Rogue Malen tarina on tarina rahasta, epäonnesta ja ahneudesta. Se ei ole pelkästään tämän yhtyeen tarina. Samanlaisia kohtaloita on rokkenrollin maailma pullollaan. Rogue Malen kantava voima oli solisti Jim Lyttle, Pohjois-Irlannissa syntynyt nuori mies, joka innostui 70-luvulla punkista monien ikätovereidensa tavoin.
Lyttle muutti 70-luvun lopulla Lontooseen ja päätti perustaa vuonna 1983 yhtyeen, joka yhdistäisi kahden eri musiikkilajin tyylin ja soudin. Punkin ja hevin. Nopeasti ajateltuna tällaisen sopan lopputulos on Motörhead. Aivan väärässä ei tällöin ollakaan. Muistan kun kuulin Rogue Malen esikoislevyä First Visit (1985) ensi kerran, mieleen tulivat Lemmyn, Philty Animalin ja Fast Eddien aikaansaannokset. Kuunnelkaapa siltä levyltä vaikka biisi Crazy Motorcycle, niin ymmärrätte mitä tarkoitan.
Muistan esikoislevyä hehkutetun Suomenkin musalehdissä. Jim Lyttlestä povattiin hevirokin uudistajaa. Toiko Rogue Male lopulta 80-luvun heviin mitään uutta? Sopan ainekset on kaikki napattu sieltä täältä. Uskallan kuitenkin väittää, että ei tällainen soundi aivan jokapäiväistä ollut hevin valtavirrassa.
Animal Man hämmentää. Kuultavissa on jopa industrial metallille tyypillisiä elementtejä. Välillä en vain oikein osaa päättää, että onko levy tuotettu hyvin vai huonosti. Ensin ajattelin, että onpa paskat soundit, mutta kaikessa rujoudessaankin tässä on ideaa. Vaikka on kyse metallilevystä, punk-vaikutteet puskevat läpi biiseistä hyvällä tavalla. Kannessa poseeraavan yhtyeen ulkonäkö myös hämmentää minua. Kavereilla on viimeisen päälle rokkikuteet ja sotamaalaukset. Kaikki on liiankin suunnitellun näköistä touhua. Jotenkin muovista ja tekotaiteellista.
Tärkeintä on kuitenkin musiikki. Ja pakko myöntää, että kuuntelen tätä oikein mielelläni. Pitääkin ottaa pitkästä aikaa myös yhtyeen esikoislevy kuunteluun. Animal Man sai ilmestyessään järjestäin huonompia arvioita kuin edeltäjänsä, mutta ei tämä mikään huono levy ole. Suosikeikseni kahden kuuntelun jälkeen nousevat Progress, Take No Shit, Belfast, Job Centre.
Alussa mainitsemani epäonni astui Jim Lyttlen elämään tämän levyn jälkeen. Mies taisteli lopulta kuusi pitkää vuotta käräjillä entistä manageriaan ja levy-yhtiötä vastaan oikeudestaan omaan musiikkiinsa. Lopulta Lyttle voitti oikeustaistelun, mutta samalla Rogue Malen etsikkoaika oli mennyt ja yhtye unohdettu. Jim Lyttlen myöhemmistä haastatteluista olen lukenut, ettei hän voinut keskeneräisen oikeusjutun aikana keikkailla Rogue Male-nimen alla. Shit happens!
Vuonna 2010 ilmestyi comeback-levy Nail It ja vuonna 2023 Hardcase. Vaikka seuraan mielestäni genreä, en ollut kuullutkaan moisista levyistä. Aika pienelle huomiolle ovat jääneet. Sääli sinänsä. Rogue Malessa ja Jim Lyttlessä olisi varmasti ollut ainesta muuksikin kuin parin levyn tähdenlennoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti