perjantai 12. marraskuuta 2021

HALFORD - RESURRECTION (2000)

 

 

Tämä albumi oli Rob Halfordin paluu pahasti harhaan johtaneilta sivupoluilta takaisin keskelle karttaa. Ymmärrän mitkä syyt johtivat Metal Godin kyllästymiseen keikkumiseensa Judas Priestin keulilla. Halford oli jo Painkillerin (1990) aikoihin innostunut nousevien uusien bändien ilmaisumuodoista. Alkuun vahvimmin ehkä Priestinkin lämppärinä toimineesta Panterasta. Myös kiertuelämän rasittamat suhteet vanhoihin Priest-kavereihin alkoivat rakoilla pahemman kerran Painkilleriä seuranneella kiertueella. Judas Priestin johtokolmikko Tipton-Downing-Halford sieti toistensa seuraa koko ajan vähenevässä määrin. 

   Lopulta vuonna 1992 Rob sai tarpeekseen ja suuntasi uusille urille ensin perustaen Fight-yhtyeen ja sen jälkeen industrial-soundiin nojaavan 2won. Fight sai bändinä aikaan paikoin toimivaakin kamaa. Yhtye julkaisi kaksi pitkäsoittoa; War of Words (1993),  A Small Deadly Space (1995). Näistä ensimmäinen on mielestäni ihan kelpo levy, mutta jälkimmäinen on jonkinmoista sekavaa grungen ja synkeän nu-metallin sekoitusta.

   2won ainoaa julkaisua, Voyers (1997), en ole kuullut kenenkään muun kuin erään Antin kehuvan. Yleisesti tästä on satanut Halfordin niskaan pelkkää rapaa. Käykää kuuntelemassa esimerkiksi kappale Hey, Sha La La. Melkoista humppaa, voi luoja. Okei, vuonna 1997 industrial soundinen metalli oli muodikasta. Halford halusi hiihtää uusia päivitettyjä latuja. Jokaiselle taiteilijalle suotakoon oman suuntansa valitseminen. Uudistuminen on monesti elinehto homman mielenkiinnon säilymiseen. Vuosien seikkailut itsensä ja uransa etsimisesssä eivät hääviä tulosta tuottaneet. Arvostusta ei kovinkaan paljon herunut. Ainoa lohtu saattoi olla, ettei vanhoilla bändikavereilla Priestissäkään kovin lujaa mennyt ilman Robia.  

   Kummankaan uuden virityksensä kanssa Halford ei osannut luoda juurikaan mitään omaperäistä. Joku siellä voi esittää toki saman epäilyn Halfordin palatessa perinteisemmän metalli-ilmaisun pariin. Ei Halford tietenkään keksi mitään uutta Resurrectionilla. Merkittävää on kuitenkin se, että hän palaa tekemään sitä mistä hänet tunnetaan ja missä hän on maailman paras. Tämän levyn myötä Rob Halford ilmaisi myös halunsa palata Judas Priestiin. Tässä oli varmasti halua näyttää vanhoille bändikavereille, että täältä pesee ja linkoaa. Pari vuotta jannut onnistuivat vielä kiukuttelemaan toisilleen, mutta reunion oli vääjäämättömästi edessä. Sen tiesin jopa minä kuunneltuani ensimmäisen kerran Recurrectionia.

Holy angel lift me from this burning hell
Resurrection make me whole
Son of Judas bring the saints to my revenge
Resurrection bring me home

 


   Levyn aloittava nimibiisi ottaa heti kärkeen luulot pois ja tiputtaa vaarilta tekarit suusta. Kakkosraita Made In Hell ei hiljennä tahtia piirunkaan vertaa vaan potkii palleean lupaa kysymättä ja täysin röyhkeän anteeksipyytelemättömästi. Kahden ekan raidan jälkeen on täysin selvää, että metallijumala on astunut takaisin valtaistuimelleen. Halford-bändissä soittavat kaverit osaavat asiansa, mutta ovat auttamattomasti karismaltaan esimerkiksi  Glenn Tiptoniin ja KK Downingiin verrattuna perusraksamiehen näköisiä kaiffareita. Kundit yrittävät kovin bändifotoissa näyttää yrmeiltä ja pukeutua nahkapöksyihin, mutta ovathan nämä ihan rivimiehiä. Toisaalta se vain korostaa maestron itsensä asemaa keulilla entisestään. Ja ennen kuin kukaan alkaa puolustella näitä rivimiehiä, niin tiedän kyllä miesten meriitit ja historiat useissa bändeissä. Mutta ei näistä ukoista ole metallilegendoiksi. Hyviä renkejä kuitenkin ovat, sitä en kiellä.

   Suurin apu siinä, että Halford saatiin mahtumaan vanhaan tiukkaan nahkahaalariinsa on varmasti levyn tuottaja Roy Z. Bruce Dickinsoniakin soolouralla avittanut herra on vahvasti mukana myös biisien kirjoittamisessa. Myös mainittu Dickinson käy osoittamassa vanhalle kaverilleen tukensa vetäen komean dueton Robin kanssa kappaleella The One You Love To Hate. Edes ala-asteella puutöissä tekemäni palkeet eivät riittäisi näiden herrojen keuhkojen tilavuuden  kanssa kilpailemaan. Ukot vetävät niin että itsekin hengästyn pelkästä kuuntelemisesta.

   Levyn ehkäpä suurin helmi löytyy viidennen raidan muodossa. Silent Screams läväyttää ilmoille kaiken sen mistä Rob Halfordissa vokalistina on kyse. Äänialan käsittämätön laajuus saa jälleen kuulijan haukkomaan happea kuin lahnan soutupaatin pohjalla. Herkkyys ja rajuus kulkevat läpi kappaleen vuorotellen. Halford on siitä hienoja hevivokalisteja, että hän osaa tarvittaessa tavoittaa myös herkempiä sävyjä mukaan tulkintaansa. Monella hevilaulajalla kun tuntuu tärkeälle mennä koko ajan kovaa ja korkealta. Halford osaa luoda tarvitttaessa tyyniä ja matalia varjoja ennen kuin myrsky puhkeaa. 


 

   Albumin kovimmat raidat on selkeästi ladattu alkupäähän. Ei loppukamakaan huonoa ole, mutta taso hieman laskee. Vaikka mukaan on haalittu Bob Halligan Jr.:n kynäilemä Twist. Sama ukkohan on tehnyt Judas Priestille legendaariset (Take These) Chains ja Some Heads Are Gonna Roll -kappaleet. Valitettavasti Twist ei yllä lähellekään näitä. Samaisen miehen sävelkynästä on muuten myös Kissin upea Rise To It -kipale, Hot In The Shade (1989)-levyn avaava styge.

   Kokonaisuutena Resurrection on mahtava levy lopun hienoisesta lerpahtamisesta huolimatta. Syy tämän levyn läpiperkaamiseen on siinä, että tällä viikolla albumi ilmestyy uudelleen tuplavinyyliversiona. Resurrectionia seurasi livelevy Live Insurrection (2001), joka on myös varsin suositeltavaa kuunneltavaa. Halford julkaisi vielä studiolevyn Crucible (2002), joka on omissa muistikuvissani biisimateriaaliltaan huomattavasti yksiulotteisempi ja tylsempi verrattuna Resurrectioniin. Toki sen viime kuuntelusta on jo aikaa. Pitänee ottaa se tarkasteluun uudelleen. Ja se alussa mainittu paluu Judas Priestiin tietysti tapahtui kuten koko metallimaailma oli toivonut ja odottanut.

 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti