sunnuntai 24. toukokuuta 2020

DIO - SACRED HEART (1985)


Tämän levyn pohdintaan ja tähän sitä seuraavaan blogivuodatukseen löytyy syy kaverista nimeltä Vesa Winberg ja hänen loistavasta Kasarin lapset -podcastistaan. Suosittelen vilpittömästi kyseistä podcastia kaikille 80-luvun hard rockin ystäville. Erittäin pätevää anylysointia musiikista ja sen ilmiöistä. Löytyy esim. Spotifyn kautta. Joka tapauksessa Vesa mainitsi itselleen tärkeäksi Dio-levyksi vuonna 1985 ilmestyneen Sacred Heartin.  Myös minulla tähän levyyn sisältyy paljon muistoja, jotka liittyvät koko hevi ja hard rock -musagenren löytämiseen. Tämä levy on vaikuttanut erittäin suuresti siihen, että juurruin kyseisen musiikkityylin faniksi loppuiäkseni.

   Sacred Heart on Dion kolmas omaa nimeään kantava levy. Se on myös samalla ensimmäinen Dio-levy, josta kuulee usein jupinaa sen suhteen, että taso alkoi laskea. Enemmistö Dion ystävistä laskee toki vielä tämän levyn mukaan ns. täydelliseen kolmikkoon. Esikoinen Holy Diver (1983) on klassikko, josta kenelläkään ei ole koskaan ollut, eikä tule olemaan, pahaa sanaa sanottavana. Sitä seurannut Last In Line (1984) ei ole itselleni läheskään niiin tärkeä kuin esikoinen tai Sacred Heart. Tiedän toki valtavasti ihmisiä, jotka rankkaavat Last In Linen Dion parhaimmaksi. Makuasioitahan ne ovat, totta kai. Tähän väliin haluan sanoa, että nyt tarkoitan Dio-otsakkeen alla ilmestyneitä levyjä ainoastaan. En halua liittää tähän Rainbowta, Black Sabbathia, saati Elfiä. Ne ovat sitten täysin oma lukunsa. Eri bändejä. Ei voi suoraan verrata.

   Lasken itse vielä Dream Evil (1987) -levyn suurten Dio-klassikoiden joukkoon. Omalla kohdallani, kun tarkemmin ajattelen, levyt Sacred Heart ja Dream Evil nivoutuvat nähtyihin keikkoihin. Elämäni ensimmäinen iso keikka oli Dion Sacred Heart Tourin saapuminen Helsingin jäähalliin vuonna 1986. Aivan uskomaton keikka. Lohikäärme ja linnanmuurilavasteet eivät tuntuneet hevimusiikkiin hurahtaneelle 15-vuotiaalle mitenkään koomiselta Spinal Tap -kamalta. Mutta ennen kaikkea muistissa on tuolta keikalta Ronnie James Dio itse esiintyjänä ja laulajana. Se miten RJD otti kuusituhatpäisen yleisön hyppysiinsä on jotain mitä en ole koskaan kokenut sen jälkeen. We Rock -biisin kohdalla maestron laulaessa "You Rock!" tuntui kuin herra olisi osoittanut juuri minua.  Uskomaton tunne. Samoin keikka Giants Of Rockissa Ahveniston moottoriradalla 1987 oli kova juttu. Bändi veti siellä jopa Hear´n´Aidin  Stars-biisin. Se keikka tietysti nostaa muistoissa Dream Evil -levyn korkealle mielikuvissani. Keikan jälkeen bongasin jopa Jimmy Bainin bäkkärin aidan viereltä ja sain nimmarin.

Jimmy Bainin nimmari vuodelta 1987

    Niinpä kuuntelin nyt uudelleen kyseiset levyt sillä korvalla, että kultaako muistot biisit vai onko niissä edelleen samaa timanttista imua. Ja nyt keskitytään levyistä Sacred Heartiin. Levy alkaa kahdella todella kovalla vedolla. King Of Rock And Roll sekä nimibiisi Sacred Heart ovat todellisia Dio-klassikoita. Kolmas kappale Another Lie on menevä ja hyvän mielen rokkaus, mutta ei ehkä aivan samaa tasoa kuin kaksi edellistä viisua. Onneksi kurssi korjaantuu Rock' n' Roll Childrenin myötä. Aivan uskomaton voimabiisi kaikille rock-lapsille. Hungry For Heaven jatkaa vahvaa linjaa. Vahvasti hittihakuinen kappale tarttuvine kertseineen saattaa olla jo piirun verran liiankin radioyställiseen suuntaan kallellaan, mutta Ronnien vahva laulu ja Vivian Campbellin soolo korjaavat tuon ehkä pienen muovimaisuuden, joka biisin yllä leijuu. Vielä kuudes kappale Like A Beat Of A Heart jatkaa tykkikamana levyn linjaa, mutta sitten tapahtuu jotain. Levyn kolme viimeistä kappaletta eivät enää jaksa kantaa loppuun asti. Periaatteessa niissä ei ole mitään vikaa, mutta jotain puuttuu. Sävelkynä tylsistyy loppua kohti. Olisiko studioon menty sittenkin liian nopealla aikataululla? Pieni kypsyttely olisi vielä voinut olla paikallaan.

   Kokonaisuutena, huolimatta lopun pienestä notkahduksesta, levy kuuluu Dion parhaimpien albumien joukkoon. Sinänsä sääli, että Ronnien ja Campbellin välit tulehtuivat ja kitaristi laitettiin vaihtoon. Tilalle tullut Graig Goldy on ammattimies vailla vertaa, mutta Vivian Campbellin kekseliäisyyttä ja luovuutta miehestä ei valitettavasti löytynyt. Ja jotenkin Campbellin uran jatko on ollut omalla tavallaan omituinen. Vaikka mies on soittanut niin Whitesnakessa kuin nykybändissään Def Leppardissa, niin hän on saanut näissä tyytyä kakkosviulistiksi. Diossa hän oli kuitenkin kitaran herra ja hidalgo. Niin tai näin...Sacred Heart on klassikkostatuksensa ansainnut.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti