W.A.S.P. - DOMINATOR (2007)

 

Blackie Lawless on ikoni. Blackie Lawless on myös tinkimätön ja täysin anteeksipyytelemätön kaveri, jos puhutaan hänen elämäntyöstään taiteilijana. Blackie on valitettavasti joutunut myös pilkan ja ilkeän naurun kohteeksi, kuten kaikki omaa visiotaan intohimolla ja välillä jopa jääräpäisesti toteuttavat taiteilijat. Aina on olemassa se kateellisten ja itsekkäiden pikkunilkkien joukko, joka on valmis kääntämään selkänsä eilispäivän idoleilleen. Onneksi Blackie ei ole välittänyt moisista, vaan on jatkanut omaa juttuaan.

    Blackien elämäntyö on tietysti W.A.S.P.. Yhtye joka järkytti vanhempia ja ihastutti teinejä 80-luvun alussa.Tarkemmin sanottuna vuonna 1984 ilmestynyt yhtyeen debyyttilevy on varmasti jäänyt kollektiivisena kokemuksena 70-luvun alussa syntyneen ikäluokan muistiin. Levyt W.A.S. P. (1984), The Last Command (1985), Inside the Electric Circus (1986), The Headless Children (1989), The Crimson Idol (1992) muodostavat sellaisen täyskäden josta kuka tahansa voisi olla ylpeä tai sitten kateellinen, riippuen siitä kummalla puolen pelipöytää istuu. Blackie Lawless on myös näiden levyjen vanki. Hän ei koskaan tule elämään kuninkaana uudelleen sitä päivää, jonka hän koki joskus vuoden 1985 tienoilla.

    Yhtye ehkä painui unholaan suuren yleisön silmissä. Shokkivaikutus katosi ja estradille marssi entistä raflaavampia bändejä. Niinhän se on aina mennyt. Itselläni viimeiset ostamani levyt olivat kaikkialla haukuttu industrial-metallinen Kill Fuck Die (1997), sekä paluuta ekan levyn tunnelmaan yrittänyt Helldorado (1999). Pidän molemmista levyistä todella paljon. Jopa tuo kaikkien syljeksimä Kill Fuck Die on loistava. Se sisältää ehkä synkimmät Blackien kirjoittamat biisit johtuen maestron silloisesta elämäntilanteestaan. Se kuinka vereslihalle albumi on vedetty käsiteltäessä esimerkiksi parisuhdetta ja avioeroa puistattaa yhä edelleen sitä kuunnellessa. Hienoja biisejä. Ymmärrän toki, että albumi joutui sylkykupiksi johtuen juuri sen muodinmukaisesta industrial-soundista. Samaan kuoppaan astui Glenn Danzig vuotta aikaisemmin. Danzig 5: Blackacidevil (1996) oli alku myös tuon herran alamäelle.

Babylon (2009)

Golgotha (2015)

   Mutta se menneistä. Päätin hommata Waspin 2000-luvun levyjen kovan suoran eli Dominator (2007), Babylon (2009), Golgotha (2015). Hankintaa edesauttoi, että ennakkoon näistä kahdesta uudemmasta kuulemani kappaleet kuten Crazy, Scream ja Last Runaway olivat yllättäneet melkoisella hittipotentiaalilla. Nyt käsiteltävästä Dominatorista en ollut kuullut kappalettakaan ja aioinkin jättää sen alkuun ostamatta. Onneksi ei näin käynyt, koska se on mielestäni ehkä tämän kovan kolmikon paras levy. Huonoja eivät ole muutkaan. Aivan mahtavaa kamaa kaikki. 

   Joitakin pikkusieluisia häiritsee Blackien sanoituksissa viljelty ns. kristillinen kantaaottavuus. Teksteissä pyörivät politiikka ja uskonto teemoina. Sitä party animal Lawlessia ei enää ole olemassa. Blackie Lawlessin arvot ovat muuttuneet vuosien saatossa. Elukka, joka nai kuin peto, on historiaa. Mutta se ei ole tehnyt herrasta yhtään pehmeämpää. Tämän päivän Blackie Lawlessin sanoma on ehkä jopa pelottavampi kuin sen 80-luvun Blackien. Ei kannata pelästyä niitä Jeesus-juttuja, niissä on kuitenkin pointtinsa, kun peilaa niitä nyky-Bläkkärin maailmankuvaan.

   Jos palataan hetkeksi Waspin uran alkuaikoihin ja noihin klassisiin albumeihin, niin on aika merkille pantavaa, etteivät ne myynnillisesti olleet mitään aivan tajuttomia menestyksiä. Kaksi ekaa levyä ovat myyneet kultaa Jenkeissä. Okei, ei huono. Mutta kun puhutaan 80-luvun puolivälistä, niin niiden voisi kuvitella olleen moninkertaisia platinalevyjä. Ne ovat kuitenkin 80-luvun hevirockin järkälemäisiä merkkipaaluja. Ehkä ne olivat ilmestyessään sittenkin liian rajuja. Jon Bon Jovi oli paljon mukavampi kaveri, kun se ei syönyt raakaa lihaa, eikä silponut naisia keikoilla. Edit: Muusikoiden.net -sivuston keskustelupalstalla nim. Welho-77 sivisti allekirjoittanutta noiden parin ekan levyn myynneistä. Ne ansaitsivat kultalevystatuksen Jenkeissä vasta vuonna 1998. Eli eivät ilmestymisensä jälkeen. Se tekee asiasta vielä merkillisemmän. Kiitti Welho-77 tästä tiedosta.

   Dominator lataa heti alkuun tykkibiisin Mercy, eikä jatkokaan huono ole. Levyltä ei löydy yhtään heikkoa lenkkiä ja albumi jaksaa kantaa loppuun asti. Jos nyt hakemalla haluaa hakea jotain kritisoitavaa, niin levyn päättävä Deal with a Devil tuo etäisesti mieleen vanhan Blind in Texas renkutuksen. Tuon kappaleen, joka videoineen teki vaarallisesta ja pelottavasta yhtyeestä pelkän huumoripläjäyksen. Mutta jos unohdetaan se niin Long Long Way to Go, Take Me Up, Heaven´s Hung in Black ja Teacher ovat Mercyn ohella uskottavia ja rakastettavia ralleja. 

   Blackie on myös saanut rinnalleen nyky-Waspiin kovat muusikot. Enää ei kannata huudella Chris Holmesin perään. Jos on seurannut ja kuunnellut yhtään miehen edesottamuksia viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta, niin tajuaa ettei "Mean Manista" enää taida olla entisiin saappaisiinsa.  Luottomiehet Mike Duda bassossa ja Doug Blair kitarassa antavat tulitukea Lawlessin ideoille täydeltä laidalta. Okei, Doug Blairin kohdalla on kyse myös kotiseuturakkaudesta. Mieshän on nykyään turkulainen eli saman kaupungin poikia. Mahtavaa oli tavata mies legendaarisella Turun Kårenin rock-klubilla jokin aika sitten. Mukava heppu.

   Jos W.A.S.P. on unohtunut jonnekin 80-luvun muistoihin, niin suosittelen ottamaan nämä kolme levyä haltuun. Et varmasti pety! Minä lähden nyt vinyylit kainalossa väijymään Aurajoen rantamille Doug Blairia, josko saisi nimmarit näihin.