Tänä päivänä lähes koko AC/DC:n tuotanto on nostettu klassikkostatukseen. Voi siis tuntua hieman oudolta ajatella, että vuonna 1977 AC/DC:n jannujen valmistautuessa Let There Be Rock -levyn tekoon, bändi ei todellakaan voinut puhua, saati nauttia mistään saavutetuista eduista. Parin ensimmäisen Australiassa julkaistun albumin, High Voltage (1975) ja T.N.T. (1975), jälkeen AC/DC solmi kansainvälisen sopimuksen Atlantic Recordsin kanssa ja jätti kengurumaan taakseen ryhmittyen kohti Eurooppaa ja Yhdysvaltoja pitäen uutena tukikohtanaan Lontoota. AC/DC:n taival kohti kansainvälistä menestystä ei ollut alkuun mitään hohdokasta nousukiitoa. Ensimmäinen kansainvälinen julkaisu High Voltage (1976) ei ilmestyessään juuri myynyt, eikä säväyttänyt. Tähän päivään mennessä yli kolme miljoonaa kappaletta myynyttä kurkoalbumia meni kaupaksi ilmestyessään vaivaiset 7000 yksikköä. Myös Rolling Stone -lehti kirjoitti arvostelussaan High Voltagen olevan hard rockin kaikkien aikojen pohjanoteeraus.
Tältä kantilta katsottuna AC/DC oli altavastaaja minne tahansa menikään. Bändi joutui hurjalla lavashowllaan todistamaan olevansa se yhtye, joka siitä lopulta kasvoi. Mutta vuonna 1976 ei kovin moni laittanut pelimerkkejään likoon AC/DC:n puolesta. Myös kotiyleisö hylkäsi omat poikansa. Kun AC/DC palasi Australiaan ennen Let There Be Rockin äänityksiä, sai se esiintyä puolityhjille saleille. Maailma 70-luvulla oli kovin erilainen tähän päivään verrattuna. Nykyään jokainen pienikin uutinen on välittömästi tiedossa lähes joka maailman kolkassa, mutta in seventies Australia oli kovin kaukana muusta maailmasta. Myös Atlantic Recordsin suunnalta yhtye sai huolestuttavia uutisia. Atlanticin sikariporras ei ollut pitänyt Dirty Deeds Done Dirt Cheap (1976) levystä ja suunnitteli yhtyeen pudottamista listoiltaan. Tältä pohjalta ei ollut varmastikaan helppoa lähteä tekemään uutta levyä. Yhtyeen kuultua levy-yhtiönsä suunnitelmista, se suivaantui ja lähti seuraavan levyn tekoon asenteella: "Fuck them! Who the fuck do they think they are?’ Fuck, we’ll show them!’
Let There Be Rock ei ehkä ole AC/DC:n paras levy, mutta ansaitsee myöhemmin saavuttamansa kunnian. Tunnetuimmat vedot totta kai tältä ovat nimibiisi sekä Whole Lotta Rosie. Levyssä saattaa todellakin olla ripaus enemmän kiukkua ja vihaa pariin edelliseen albumiin verrattuna. Onneksi Atlantic lopulta suostui pitämään yhtyeen tallissaan. Olen aina pitänyt suuresti levyn avausraidasta Go Down, joka jyrää jankuttamiseen asti ja kiteyttää AC/DC:n yhteensoiton. Bändi potkii kuin muuli kevätlaitumilla. Samoin Dog Eat Dog, Hell Ain´t A Bad Place To Be, ja Bad Boy Boogie ovat tykkiraitoja. Myöhemmin toki ehkä juuri tuottaja Mutt Langen ansiosta bändi löysi väripalettiinsa myös murrettuja sävyjä. Niin loistava kuin AC/DC onkin, niin Let There Be Rockia vaivaa ajoittain tietty soundillinen yksisilmäisyys, joka tekee bändistä pelkkää perunamuusia ilman ruskeaa kastiketta. Ymmärrän, että on haluttu yrittää taltioida ns. livesoundia levylle ilman hienosäätöjä. Mutta kuten sanoin... Robert John "Mutt" Lange tuli vuonna 1979 ja kaatoi tarvittavat mausteet Highway to Hell (1979) -levylle. Ei se silloinkaan helpoimman kautta mennyt. Yhtye yritti ensin työskennellä legendaarisen Eddie Kramerin kanssa, mutta siitähän ei tullut mitään. Mutta se on jo toinen tarina.
Let There Be Rock ei vielä ollut se yhtyeen hakema lopullinen läpimurto, ainoastaan yksi askel lähemmäs sitä. Levyä seuranneeseen kiertueeseen liittyy muutama mojova tarina... AC/DC lämmitteli Black Sabbathia. Bon Scott ja Ozzy Osbourne ystävystyivät ja tulivat hyvin toimeen keskenään, eipä ole kovin yllättävää. Yllättävämpää sen sijaan oli Geezer Butlerin ja Malcolm Youngin kärhämä hotellin baarissa, joka kärjistyi humalaisen Butlerin veitsen heilutteluun ja uhkailuun. Onneksi Ozzy saapui samaiseen baariin ja saatteli rähinäviinaa juoneen bändikaverinsa vällyjen väliin rauhoittumaan. AC/DC kävi myös ensimmäisen kerran Suomessa esiintymässä 19.9.1977 Helsingin Kulttuuritalolla. Paikalla oli 550 katsojaa, joista osa poistui paikalta korviaan pidellen.
Kirjoittelin jo eilen mutta se vissiin katosi johonkin.
VastaaPoistaEikös se ollut kääntöveitsen mallinen kampa josta kärhämä syttyi.
Ohan se kova levy. Soundiltaan rankka, mikä on sinänsä hassua kun Poweragen piti olla soundiltaan rankka. Roisimmalta Let there.. minun korvaan kuulostaa.
Biisimatskultaan rautainen. Avausbiisi on kova. Nopeat vedot ehkä vähän heikompia, mutta olenkin Powerage-mies ja minulle Riff Raff on se absoluuttinen AC/DC:n nopea biisi.
Kuulun AC/DC:n faneihin ja Bon Scottin jälkeen jatkettiin, mutta stadion rockin aikana kerättiin isot yleisöt. Brian Johnson istui bändiin hyvin, mutta olen silti pitänyt ACDC:n alkupää tuotannosta. Tämäkin levy on joskus ollut, mutta puhkisoitettu, taitaa olla vielä C-kasetilla.
VastaaPoista