REO Speedwagon on yhtye, josta olisi niin mukava pitää. Bändistä on vain jotenkin hankala tarttua kiinni. REO Speedwagon on ihan kiva yhtye, soittajat söpöjä ja biisitkin välillä ihan toimivia. Mutta silti joku tässä ärsyttää ihan pirusti. Yritän tämän levyn ja kirjoituksen myötä olla positiivinen, antaa bändille mahdollisuuden.
Bändi on nimennyt itsensä automerkin mukaan. Hoh hoijaa. Siinä jo alkuun omaperäisyyden huipentumaa. REO Speedwagon on perustettu jo 60-luvun lopulla ja ehti tahkota keikkoja ja levyjä pitkään ennen suurinta suosiotaan. Myös alkuaikoina jäsenet vaihtuivat tiuhaan ja yhtye haki muotoaan. Kai siinä samalla omaa linjaansa. Menestyksen makuun pumppu pääsi livelevyllä Live: You Get What You Play For (1977), joka lopulta ylsi USAssa yli miljoonan kappaleen platinamyyntiin. Jee, 70-luku, livealbumien kulta-aikaa. Peter Framptonin Frampton Comes Alive! (1976) ja Kissin Alive!(1975) loivat menestyksellään livelevytysten buumin, jonka menestysreseptiä myös REO Speedwagon lähti toistamaan varsin onnistuneesti.
Liven jälkeen bändi lähti tavoittelemaan menestystä myös studiossa. Ihan saakelin typerästi nimetty You Can Tune a Piano, but You Can't Tuna Fish (1978) oli bändille järjestyksessään jo seitsemäs studioalbumi. Levy myi tuplaplatinaa ja siitä lohkottiin kaksi hittiä Roll with the Changes ja Time for Me to Fly. Näitä kuuntelee ihan sujuvasti. Hyvin soitettuja ja tarttuvia ralleja, mutta kaikessa kliinisyydessään täysin hajuttomia ja mauttomia. Vähän kuin Edam-juusto. Ihan ok ja myy helvetisti, mutta siinä se sitten onkin.
Nine Lives (1979) on mainittu usein bändin rokkaavimpana levynä. Niinpä ajattelin, että tällä lätyllä on mahdollisuus todistaa minulle että olen väärässä haukkuessani yhtyettä tylsäksi, mauttomaksi ja hajuttomaksi amerikan hutuksi. Kannen ja levyn nimen idea ei vielä lupaa kovinkaan paljon. Yhdeksän biisiä = Nine Lives, yhdeksäs albumi = Nine Lives. Ja sitten vielä naisen yhdistäminen kissaksi hieman jopa vastenmielisessä kansikuvaelmassa on mauton ja rockmachoilua älyttömimmillään. Okei, elämme erilaisia aikoja kuin 70-luvulla. Ja onneksi niin.
Mutta mitä korvani kuulevatkaan. A-puolen avaava Heavy on Your Love on mukavasti ja aikuismaisesti rokkaavalle yhtyeelle jopa rankkaa soitantaa. Hieman tulee mieleen Ted Nugentin riffittely ja samalla myös Derek St. Holmesin vokalisointi. Ei huonoja vaikutteita. Biisi on hyvä, peräti loistava avaaja albumille. Odotukset nousevat. Ehkä REO Speedwagon osaa sittenkin rokata. Perään kuultava Drop It (An Old Disguise) myös toimii ja potkii kuin kolmevuotias ipana hiekkalaatikolla. Biisiin lisätty rockpiano tuo mukavan lisän. Valitettavasti vain junnaava ja jankkaava kertsi on ainoa kappaleen heikkous. Mutta vieläkin jalka vipattaa ja meno maistuu.
Sitten seuraakin selkeää hitin hakua. Only the Strong Survive päästää hiukan kaasujalkaa lepäämään. Kappale on laskelmoitu amerikanrokki. Tähän on kerätty kaikki hittimaakarin oppikirjan mukaiset ainekset. Ketään ei loukata, kaikille tahdotaan olla kivoja. Hajuttomuus ja mauttomuus hiipivät takaisin bändin keinovalikoimiksi. Biisin kirjoittaneelle kitaristi Gary Richrathille kappale lienee ollut merkityksellinen, koska hän julkaisi sen uudelleen vuonna 1992 ilmestyneellä soololevyllään ja jopa nimesi koko levyn samalla tittelillä.
A-puolen loput kaksi biisiä eivät juurikaan pelasta enää tilannetta. Loistavasti alkanut levy alkaa muuttua yhä enemmän baycityrollermaiseksi perseenheilutteluksi. Lainabiisiksi haettu Chuck Berryn Rock &Roll Music on aivan kamala ja turha versio sinänsä upeasta kappaleesta. The Beatles veti sen jo uskottavammin vereslihalla vuosia aikaisemmin. REO Speedwagon kuulostaa versiossaan Viking Amorellalla rokkiosuutta soittavalta puolalaiselta tanssiorkesterilta.
Voisiko B-puoli vielä pelastaa levyn. Take Me kuulostaa alkuun lupaavalta. Sävelkulku tuo mieleen The Eaglesin. Kappale on mielenkiintoinen ja ensimmäinen, jonka haluan kuunnella uudestaan. Ei tämä huono ole. Sitten bändi täräyttää ilmoille levyn kamalimman tekeleen. I Need You Tonight on limaisinta 70-luvun teinipoppia. Voi perse! Suurielesesti nimetty Meet Me On the Mountain menee sisään ja tulee ulos, mutta ei jätä suurempia muistijälkiä. Levyn päättää basisti Bruce Hallin tekemä ralli Back on the Road Again. Muuten albumin sävellystyö on jakautunut vokalisti Kevin Croninin ja kitaristi Gary Rickrathin kesken. Päätöskipale lupaa, että tien päälle palataan. Ei tässäkään mitään suurta omaperäisyyttä löydy.
Nine Lives ei yltänyt odotettuun kaupalliseen menestykseen, enkä toisaalta ihmettele. Yhtye tuntuu olevan hukassa linjansa suhteen. Levyn kahden ensimmäisen biisin linjaa olisi tullut vetää koko levy läpi. Albumista olisi voinut tällöin muodostua toimiva kokonaisuus. Nyt sohitaan vähän joka suuntaan osumatta kunnolla mihinkään. Seuraavalla levyllään Hi Infidelity (1980) REO-muusikot päättivät palata yhtyeeksi, jota amerikkaiset anopit ja vävypojat voivat kuunnella yhdessä kenenkään närkästymättä. Se kannatti. Levystä muodostui yhtyeen suurin täysosuma. Se myi yli kymmenen miljoonaa kappaletta. On pakko myöntää, ettei REO Speedwagon ole minun musaani. Miljoonat muut tykkäävät. Taidan mennä huuhtelemaan korvat Slayerillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti