista. Barbarella on vuoden 1968 tieteiskalkkuna, jossa Jane Fonda esittää seksikästä 4000-luvun avaruusagenttia. The Hills Have Eyes taas on kauhun mestarin Wes Cravenin toinen täyspitkä elokuva vuodelta 1977, jossa keskiluokkainen Carterien perhe eksyy lomamatkallaan Nevadan autiomaahan ja joutuu auton rikkouduttua karmivaan selviytymiskamppailuun, kun kukkuloilla asustava häijyn Isä-Jupiterin johtama raakalaisten klaani alkaa yön turvin väijyä ja terrorisoida perhettä. Klassikkokamaa, joten ostin sinkun siltä seisomalta ja kuulematta riffiäkään. Musiikki ei tuottanut pettymystä. The 69 Eyesin Helsinki Sleaze osui ja upposi.

   Yhtyeen levyt Savage Garden (1995) ja Wrap Your Troubles In Dreams (1997) olivat katurokkia parhaimmillaan. Suurin suosio antoi kuitenkin odottaa vielä itseään, vaikka meikäläinen diggailikin :). Vuonna 1999 ilmestynyt pitkäsoitto Wasting The Dawn on vedenjakaja yhtyeen uralla. Etenkin nimibiisi, joka käänsi bändin keulan kohti syvempiä goottivesiä. Itselleni yhtyeen muuttuminen goottirockiksi oli alkuun pienoinen pettymys. Kuvastosta hävisivät kasipallot, liekit ja rokin riemut. Tilalle ilmestyi tummanpuhuva kuvasto hautapaaseineen ja lepakoineen. Ja yhtäkkiä Jyrkikin lauloi matalalta kuin Peter Steele-vainaa konsanaan. Seuraavat pitkäsoitot kuitenkin saivat jopa minut unohtamaan ahdasmielisyyteni ja kapeakatseisuuteni :). Blessed Be (2000), Paris Kills (2002) ja Devils (2004) olivat vahvoja näyttöjä niin albumikokonaisuuksina kuin yksittäisten biisiensä muodossa. Samalla ne nostivat yhtyeen nimen kaikkien tietoisuuteen. The 69 Eyes ansaitsi menestyksensä kovalla pitkäjänteisellä duunilla. Joku ilkeämielinen voisi sanoa käännöstä goottirokkareiksi itsensämyymiseksi, mutta minä sanon sitä eteenpäin kulkemiseksi ja kehittymiseksi. Kovimpien levyjen jälkeen yhtye jäi valitettavasti hieman junnaamaan omaan hautamausoleumiinsa . Vuoden 2009 Back in Blood on viimeisin itseäni kiinnostanut 69-levy. X (2012) ja Universal Monsters (2016) jäivät itselle melko etäisiksi julkaisuiksi.

   Kun uuden levyn ensisinkku 27 & Done ilmestyi, ei se saanut minussa aikaan kovin kummoisia värähdyksiä. Tutunoloista ja jotenkin moneen kertaan kuultua Kuusysiä, ehdin ajatella. Eilen täräytin koko levyn soimaan Spotifystä ilman sen suurempia odotuksia, mutta kuinkas kävikään. Kaksi kirkonkellon kumausta ja Archien bassolla käyntiin potkima avausraita Two Horns Up palautti kertakuulemalla uskoni tähän yhtyeeseen. Kova styge, jossa vierailijana kähisee Cradle of Filthin Dani Filth. Ilokseni huomasin biisilistassa myös kappeleen nimeltä The Last House on the Left. Wes Cravenin esikoisleffa vuodelta 1972 The Last House on the Left on ollut kielletty esim. Britanniassa vuoteen 2002 asti brutaalin väkivaltaisuutensa takia. Nimen näkeminen 69-levyllä sai tietysti odotukset korkealle, olihan yhtye levyttänyt mainitsemani The Hills Have Eyesin jo vuonna 1991. Olisiko tässä paluuta juurille? Ja kyllä vain, tästä voi löytää kaikuja 90-luvun The 69 Eyesin maailmaan ja sekös minua riemastuttaa.

   Hieman kaksijakoinen fiilis tästä levystä useamman kuuntelukerran jälkeen jää. Bändi rokkaa parhaimmillaan kuin raivotautinen hirvi syysmetsässä. Biisit Two Horns Up, Burn Witch Burn, The Last House on the Left, Outsiders ovat parasta The 69 Eyesia vuosiin, samoin hitaammat Change, Death & Desire sekä levyn päättävä Hell Has No Mercy puolustavat paikkaansa levyllä. Sen sijaan ensibiiseinä julkaistut 27 & Done, Black Orchid ja Cheyenna ovat ihan mukavia kipaleita, mutta niissä kiusaa jotenkin varman päälle pelaaminen. Ne ovat sitä The 69 Eyesia, jota on totuttu kuulemaan viimeiset 20 vuotta. Onneksi koko levy tarjoaa kuitenkin mukavia yllätyksiä, kun katsoo alun sinkkujulkaisuja syvemmälle.