MICHAEL MONROE - ONE MAN GANG (2019)

Kaikki asettavat tämän levyn ja Andy McCoyn uuden tuotoksen rinnakkain ja vertailevat niitä keskenään. Ymmärrettävää tietysti, että nämä viha/rakkausveljekset halutaan arvottaa Hanoi -menneisyyteen ja herrojen keskinäisiin kemioihin peilaten. Mutta minäpä en ryhdy moiseen. Kirjoitan Andyn levystä erikseen, jos tulee jotain kirjoitettavaa. Nämä jutut kun tulevat fiiliksen mukaan. Sen verran voin paljastaa, ettei kukaan käsitä väärin...pidän Andyn levystä todella paljon. Mutta nyt puhutaan Michel Monroen uudesta One Man Gang -levystä.

   Michael Monroe on levyllä enemmän bändi kuin sooloartisti. Se, että ryhmä kulkee laulajansa nimellä saattaa antaa tavalliselle tallaajalle väärän kuvan tästä porukasta. Toki Monroe on jengin näkyvin hahmo ja oikeuttu liideri, mutta kun katsoo esimerkiksi uuden levyn biisintekijäkrediittejä, huomaa ettei Michael Monroe olekaan vastuussa kuin yhden uuden kappaleen säveltämisestä. Kunnioitusta herättävää on myös antaa kunnia sille kenelle se kuuluu. Rokin historia on täynnä esimerkkejä kuinka bändien keulakuvat ovat saaneet nimensä biisien tekijätietoihin vain lisäämällä lyriikoihin yhden tai pari lausetta. Mieleen muistuu helposti Michael Monroen hyvä ystävä Alice Cooper, jonka Feed My Frankenstein on alunperin Zodiac Mindwarpin biisi. Mutta Alicen Hey Stoopid -levyllä (1991) sen tekijänä seisoo myös itse Lissu. Toinen hyvä esimerkki ovat Kissin veljekset Gene Simmons ja Paul Stanley. Kissillä on historiassaan monia kipaleita, joihin herrat ovat saaneet omat nimensä alle vääntämällä pilkun paikkaa..King of the Night Time World, Rock And Roll Hell, God Gave Rock´N´Roll To You II. Muutamia mainitakseni. Ja nämä ovat olleet jo muiden artistien aikaisemmin levyttämiä kappaleita, jotka nimekkäämmät gubbet ovat vain omineet itselleen. Eli Mister Monroenkin olisi helppo vaatia oma nimensä oman levynsä tekijätietoihin samalla metodilla. Vaan eipä näin ole, mikä tekee hommasta reilua ja rehtiä.

   Levy alkaa menevällä nimibiisillä, jota seuraa toinen jo aiemmin sinkkuna ja videona kuultu sekä nähty Last Train to Tokyo. Molemmat ovat hymyn huulille saavia menopaloja. Ne kuultuaan on helppo sanoa levyn kuulostavan jo heti alussa Michael Monroelta. Se antaa mitä lupaa, mutta samalla mieltä kalvaa pieni yllätyksettömyys ja varman päälle pelaaminen. Hyviä biisejä, mutta ei mitään uutta. Tuttua kauraa ja vähän jopa valmiiksi pureskeltua rokkiviisua. Kyllä näitä ihan mielellään kuuntele samalla kun syö mummon lihapullia ja juo piimää. Mutta on tästä rokin vaarallisuus aika kaukana. Kitaristi Steve Conte on kaivanut myös kellariaan. Sillä kolmantena rullaava Junk Planet on herran itsensä jo vuonna 2009 levyttämä kappale. Herää aina epäilys sävelkynän tämän päivän kunnosta, kun pitää vanhoja kaivella. Tai sitten vain biisille on haluttu antaa uusi elämä. Ihan hyvä niin. En minä moralisoi. Ilman tämän mainion kappaleen ilmestymistä tällä levyllä en olisi koskaan kuullut koko biisistä. Nyt olen kuullut molemmat versiot ja olen siitä hyvin iloinen.

LP on komea myös ulkoasultaan nimmariliitteineen kaikkineen.

   Onnekseen Steve Conten ei tarvitse murehtia biisien väkertämisestä yksin. Tällä levyllä isoimman vastuun ottaa bändin uusin ja ehkä hieman aikaisempien virkaveljiensä räväköiden Dregenin ja Gingerin varjoon vielä jäänyt, mutta tonttinsa komeasti hoitanut Rich Jones. Jantteri paljastuu tällä albumilla todelliseksi kynämieheksi. Kuten jo mainitsin Monroe on rustannut levylle vain yhden kappaleen, Heaven is a Free State, joka kylläkin nousee itselleni levyn ehdottomaksi suosikiksi. Toisaalta kitaristikaksikko Jones/Conte kykenee rustaamaan hyvin Michael Monroen suuhun sopivia viisuja. En epäile yhtään, ettteikö Monroe koe helpostikin kappaleita omikseen ja jopa omakohtaisiksi. Sitähän emme tiedä kuinka paljon studion röökipaikalla näistä keskustellaan. Ai juu..eihän nää nykyrokkarit mitään röökiä vedä.

   Levy potkii mukavasti eteenpäin. Ehkä kaikkein vieraimmaksi jää Midsummer Nights, josta en oikein saa mitään otetta. Sen sijaan toinen hituri In The Tall Grass toimii paremmin. Kokonaisuutena huomasin levyn kaipaavan useampia kuuntelukertoja. Paranee kuin sen kuuluisan sian juoksu. Mukava bonari on myös Levykauppa Äxän exclusive lp -painoksen mukana tullut nimmarivalokuva. Olisi tietysti toivonut, että nimmarit olisivat olleet kaikilta bändiläisiltä, mutta kyllä nämä Michael Monroen ja Sami Yaffan rustauksetkin kivasti mieltä lämmittävät. Levy on hyvä ja sitä kuuntelee mielellään. Mitään uutta tai yllättävää se ei tarjoa, mutta tutun ja turvallisen Monroen kainalossa on hyvä olla. Still rockin´ kickin´ & fuckin´ like a motherfucker! Tälle miehelle Axl Rose ja Sebastian Bach ovat oppipoikia! No joo, mallioppilaita toki. :)