ALICE COOPER - THE LAST TEMPTATION (1994)

Vuosi 1994 ei ollut helppoa aikaa artisteille, jotka olivat takoneet kultaa ja platinaa 80-luvulla. 90-luvun alku oli pudottanut monta tekijää stadionluokasta soittamaan pienille klubeille. Grungen suosion myötä vanhat hard-rock -yhtyeet näyttäytyivät uuden rock-sukupolven silmissä samankaltaisilta feikeiltä dinosauruksilta kuin progebändit punk-aallon pyyhkäistessä yli reilu vuosikymmen aikaisemmin. Ja jopa yllättävän moni 80-luvun hard rockin entinen ystäväkin käänsi selkänsä vanhoille suosikeilleen, osti flanellisen ruutupaidan ja jätti hiuksensa pesemättä. Ihminen on laumaeläin kaikessa tyhmyydessään.

   Alice Cooper oli jo vuoteen -94 mennessä ehtinyt nähdä omalla urallaan kaiken. Nousut ja laskut. Siitä huolimatta tai ehkä juuri sen takia Alice porskuttaa yhä vielä tänä päivänäkin. Cooperilla oli takanaan uransa huimin paluu. Trash (1989) -levyn ja siltä lohkaistun Poison -hitin myötä Lissu oli ollut hetken jälleen yksi maailman kuumimmista artisteista. Hey Stoopid (1991) jatkoi siitä mihin Trash jäi. Tosin paisuttaen musiikin jo liiankin turpeaksi taikinaksi.  Siinä missä Trash on menevä ja rokkaava hard rock -levy, on Hey Stoopid kuin sen sterodein pumpattu isoveli. Tiedän monta ihmistä, jotka nostavat Hey Stoopidin Trashia paremmaksi levyksi, mutta itselleni siihen on ängetty liian monta kokkia keittämään yhtä soppaa ja se tekee levystä osin liian hajuttoman ja mauttoman. Toki täytyy myöntää, että Hey Stoopidia vastaan soti myös aika. Vuosi 1991 ei enää ollut permanentatun rokin eikä kurkkutäytteisten spandexien aikaa.

Levy, joka nosti Alice Cooperin takaisin huipulle...Trash (1989).

Levy, joka yritti toistaa Trashin menestyksen...Hey Stoopid (1991).

     Alice Cooper on tarinankertoja ja levyt ovat kokonaisuuksia. Kappaleet ovat tarinan osia, joista nivoutuu usein suurempi kokonaisuus. Siitä johtuen singlejulkaisut eivät useinkaan anna oikeaa kuvaa koko levystä. Tämä pätee erittäin hyvin myös The Last Temptationilta julkaistuihin sinkkuihin.

   Lost in America on toki rullaava rokkaus ja ilmiselvä ensisinkku. Mutta samalla vähän liiankin helposti nielaistava pala. Ei tartu kurkkuun ja menee alas ensimmäisellä kaljahörpyllä. Se kylläkin puolustaa paikkaansa levyllä, mutta toisen singlebiisin It´s Men merkitystä en ymmärrä, muuten kuin laskelmoituna balladihuttuna. Kappaleen ovat väsänneet Alicen kanssa Tommy Shaw ja Jack Blades. Ei tarvitse olla nero tajutakseen, että tässä on haettu Damn Yankees -hitin High Enough  kaltaista menestystä. No, ei tullut. Harvemmin onnistutaan, kun taidetta tehdään taskulaskimen ja viivottimen kanssa. Toinen Shaw/Blades -kaksikon rustaama kappale on albumin nimibiisi. Se onkin onneksi aivan eri maata ja vetää jalat alta epäilijöiltä.

  Toinen ehkä laskelmoitu asia on Chris Cornellin haaliminen mukaan. Soundgarden oli uransa huipulla juuri vuonna 1994. Cornellin mukana hengaamisen toivottiin tietysti tuovan otsikoita ja nostavan kiinnostuksen grungea diggailevien finninaamojen joukossa. Cornellin levylle tekemät Stolen Prayer ja Unholy War ovatkin sitten levyn vahvinta antia. Aivan mahtavia vetoja molemmat.

   Julkaisun yhteydessä pistettiin myös ulos Neil Gaimanin piirtämä The Last Temptation -sarjakuva. Loistava yhdistelmä. Samalla kun kuunteli levyä, saattoi tarinaa lukea myös sarjiksena. Muistan aikoinaan Turun Mega Epe´s levykaupassa erään jannun repineen cd-levyn pussukan auki saadakseen plarata mukana ollutta lehteä. Melkoisen paskamyrskyn kyseinen heppu sai myyjältä niskaansa. Ja se oli sille dorkalle ihan oikein.

   Ehdottomaksi helmeksi pitää nostaa vielä levyn päättävä Cleansed By Fire, joka vetää uhkaavuudessaan vertoja Alicen pelottavimmille biiseille. Kokonaisuutena levy nousee vahvaksi näytöksi Alice Cooperin moni-ilmeisyydestä. Valitettavasti vain ajankohta oli aivan väärä. Seuraavaa Cooperin studiolevyä saatiinkin sitten odottaa vuoteen 2000 asti. Silloin grunge oli enää kaukainen tuhnu menneisyydessä. Ja jälleen kerran Alice Cooper uudistui ja muuttui musiikillisesti raskaammaksi kuin koskaaan, mutta se on jo toinen tarina.

   Hauska pieni detalji muuten liittyy levyn rumpaliin. The Last Temptationin kannut hoitaa paremmin The Hootersista tuttu, suomalaiset sukujuuret omaava, David Uosikkinen. Ei eka kerta, kun finskipoika vetää fillejä Lissun kanssa. 70-luvullahan Cooperin bändissä rummuissa takoi Pentti "Whitey" Glan. Hyvä Suomi!