Tällä kertaa on mietinnässä kaksi levyä yhdellä kertaa. Tulin ostaneeksi nämä vinyylit samalla kertaa ja hyvä niin. Voidaan puhua levyistä kuin sisaruksista konsanaan. Näiden kahden asettelua rinnakkain korostaa myös molempien ilmestyminen samana vuonna 1972. Nykypäivänä tuntuu käsittömältä, että 70-luvulla bändien levytystahti oli niinkin vauhdikasta, että samana vuonna pukattiin pihalle kaksi studiolevyä. Judas Priest julkaisi 1978 sekä Stained Classin että Killing Machinen. Kiss duunasi vuonna 1976 Destroyerin ja Rock and Roll Overin. Eli ei mitään ihan vähäpätöisiä plattoja. Tiedän, että Tomi Putaansuu alias Mr. Lordi nauraa hirviöpartaansa tätä kommenttia Lordin julkaistessa viime vuonna seitsemän levyä samalla kertaa. Tosiasia kuitenkin on, että yhtyeet hinkkaavat nykyään levyjään vuosikausia studioissa ja lopputulos on usein kaukana siitä tasosta mitä esimerkiksi Uriah Heep sai aikaan näillä kahdella levyllä.
Uriah Heep ei ole ollut itselleni koskaan mikään rakkain yhtye. Arvostan toki sen pitkää uraa, mutta täytyy myöntää, että Deep Purple ja Black Sabbath ovat aina uponneet paremmin. Uriah Heep on on ollut itselleni lähinnä greatest hits -bändi eli en ole tutustunut röntgenkatseen tarkasti jokaiseen yhtyeen levyyn. Ehkä asiaan tulee nyt muutos näiden kahden albumin kautta. Näistä perkaaminen ehkä onkin parasta aloittaa. Edustavathan teokset bändin ns. kultakautta.
Näitä kuunnellessa käy kyllä selväksi millä vuosikymmenellä musiikki on tehty. Kaikesta henkii 70-luku. Jopa oman lapsuuden mieleen tuova 70-lukulainen äänimaailma. Uriah Heep oli nimenomaan Suomessa käsittämättömän suosittu tuohon aikaan. Uriah Heep oli osa Kekkosen ajan Suomen soundtrackiä siinä missä Katri Helena ja Tapani Kansa. Nämäkin Heepin molemmat albumit menivät heittämällä Suomen listaykkösiksi. Olen vuonna 1972 ollut yksivuotias eli luultavasti olen opetellut kävelemään faijan luukuttaessa samalla Easy Livin' -kappaletta taustalla. Tästä päästäänkin tuon kappaleen merkitykseen yhtyeellä. Maailmassa on muutamia renkutuksia, jotka ovat kaikille tuttuja, vaikka ei rockmusiikkia edes seuraisi. Easy Livin' on Heepin Paranoid, Ace Of Spades ja Smoke on the Water.
Bändin musiikillinen johtaja Ken Hensley tuntuu pitävän langat tiukasti käsissään mitä tulee levyihin kokonaisuuksina. Mukaan toki mahtuu Box/Kerslake/Byron/Thain -sävellyksiäkin, mutta selkeästi hommaa liidaa Ken Hensley. Itseäni alkoi mietityttää kuinka paljon välejä hiersi lopulta moinen vastakkainasettelu. Olen toki lukenut Mika Järvisen mahtavan Uriah Heep -kirjan, mutta en nyt muista kuinka isoja ristiriitoja yhteen sisällä oli niin sanotusta taiteellisesta suunnasta. Joku ilkeä voisi helposti haukkua Heepin tämän aikakkauden levyjä tekotaiteellisiksi jytälevyiksi. Jytää ne kyllä tuon 70-luvun suomitermin mukaisesti ovat, mutta kaikkea muuta kuin tekotaiteellisia. Yhtyeen melodiataju ja lauluvoima stemmoineen on ihailtavaa. Samoin koko porukan sävelkynä on ollut terävä. Vaikka Hensley kipparina toimiikin, eivät muut hänen rinnallaan kalpene lainkaan.
Miten näitä kahta levyä tulee verrata toisiinsa? Yleisesti Demons and Wizardsia pidetään näistä kahdesta parempana. Eilen kun kuuntelin molemmat peräkanaa, niin pidin enemmän The Magician's Birthdaysta. Tämä saattaaa johtua siitä, että se on itselleni entuudestaan tuntemattomampi levyistä. Demons and Wizardsin olen kuullut läpeensä ennenkin, eikä se näin tarjonnut mitään uutta tai yllättävää. Yksi näiden kahden levyn biiseistä onnistui ärsyttämään ihan pirusti ja se on jälkimmäiseltä albumilta löytyvä Sweet Lorraine, joka julkaistiin jostain kumman syystä myös sinkkuna. Hemmetin rasittava renkutus. Birthday -levyn kohdalla huomio kiinnittyy Hensleyn käyttämään Moog-syntetisaattoriin, joka toimii maagisen äänimaailman mausteena loistavasti. Voin kyllä kuvitella, ettei Moog-syntsa toimi kaikille korvapareille välttämättä ihastuttavana mausteena.
Nämä levyt kannattaa ehdottomasti kuunnella kokonaisuuksina, vaikka niistä onkin helppoa irrottaa tunnusomaiset hittinssä kuten The Wizard, Easy Livin' ja Sunrise. Oma suosikkini on ehdottomasti The Magician's Birthday -levyn päättävä nimibiisi, jota kuunnellessa on helppoa ymmärtää Ken Hensleyn suunnitelleen albumista teemalevyä. Kappaleessa Lee Kerslaken ja Mick Boxin välinen hyvän ja pahan taistelua kuvaava rymistely on hervotonta. Aivan kuin Ken Hensley olisi päästänyt kaverit hetkeksi irti häkeistään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti