KEEL - THE FINAL FRONTIER (1986)

14.4.1986 oli merkittävä päivä. Silloin nimittäin Ronnie James Dio yhtyeineen esiintyi Helsingin jäähallissa Sacred Heart -kiertueen myötä. Jep, se oli just se kerta kun lavalla nähtiin lohikäärme. Se oli myös allekirjoittaneen ensimmäinen ns. iso keikka. Toki olin jo edellisenä kesänä käynyt Ruisrockissa, mutta nyt pääsin näkemään miten tehtiin hallikeikka ison maailman malliin. Tuolla samaisella keikalla toimi lämmittelijänä Keel. Toki Dio oli illan pääbändi ja odotetuin vieras, mutta huonosti ei Keelkään vetänyt. Ainakaan tämän 15-vuotiaan klopin mielestä, koska marssin keikan jälkeisenä päivänä levykauppaan Turussa ja ostin yhtyeen tuoreimmain levyn eli juuri tämän The Final Frontierin.

   Helsingin keikka oli merkittävä myös itse Keelille. Se oli bändin ensimmäinen keikka Euroopassa. Näitä näyttöpaikkoja Keelille lankesi myöhemminkin oikein urakalla, kun bändi kiersi Dion lisäksi myös Bon Jovin avausaktina. Jostain kumman syystä bändi ei lopulta kuitenkaan kyennyt lunastamaan sille ladattuja odotuksia. Mistä se sitten johtui? Vaikea sanoa. Ajankohta ei ainakaan ollut väärä. 1986-1989 välillä Keelin kaltainen musiikki oli juuri sitä myyvää kamaa. Toisaalta tarjontaakin alkoi tulla ovista ja ikkunoista.

   Mutta jos keskitytään nyt tähän vuoden -86 Keel-levyyn. Tuottajaksi albumille valikoitui Kissin Gene Simmons. Simmonsin nimi tuottajana oli jo yksi mediakynnyksen ylittävä juttu. Ei valitettavasti vain itse soundien kannalta ehkä paras vaihtoehto, mutta varmasti moni toimittaja kiinnostui yhtyeestä kuullessaan tuottajan nimen. Gene oli jo ehtinyt tuottaa Keelin edellisen The Right To Rock (1985) -levyn eli sikäli bändi jo tunsi maestron tavat toimia ja työskennellä. Vaikka Simmons 80-luvun puolivälissä halusikin kovin olla levymoguli ja tuottaja, niin yksi The Final Frontierin heikkouksista on juuri soundit. Ihan kivalle kuulostaa, joo..mutta kyllä namiskoista olisi pitänyt saada enemmän potkua, munaa ja särmää. Onneksi seuraavan simppelisti yhtyeen omaa nimeään kantaneen Keel (1987) -levyn tuotti mahtipontiseen heavyäänimaailmaan erikoistunut Michael Wagener. Sille levylle vedettiin niin överit kasarisoundit, että heikompia hirvittää. Jos tykkää 80-luvun hard rockista, se levy kannattaa ehdotttomasti ottaa altuun. Herranjestas niitä stemmaköörejä :). Se on ehdottomasti Keelin paras levy, mutta ei tämä The Final Frontierkaan toki huono ole.

 

 

   Levy lähtee käyntiin nimibiisillä, joka on aivan ehdotonta albumin kärkikamaa. Upea biisi. Heti perään kuultava Rock And Roll Animal toimii myös kuin elukka. Kitaristit Marc Ferrari ja Bryan Jay ovat Keelin vahvuus. Kaksikon yhteistyö on mahtavaa kuunneltavaa. Ron Keel keulamiehenä on oiva showkukko, mutta vokalistina mies ei valitettavasti ole kovin kaksinen. No, eihän kaikki voi olla Ronnie Jameksia tai Bruce Bruceja.

   Ehkä eniten harmaita hiuksia aiheuttaa kolmantena raitana ja ensisinkkuna julkaistu Springsteenin kynäilemä ja Patti Smithin tutuksi tekemä Because The Night. Olen tästä ennenkin paasannut. Aina kun yhtye/artisti julkaisee levyltään ensimmäisenä sinkkulohkaisuna cover-biisin, pitäisi kaikkien hälytyskellojen soida. Silloin ovat levy-yhtiöiden setämiehet jälleen hieroneet karvaisia käsiään yhteen ja saaneet mielestään loistoidean, jolla levyn myynti saadaan pilviin. Se on myös monesti merkki siitä, ettei uskalleta luottaa omaan materiaaliin. Because The Night on levyn turhin kappale siinäkin mielessä, että Patti Smithin veto pesee Keelin version mennen tullen.

 

 

 

  

   A-puolen päättävä vauhtipala Arm and a Leg on totaalista tykkikamaa, täysin anteeksipyytelemätöntä ja röyhkeää kuten rockin kuuluu ollakin. Siirryttäessä vinyylin b-puolelle kiva lisä krediiteissä on Raised To Rock -kappaleessa rytmikitaraa soittava Joan Jett. Kunpa tuottaja Simmonsilla ja bändillä olisi ollut rohkeutta päästää Joan vetämään myös vokaalit vaikkapa puoliksi Ronin kanssa. Silloin tämä nyt tusinarokiksi jäävä viisu olisi ehkä noussut ihan uusiin sfääreihin. B-puolelta on pakko myös mainita Tears Of Fire, joka onneksi julkaistiinkin toisena sinkkuna. Sen on ehdoton albumin hittiraita, jos sellaista on tarpeen etsiä.

 

 

   Mahdollisuuksia Keelillä oli vaikka mihin. Kunnon levydiili, nimekäs tuottaja, rundit isojen nimien lämppärinä. Mutta lopullista läpimurtoa ei koskaan tullut. Syitä voimme vain arvuutella. Ainakin 15-vuotiaaseen itseeni Dion lämppärinä nähty keikka teki vaikutuksen, koska marssin välittömästi levykauppaan keikan jälkeisenä aamuna, kuten jo alussa mainitsin.  Mutta kaltaisiani 15-vuotiaita taisi olla sittenkin liian vähän.