Tämä ei varmasti ole ollut mikään helppo levy Scorpions-miehistölle. Kuunnellessa voi aistia, että palavereja on todellakin pidetty, ehkä vähän liikaakin. Love At First Stingin (1984) menestys kummitteli selän takana. Laskelmoinnin valitettavasti huomaa niin tuotannossa kuin biiseissä. Albumi ei kuulosta enää nälkäiseltä nuorelta yhtyeeltä. Kuten olettaa ja pelätä saattaa tämä levy on valitettavasti liian sliipattu ja liian tarkkaan mietitty. Kyllä tästä toki löytyy hyviä juttuja. Mutta valmiiksi pureskeltuahan tämä on. On puristettu sitä kuuluisaa mailaa liian kovaa.
Tämä levy on myös viimeinen, jonka tuotti yhtyeen pitkäaikanen luottomies Dieter Dierks. Dieter on kyllä luonut tästä levystä melkoisen kasarihutun. Kaikki on vuoden 1988 rocksoundia viimeisen päälle potenssiin kolme. Hiukan tämä on sellaista mainostoimistorokkia. Dierksillä, jos kellä oli varmasti perspektiiviä työskennellä yhtyeen nimeltä Scorpions kanssa. Mieshän oli tuottamassa jo In Trance (1975) -levyä. Vuoden 1975 Scorpions oli täysin eri yhtye kuin vuoden 1988 Scorpions. Isoimpana erona tietysti Uli Jon Roth, joka jätti bändin pettyneenä kaupallisemmaksi muuttuvaan soundiin. Rothin tilalle tuli Matthias Jabs, jonka kanssa Scorpions todellakin nousi stadioneille ja platinamyynteihin.
Facebookin Levyhyllyn takaa -sivulla Ville Wickström heitti kommentin, joka varmasti pitääkin paikkansa. Ville nimittäin mainitsi mieltäneensä tämän levyn Scorpionsin vastineeksi Def Leppardin Hysterialle (1987). Hyvä pointti. Hysteria oli niin mieletön menestys, että sen omaan makuuni hieman liian synteettinen äänimaisema pilasi siis monta muutakin sen jälkeen tehtyä rocklevyä, yhtenä esimerkkinä juuri Savage Amusement. Kiitti vaan, Mutt Lange. Ei vaan... Robert John "Mutt" Lange loi Def Leppardin kanssa jotain uutta. Dieter Dierks sen sijaan yritti Scorpionsin kanssa tallata samoja polkuja. Virhe. Netin syövereistä löysinkin Rudolf Schenkerin hieman katkeraa muisteloa levyn tuotantoprosessista: "Dieter Dierks wanted to be a second Mutt Lange, with more production, computer drums and stuff like that."
Facebookin Levyhyllyn takaa -sivulla Ville Wickström heitti kommentin, joka varmasti pitääkin paikkansa. Ville nimittäin mainitsi mieltäneensä tämän levyn Scorpionsin vastineeksi Def Leppardin Hysterialle (1987). Hyvä pointti. Hysteria oli niin mieletön menestys, että sen omaan makuuni hieman liian synteettinen äänimaisema pilasi siis monta muutakin sen jälkeen tehtyä rocklevyä, yhtenä esimerkkinä juuri Savage Amusement. Kiitti vaan, Mutt Lange. Ei vaan... Robert John "Mutt" Lange loi Def Leppardin kanssa jotain uutta. Dieter Dierks sen sijaan yritti Scorpionsin kanssa tallata samoja polkuja. Virhe. Netin syövereistä löysinkin Rudolf Schenkerin hieman katkeraa muisteloa levyn tuotantoprosessista: "Dieter Dierks wanted to be a second Mutt Lange, with more production, computer drums and stuff like that."
Mikään täysi floppi tämä ei ollut. Levy myi platinaa Yhdysvalloissa, mutta toki moninkertaisesti vähemmän kuin Love At First Sting (1984). Tämä oli vain pieni notkadus, sillä jo seuraava albumi Crazy World (1990) nosti yhtyeen taas kaikkien tietoisuuteen ja meni kaupaksi kuin sukkahousut Neuvostoliitossa. Kommunismin väistymiseen Scopan Crazy Worldin menestys perustuikin, sillä se sisälsi yhden yhtyeen tunnetuimmista kappaleista Wind Of Changen.
Mitä se itse musiikki sitten on, jos ei enää mollata muovisia soundeja enempää? Levyn alkuun on tällätty selkeästi kovimmat iskut. Kolme ensimmäistä biisiä Don't Stop at the Top, Rhythm of Love, Passion Rules the Game ovat kaikki selkeää hittiainesta. Kitaristit Rudolf Schenker ja Matthias Jabs ovat paikoin täysin pitelemättömiä. Hitto mitä sooloja. Sitten notkahtaakin. Media Overkill jaksaa vielä svengata ihan kivasti ja Walking on the Edgen kertosäe mahtipontisuudessaan on toimiva, mutta mutta...jotenkin vaan ei oikein irtoa. Jos tähän väliin laittaa vaikka Blackout (1982) -levyn nimibiisin soimaan, niin jo sen pelkkä nälkäinen ja räjähtävä kitarariffi pesee suuren osan Savagen biiseistä. Välillä yritetään rokata niin pirusti biiseissä We Let It Rock... You Let It Roll ja Love on the Run, mutta ei vaan uppoa ainakaan meikäläiselle. Vasta viimeinen biisi Believe In Love miellyttää omaa korvaa, vaikka sekin on moneen kertaan kuultu balladi Scorpionsin laulukirjan sääntöjen mukaan. Eli summattuna loppuun...ihan kivaa kuunneltavaa, mutta kyllä Scorpions oli 80-luvun puoliväliin tultaessa jo tehnyt parhaat levynsä.
Mitä se itse musiikki sitten on, jos ei enää mollata muovisia soundeja enempää? Levyn alkuun on tällätty selkeästi kovimmat iskut. Kolme ensimmäistä biisiä Don't Stop at the Top, Rhythm of Love, Passion Rules the Game ovat kaikki selkeää hittiainesta. Kitaristit Rudolf Schenker ja Matthias Jabs ovat paikoin täysin pitelemättömiä. Hitto mitä sooloja. Sitten notkahtaakin. Media Overkill jaksaa vielä svengata ihan kivasti ja Walking on the Edgen kertosäe mahtipontisuudessaan on toimiva, mutta mutta...jotenkin vaan ei oikein irtoa. Jos tähän väliin laittaa vaikka Blackout (1982) -levyn nimibiisin soimaan, niin jo sen pelkkä nälkäinen ja räjähtävä kitarariffi pesee suuren osan Savagen biiseistä. Välillä yritetään rokata niin pirusti biiseissä We Let It Rock... You Let It Roll ja Love on the Run, mutta ei vaan uppoa ainakaan meikäläiselle. Vasta viimeinen biisi Believe In Love miellyttää omaa korvaa, vaikka sekin on moneen kertaan kuultu balladi Scorpionsin laulukirjan sääntöjen mukaan. Eli summattuna loppuun...ihan kivaa kuunneltavaa, mutta kyllä Scorpions oli 80-luvun puoliväliin tultaessa jo tehnyt parhaat levynsä.
Onhan tässä hittejä, mutta jotenkin pidän Scorpionsin alkupään levyistä enemmän, enkä mennyt katsomaan poppoota Kaarinaan, kun muutama vuosi sitten siellä vierailivat.
VastaaPoista