DOKKEN - UNDER LOCK AND KEY (1985)

 

Facebookin keikkamuistoissa on viime päivinä kommentoitu ahkeraan AC/DC:n vuoden 1988 Helsingin keikkaa. Lämmittelijänä tuolla keikalla toiminut Dokken jakaa mielipiteet muistoissa. Toisten mielestä bändi oli umpisurkea ja toiset ylistävät keikkaa upeaksi. Itseäni lähinnä harmittaa etten ollut tuolla todistamassa rokin riemujuhlaa. AC/DC:n olen toki nähnyt keikalla myöhemmin, mutta Dokkenin missaus harmittaa todella. 

 

 

     Mutta palataanpa takaisin 80-luvulle, jolloin me kaikki olimme vielä nuoria ja kauniita. Dokkenin uran tähtihetki on eittämättä  Back For The Attack (1987). Mutta yhtä lailla kaksi edeltänyttä albumia voidaan nimetä kasarihevin klassikoiksi. Tooth and Nail (1984) ja Under Lock and Key (1985) ovat täynnä toinen toistaan tarttuvampia hardrockin helmiä. Itselleni tämä vuoden 1985 levy oli ensimmäinen tutustuminen yhtyeeseen. Muistan hommaneeni kyseisen LP:n Tampereen reissulta EPEsin levykaupasta. Jo käynti legendaarisessa Epe Heleniuksen puodissa oli turkulaispojalle kokemus, saati että hyllystä mukaan löytyi keltaista savua kannestaan hohtava Dokken.

 

 

     Jokainen näistä Dokkenin levyistä on itselleni hyvin rakas. Ne ovat osa omaa nuoruuttani. Joten erittäin vahvojen nostalgialasien läpi näitä käsittelee yhä yli viisikymppisenäkin. Mutta jos yritän suhtautua kriittisesti, niin levystä on helppo kaivaa esiin tiettyä kokoomuslaista ajatusmaailmaa. Se ei varmastikaan johdu itse bändistä vaan sen takana pyörivästä markkinointikoneistosta. Levyn kantta katsoessa tulee mieleen toinen saman aikakauden yhtye Cinderella ja tämän debyyttilevy Night Songs (1986). Molempien levyjen kansissa yhtyeiden jäsenten kasvoilta paistaa epäuskon ja hämmästyksen sävyttämät ilmeet. Kaikki kuvassa on täysin lavastettua ja stailattua viimeisen päälle. Näitä katsoessa ei voida puhua hikisestä ja vaarallisesta rock-musiikista. Onneksi sisältö ei vastaa täysin kannen antamaa mielikuvaa.

Jotain samaa teennäisen keinotekoista tässä on. Onneksi sisältö on aitoa tavaraa.

         Dokkenin vahvuus on tarttuvissa biiseissä, George Lynchin ilmiömäisessä kitaroinnissa ja komeissa stemmalauluissa. Jännä juttu onkin, että yhtyeen heikoin lenkki liittyy myös lauluun. Vaikka lauluvoimaa stemmoissa löytyy, on vokalisti Don Dokkenin ääniala auttamattoman kapea. Mutta tarkemmin kun ajattelee, niin kenenkään muun laulamana Dokken tuskin toimisi yhtä hienosti. Usein skaalan laajuus tai äänenkäytön taituruus häviävät omaperäisyydelle. Sama pätee Vince Neiliin, Klaus Meineen tai vaikkapa Bob Dylaniin. Juuri Scorpionsiin Don Dokkenia oltiin jo siirtämässä Klasun kärsiessä ääniongelmista Blackout (1982) -levyn aikoihin. Itseäni aina hieman säälitti Don Dokkenin osa joutua/päästä laulamaan Hear'N Aidin Stars-singlellä Geoff Taten ja Paul Shortinon välissä.

 

     Myös Under Lock and Keyn soundit ovat viimeisen päälle sliipattua kamaa. Tällä tarkoitan että kaikki on siloiteltu ja pureskeltu valmiiksi kuulijan korvia varten. Soundit ovat hyvät, mutta kaikki on myös täysin yllätyksetöntä. Tästäkin paitaa läpi silmissä loistaneet taalojen kuvat enemmäin kuin taiteellisen yllätyspaukun tekeminen. Levyn tuotannosta vastaavat kovat alan kehäketut Neil Kernon ja Michael Wagener. Nämä herrat eivät tee mitään vahingossa. Levylle on luotu juuri halutunlainen äänimaailma. Unchain The Night, The Hunter, In My Dreams, It's Not Love, Will The Sun Rise. Levy on täynnä upeita biisejä, joita siivittää George Lynchin ilmiömäinen tyylitaju kitaran varressa. Dokken jakaa mielipiteet varmasti kuten teki vuonna 1988 lämmitellessään AC/DC:tä Helsingin jäähallissa.

BLACK SABBATH - TYR (1990)

 

Levyhyllystäni löytyy kaksi Tony Martinin aikakauden Sabbath-vinyyliä. Tämä TYR sekä Eternal Idol (1987). Aluksi olinkin kirjoittamassa Eternal Idolista arviota, mutta toisin kävi. Eternal Idol sisältää erään Black Sabbathin upeimmista biiseistä. Huolimatta avausbiisi The Shiningin loistavuudesta jäi levystä melko sekava olo leijumaan mieleen kuuntelun jälkeen. Kyseisen levyn työstämiseen liittyvät ongelmat heijastuvat läpi levyn. Riidat managementin kanssa ja kokoonpanon hajoaminen kesken levytyksen kuuluvat valitettavasti lopputuloksesta. Sen sijaan TYR on huomattavasti vahvempi näyttö. Sitä pohjusti tietysti edeltänyt levy, Headless Cross (1989), joka nosti bändin komeasti jaloilleen.

    Olen aina mieltänyt eri aikakauden Black Sabbath -kokoonpanot jopa eri bändeiksi. Niin paljon ne poikkeavat musiikillisesti toisistaan. Se ei ole mitenkään huono asia. Se vain yksinkertaisesti korostaa Tony Iommin lahjakkuutta ja neroutta. Iommi on onnistunut kaivamaan vaihtuvista muusikoista parhaat puolet esiin. Tai vaihtoehtoisesti pahimmat puolet, jolloin monoa on tullut persuuksiin välillä sivustakatsojan mielestä liiankin nopeasti ja herkästi. Iommi on pitänyt Black Sabbathin hengissä läpi vuosien. En halua mitään sädekehää piirtää ukon pään päälle. Monesti Iommin visio ollut häneltä itseltäänkin pahasti hukassa, mutta lopulta aina kurssia on onnistuttu korjamaan oikeaan suuntaan.

 

 

   TYRillä on kasassa kova ammattimiesten porukka. Iommin ja Martinin lisäksi mukana ovat Neil Murray bassossa, Cozy Powell rummuissa ja Geoff Nicholls koskettimissa. Varsinkin kovalyöntisen Powellin työskentely on hunajaa korville. Soundillisesti rummut ovat isossa roolissa. Eikä mikään ihme, sillä Powell on toiminut levyn tuottajana yhdessä Iommin kanssa. Cozy Powellin valitettava ja ennenaikainen kuolema vuonna 1998 on yksi musiikkimaailman suurimpia menetyksiä. Rumpali ajoi huonossa säässä Saabillaan ulos moottoritieltä tuhoisin seurauksin.

   Vinyylin a-puoli ei sisällä pienintäkään heikkoa hetkeä. Anno Mundi, The Law Maker, Jerusalem ja The Sabbath Stones ovat kaikki raskaita ja kovia jyriä, täyttä a-luokan kamaa. Lätyn kääntyessä b-puoli alkaa mahtipontisella instrumentaalikappaleella, The Battle of Tyr, joka johdattaa kauniisti soivaan Odin's Courtiin. Tony Martin panee parastaan ja osoittaa miksi on ansainnut arvostuksensa Ozzyn, Dion ja Gillanin Ianin seurassa Sabbathin vokalistina. Kappale jatkuu suoraan räväkämpään Valhalla-nimen alla kulkevaan osuuteen. Hieman tietysti ihmetyttää miksei viikinki- / skandinaavimytologiaa ole viljelty koko levyn läpi. Nimi, kansitaide ja tämä kolmen nimen alle kätketty biisikokonaisuus ovat ainoat teemaa ylläpitävät asiat. Toisaalta  teemalevynä tästä oli saattanuyt tulla liian tunkkainen ja ahdasmielinen teos. Yhden teeman ympärille pykätyille albumeille on tapana käydä monesti niin. Ne ovat lopulta tylsyyteen asti samaa tarinaa toistavia. Sori, jos tätä lukee moni teemalevyjen suuri ystävä.

 

 

   Skandimytologian jälkeen esiin lätkäistään levyn sinkkubiisi, Feels Good to Me, joka suoraan sanottuna aiheuttaa ainakin minussa ihmetystä. Kaiken mahtipontisuuden jälkeen yhtye lataa muka kovimpana lenkkinään esiin kasariballadin. Kappale ei ole huono, mutta tällä levyllä se on väärässä paikassa. Kuuntelen biisiä mielelläni, mutta en palana tätä loistavaa levyä. Tässä se on kuin viimeinen 7-vuotiaan suussa heiluva maitohammas. Vieressä kasvavat rautahampaat ovat huomattavasti vahvempaa tekoa. On helppo aistia, että kappaleella on yritetty miellyttää vähän kaikkia. Ei perhana! Loppuun ladataan vielä rempseä Heaven In Black, joka on ihan kiva. Ei nyt mikään erikoinen, mutta menköön. 

   TYR on lopun muutamista pienistä kauneusvirheistään huolimatta loistava levy, jota kuuntelee ilolla. Valitettavasti levyä seurannut rundi oli monin paikoin floppi lipunmyynnin osalta. Tony Iommin turhautuminen johti kokoonpanon hajoamiseen. Nurkan takana kurkkivat paluumielessä sellaiset kaverit kuin Ronnie James Dio, Vinny Appice ja Geezer Butler. Iommi uskoi, että näiden herrojen avulla noustaan suosta. Se onkin sitten jo ihan toinen stoori.

  

L.A. GUNS - COCKED & LOADED (1989)

 

Ensimmäinen kohtaaminen L.A. Gunsin kanssa oli esikoislevyltä L.A. Guns (1988) napatun One More Reason -videon näkeminen.  Liekkejä, aseita, kuumia misuja ja oikeasti vaaralliselta näyttävä ja kuulostava yhtye. Huhujen mukaan video sisälsi niin rankkaa matskua, että sitä oli jouduttu leikkaamaan ja sensuroimaan rajulla otteella. Pakko myöntää, että videon takana ollut markkinointikoneisto tiesi mistä naruista vetää, jotta 17-vuotias Kivelän poika ja sadat muut teinit innostuivat. Syynäsin videon pitkästä aikaa YouTubesta ja onhan se edelleen toimiva. Onneksi monia 80-luvun musavideoita on ryhdytty restauroimaan. Mötley Crüe on ainakin tuonut näytille vanhoja kasarivideoitaan, jotka on korjattu tämän päivän hd-tasoa vastaavaksi. Toivottavasti tämä trendi jatkuu myös muiden yhtyeiden kohdalla. One More Reasoninkin katsoo paljon mielummin teräväpiirtona kuin vanhoilta VHS -ltä ripattuna pikselimössönä.

 

    Voisi kuvitella, että 80-luvulla L.A. Gunsin tyylisen yhtyeen oli helppoa nousta valtavirtaan. Levy-yhtiöt tuuttasivat markkinoille uusia bändejä liukuhihnalta, mutta aika monen ura jäi lyhyeksi. Kaupunkiin valui uusia yrittäjiä ympäri maailmaa ja monesti asiat olivat kiinni lopulta enää tuurista, hyvästä tai huonosta. Hyviä bändejä jäi rannalle ruikuttamaan ja tietämättömät levylafkojen liituraidat tekivät diilejä paskojen poseeraajien kanssa. Suomestakin kultaa Losiin vuolemaan matkusti useampi yhtye. Kuuluisimpia sen ajan reissaajia lienevät Smack, Havana Black ja The Nights Of Iguana. L.A. Guns miehistöllä oli sen sijaan yhteistä historiaa Guns N' Rosesin ukkojen kanssa. Asia, josta ei varmastikaan ollut haittaa. Myös yhtyeen imago poikkesi Gunnnareitten tapaan kaikkein sliipatuimmasta ja muovisimmasta tukkahevigenrestä. Yhtye oli raaempi ja likaisempi kuin monet aikalaisensa. Enemmän rock and rollia, vähemmän kokovartalopeilejä.

 

Debyyttialbumi! Kovaa kamaa!

 

    Debyyttialbumi menestyi hyvin. Se myi Jenkessä yli kultalevyrajan, joten odotukset kakkosalbumin suhteen olivat varmasti korkealla. Sen kuulee myös levyn materiaalista. Biiseissä on koukkuja ja monipuolisuutta debyyttiä enemmän. Cocked & Loaded on hyvä rocklevy, mutta valitettavasti se jää kauas täydellisestä. Itseäni ihmetyttää tuottajien määrä. Levyllä häärää namikoissa kolme ukkelia. Haastetteluissa bändi puhuu kauniisti tuotantotiimistä. Tuottajista yksi on alansa legenda, Tom Werman. Wermanin tuottamien klassikoiden lista on liian pitkä tähän tällättäväksi, mutta muutamia mainitakseni: Twisted Sister: Stay Hungry (1984), Mötley Crüe: Shout At The Devil (1983), Theatre Of Pain (1985), Girls, Girls, Girls (1987). Eivätkö levy-yhtiön fyrkat riittäneet Wermanin palkkaamiseen koko ajaksi vai miksi mukaan otettiin myös Duane Baron ja John Purdell? Näiden ukkojen nimet eivät aluksi kertoneet minulle mitään, mutta pienen googlettamisen kautta selvisi, että herrat ovat tuottaneet yhdessä mm. Cinderellaa, Poisonia ja Heartia. Eli kyseessä lienee jonkinlainen parivaljakko, majakka ja perävaunu? Nimekkäin ukkojen duuni lienee Ozzy Osbournen No More Tearsin (1991) tuottaminen. Sinänsä kolmen tuottajan yhteistyö ei pilaa Cocked & Loadedin soundeja. Albumi kuulostaa tasapainoiselta alusta loppuun. Virvelisoundi on omaan korvaani hieman liian napakka ja kuiva, mutta en siitä jaksa enempää valittaa. Ihmetystä vain herätti tällainen kolmen tuottajan symbioosi.

    Levy on yllättävänkin selkeästi jaettavissa kahteen osaan. A-puolen biisit ovat ykköskamaa. Slap In The Face , Rip And Tear, Never Enough rokkaavat ja toimivat kuin se kuuluisa junan vessa. Mukana on myös svengaavampaa kamaa; Sleazy Come Easy Go ja Malaria, jotka onnistuvat myös. Levyn sisäpussissa yhtye poseeraa haaremissa. Vesipiiput, sitarit ja itämiset matot eivät ole pelkkää rekvisiittaa. Selkeästi muutamiin kappaleisiin on uinut mukaan itämaisia vaikutteita ja se tekee levystä mielenkiintoisen ja monipuolisen. A-puolen päättää Jayne Mansfieldin innoittama The Ballad Of Jayne, josta muodostui yhtyeen koko uran isoin hitti. Sen vaikutus näkyi myös seuraavalla levyllä, Hollywood Vampires (1991), jolle yhtye levytti kolme balladia uskoen pystyvänsä toistamaan The Ballad Of Jaynen menestyksen. Ei pystynyt.

 

   Valitettavasti a-puolen jättämä hyvä fiilis katoaa, kun vinyylin kääntää. Jälkimmäiselle osalle onkin sitten kipattu turhanpäiväisiä täytebiisejä useampikin. Give A Little ja Wheels OF Fire ovat täysin mielikuvitusta vailla rustattuja tekeleitä. Samoin I'm Addicted -kitaraimprorunkkailu ei kuulu levylle. Livekeikoilla moinen varmasti toimii, mutta ei levyllä. Nämä muutamat täytebiisit pudottamalla pois lopulliselta levyltä olisi kokonaisuus huomattavasti parempi. Ei sitten tullut mieleen kenellekään niistä kolmesta tuottajasta. Kannattaa tutustua myös yhtyeen kolmanteen albumiin, Hollywood Vampires (1991) Vaikka levy ei enää yltänyt kahden edeltäjänsä myyntilukuihin, on se varsin kelpo tuotos. Tuottajaksi riitti sillä kertaa vain yksi mies, Michael James Jackson, jonka vyöllä roikkuivat sellaisten Kiss-levyjen tuotannot kuin Creatures Of The Night (1982) ja Lick It Up (1983). Ei mitään ihan vähäpätöisiä duuneja.

 

   Kokonaisuutena Cocked & Loaded on kuitenkin kelpo rockia. Muutamaa pientä kauneusvirhettä lukuunottamatta pidän tästä erittäin paljon. Hauska yksityiskohta liittyy Maxine Millerin maalaamaan kansikuvaan. Revolverilla ratsastava nainen oli alkuperäisessä kuvassa alasti. Iso osa levykaupoista kieltäytyi ottamasta levyä myyntiin moisella kuvalla. Niinpä naiselle maalattiin hieman vaatteita ylleen. Aika vähissä kuteissa kuitenkin edelleen mennään.

 

 

IRON MAIDEN - THE NUMBER OF THE BEAST (1982)

 

Tämäkin levy täytti 40 vuotta vuoden alkupuolella. The Number of the Beastista on kaikki mahdollinen kerrottu satojen tällaisten fanipoikien analyysien myötä. Mietinkin onko mitään mieltä jorista samoja juttuja jälleen kerran. Kylläpä vain. Hyvää levyä ei koskaan arvosteta liikaa. Mutta onko albumi todellisuudessa niin loistava kuin hehkutetaan, vai onko se vain vuosien tuomaa nostalgiaa? Se ei kuitenkaan ole Iron Maidenin paras albumi. Mahtuuko edes kolmen parhaan sakkiin? Ei taida mahtua, ainkaan omalla listallani. Ikäisteni viiskymppisten ukkojen yksi illanvieton vakioaiheita on laittaa Maidenin studiolevyt topkolme tai topviisi -tyyliseen järjestykseen. Siinä riittää väiteltävää ja ilta kuluu rattoisasti. Jospa paljastan tämän hetkisen IRMA-topkolmoseni. Listaus elää aina tilanteen ja fiiliksen mukaan, mutta nyt jos pitää valita... 1.Piece of Mind (1983) 2.Seventh Son of a Seventh Son (1988) 3.Somewhere in Time (1986). Kaikki sitä klassisinta Maidenia yhtyeen kultakaudelta 80-luvulta. Mutta kuten huomaatte The Number of the Beast ei mahdu minulla kolmen sakkiin. Lähellä toki norkoilee Powerslaven (1984) kanssa. Tietysti nämä ovat makuasioita. Mutta vaikka Beast ei ihan kaikkein kirkkain helmi Maidenin levyistä olekaan, oli sillä valtava merkitys bändin uralle. 

       Iron Maiden ei ollut helpon paikan edessä ryhtyessään levyttämään kolmatta albumiaan. Kahta edellistä levyä, Iron Maiden (1980), Killers (1981), tehtäessä bändillä oli ollut materiaalia valmiina. Nyt takki oli tyhjä. Kaikki oli aloitettava alusta. Varastossa ei ollut biisejä. Tämän lisäksi laulajan vaihtuminen aiheutti paineita. Paul Di'Anno oli kuitenkin fanien rakastama merkittävä keulakuva. Yhteistyö Di'Annon kanssa oli vain käynyt mahdottomaksi miehen ailahtelevan luonteen johdosta. Sekoilua ei lainkaan vähentänyt Di'Annon runsas päihteiden käyttö. Kun puhutaan 80-luvulla kiertävästä rockbändistä, niin ihan pienen naukkailun takia ei potkuja tullut. Paul Di'Anno esiintyi Maidenin keulilla viimeisen kerran  Kööpenhaminassa 10.9.1981. Eräs nuori rumpalinalku nimeltään Lars Ulrich oli katsomassa tuota keikkaa.

 

Run to the Hills / Total  Eclipse, ensisinkku

      Steve Harris bongasi uuden laulajan Samson -yhtyeestä. Harris on paljastanut, ettei juurikaan pitänyt Samsonista. Heillä oli vain erittäin hyvä laulaja. Ehdottaessaan kyseistä laulajaa Iron Maidenin managerille Rod Smallwoodille Harris sai tylyn palautteen. Smallwoodista idea oli huono. Hänestä laulajalla oli typerä nimi; Bruce Bruce, sekä tämän tyyli pukeutua valkoiseen esiintymisasuun näytti Smallwoodista tyhmälle. Tästä huolimatta Bruce Dickinson esiteltiin julkisuuteen uutena Iron Maidenin vokalistina 26.11.1981. Entinen taiteilijanimi kuten myös valkoinen esiintymisasu lensivät roskakoriin.

     Ensimmäinen maistiainen levyltä saatiin Run to the Hills -sinkun muodossa. Se nousi brittien sinkkulistan sijalle 7. ollen näin bändin eka top 10 -single. Run to the Hills kuvaa mainiosti koko levytysprosessia. Biisi syntyi spontaanisti treenatessa. The Number of The Beast on monien oikeaan aikaan paikoilleen loksahtaneiden palasten summa. Iso merkitys oli tietysti tuottaja Martin Birchillä, joka oivalsi uuden laulajan tuomat mahdollisuudet. Di'Anno oli ollut huomattavasti kapeammalla rekisterillä varustettu vokalisti. Nyt bändillä oli solisti, jonka keuhkoista purkautui melkoinen räjähdys. Myös Adrian Smithin itsevarmuuden lisääntyminen säveltäjänä ja muusikkona osui tähän hetkeen. Onneksi Steve Harris osasi myös suhtautua Smithin alkuun epävarmasti studioon tuomiin sävellyksiin kannustavasti. Smithin rustaama The Prisoner on ehdottomia allbumin helmiä. Myös bändi itse oli hyvässä tikissä. Kahden levyn jälkeiset kiertueet olivat tehneet yhteissoitosta tiukkaa. Samoin Steve Harris laajensi omien sävellyksiensä ilmaisua. 

     Merkittävä osa Iron Maidenia on visuaalisuus. Derek Riggsin kansitaide on vertaansa vailla. Etenkin tämän levyn kansi on ikoninen, unohtamatta upeita sinkkujen kansia. Maidenin 80-luvun kannet ovat tarina, joka etenee. Jännä juttu, että kun bändin luomisvimma alkoi hiipua Seventh Sonin jälkeen myös kansitaide huononi. No Prayer for the Dying (1990) on oiva esimerkki. Vaikka kansi on vielä saman hepun tekemä, ei ole enää tietoakaan siitä pikkutarkasta yksityiskohtaisesta upeasta tyylistä. Eikä itse levykään enää ole kovin häävi.

 

The Number of the Beast / Remember Tomorrow (live), toka sinkku

   

     The Number of the Beast oli menestys, joka nosti Iron Maidenin huipulle. Jos Steve Harris oli ollut huolissaan lukiessaan Kerrang -lehden lukijoiden äänestyksen tuloksia vuoden 1981 lopulla, niin The Number of the Beastin ilmestymisen jälkeen ei enää tarvinnut moisia murehtia. Iron Maiden nousi brittiläisen hevin kärkinimeksi. 

     Steve Harris on useasti vuosien myötä kitissyt muutamasta albumin raidasta. Gangland on varmasti levyn heikoin kappale, mutta se puolustaa paikkaansa. Harris on myöhemmin katunut omaa päätöstään valita se levylle ja jättää Total Eclipse vain sinkun b-puolen täytteeksi. Nythän näillä uusilla 40-veejuhlajulkaisuilla herra on päättänyt jättää Ganglandin pois levyltä. Aivan typerä päätös. Kyllä alkuperäinen muoto pitää säilyttää. Toinen Harrisia yhä harmittava kappale on levyn avaava Invaders. Turha Steven on märehtiä. Invaders sopii hyvin rullaavana a-puolen ykköseksi.

     Itselläni levy löytyy kahdessa eri formaatissa. Hyllyssäni on vuoden 1998 remasteroitu CD sekä vuonna 2012 ilmestynyt kuvavinyyli. Vaikka kuinka tahtoisin puolustella vinyyliä, ei se luonnistu näiden kahden soundeja verratessa. CD soi hemmetin komeasti ja vinyyli on aivan tuhnu. Usein kuulee kuvalevyjä molattavan ja tässä se pitää täysin paikkansa. Muuten vinyylilaitos on oikei komea paketti, mutta se tärkein eli soundit tökkivät. 

   The Number of the Beast sisältää useita Maidenin klassikkobiisejä. Nimibiisi, Children of the Damned, The Prisoner, 22 Acacia Avenue, Run to the Hills ja Hallowed Be Thy Name. 40 vuodessa timantti on hiotunut entisestään. Nuori ja nälkäinen Iron Maiden oli vuonna 1982 saanut koneensa käyntiin toden teolla.

GARY MOORE - VICTIMS OF THE FUTURE (1983)

 

Gary Moore oli eräs kaikkien aikojen tyylitajuisimmista kitaristeista. Enkä tarkoita nyt herran pukeutumista tai hiustyyliä. Mooren kitarasoolot ovat joka kerta kuulijalle pelkkää korvakarkkia. Eikä miehen sävelkynässäkään ole valittamista. Myös Kartsan ura 80-luvulla on selkeästi ollut nousujohteinen albumi albumilta. Herran hard rock -vuodet kulminoituivat Wild Frontier (1987) -levyyn. Sillä Moore onnistui saamaan sulkana hattuunsa myös kohtalaisen hitin, Over the Hills and Far Away. Albumista tuli suosittu etenkin pohjoismaissa. Suomessa ja Norjassa se ylitti kultalevyrajan ja Ruotsissa myi jopa platinaa. Edeltävä levy Run For Cover (1985) oli jo luonut mukavaa nostetta. Siitäkin jäi elämään yhä tänä päivänä radioaalloilla soiva vanhan kaverin Phil Lynottin kanssa duetoitu Out in the Fields.

   Vuonna 1983 ilmestynyt Victims of the Future aurasi tietä tulevien levyjen menestykselle. Victims on aina lukeutunut omiin Moore -suosikkeihini. Sen biisimateriaali on timantinkovaa läpikotaisin. Avausraitana rauhallisesti alkava nimibiisi kertoo heti alkuun kuinka tasokkaasta levystä on kyse. Mooren lauluääntä on monesti kritisoitu, mutta itseäni se ei ole koskaan häirinnyt. Päinvastoin se on varsin persoonallinen suhahtelevine ässineen. 

   Levy sisältää myös komeimman Moore-rallin kautta aikojen. Murder in the Skies, joka alkaa aivan mahtavalla kitaraintrolla. Se lähettää terveisiä Eddie Van Halenille, että osataan sitä täälläkin. Murder in the Skies kertoo samaisena vuonna 1983 tapahtuneesta välikohtauksesta, jossa Neuvostoliiton hävittäjä ampui alas korealaisen matkustajakoneen. 269 ihmistä sai surmansa.

"The russians have shot down a plane on its way to Korea.
Two hundred and sixtynine innocent victims have died."

 

 

    Moore on osannut aina valikoida itselleen covereita ja on kyennyt tekemään niistä omanlaisiaan. Freen Wishing Well, The Easybeatsin Friday on my Mind, Nina Simonen alunperin esittämä ja The Animalsin tunnetummaksi tekemä Don't Let Me Be Misunderstood. Victims of the Futurelle Moore valkkasi vanhan The Yardbirdsin renkutuksen Shapes of Things. Alleviivaan sanaa renkutus, sillä alkuperäinen esitys on todellakin sellainen. Gary Moore onnistuu tuomaan kappaleeseen lihaa luiden ympärille lisäten biisiin sitä paljon puhuttua munaa.

   A-puolen päättää paras Moore-balladi kautta aikojen. Empty Rooms kiertää tyylilajin pahimmat karikot. Biisistä ei muodostu liian siirappista itkuvirttä, vaan se jaksaa pitää upean jännitteen yllä yli kuuden minuutin ajan. Biisi pilkottiin singlejulkaisuna paria minuuttia lyhyemmäksi, ymmärrettävästi paremmin radiosoittoon soveltuvaksi. Se myös levytettiin uudelleen muutamaa vuotta myöhemmin Run For Cover -levylle. Omaan makuuni tämä pitempi versio on tunnelmaltaan ja soundeiltaan täyteläisempi ja kaikin puolin enemmän sydänalaa koskettavampi.

   Gary Mooren voimana on aina ollut saada rekrytoitua ympärilleen myös oikeat ammattimiehet. Neil Carter, Bob Daisley, Ian Paice ja Neil Murray ovat nimiä, joihin Kartsan on ollut helppo turvata sooloilunsa. Peruskivi on vankalla pohjalla näiden herrojen muuraamana. Myös vanha kunnon Slade-rääkyjä Noddy Holder on mukana Shapes of Thingsin tautalaulussa, vaikka herran omaperäistä ääntä ei tuotannon alta kyllä erota. Se biisin ihan viimeinen rääkäisy saattaa olla herra Sladen kitarisoista lähtevää ääntelyä, ehkä.

   Levy on kiistaton Gary Moore -klassikko. Se jaksaa kantaa alusta loppuun. Viimeiset kappaleetkin pitävät mielenkiinon yllä. Hold On To Love on silkkaa kasaria alusta loppuun. Jopa niin paljon, että voisin hyvin kuulla jonkun aikalaisen suomi-iskelmän artistin vetäneen sen käännöshittinä. Kukaan nokkela levy-yhtiön setä ei tainnut huomata kuinka hyvin kappale olisi taipunut Meiju Suvakselle tai Markku Arolle. Ehkäpä hyvä niin. Levyn päättävä Law of the Jungle luo vielä painostavan ja raskaan tunnelman, joka jyrää albumin upeasti päätökseen.

AEROSMITH - DONE WITH MIRRORS (1985)

 

Aerosmith oli ajanut itsensä loppuun vuonna 1979. Vakavasti päihderiippuvaisen yhtyeen taru näytti lopullisesti päättyvän, kun kitaristi Joe Perry sai tarpeekseen ja jätti bändin perustaakseen oman pumpun, Joe Perry Projectin. Seuraavana vuonna laulaja Steven Tyler joutui vakavaan onnettomuuten täräytettyään prätkällään suoraan puuta päin. Alkoholilla ja huumeilla oli osuutta asiassa. Tyler joutui makaamaan lasarettiin ja Aerosmithin suunnitellut keikat peruuntuivat. Vuonna 1981 toinen kitaristi Brad Whitford kyllästyi myös touhuun ja lähti omille teilleen. Yhtyeen taival näytti vääjäämättä päättyvän. Levy-yhtiö Columbia laski markkinoille Greatest Hits -kokoelman, koska uuden materiaalin saaminen yhtyeeltä näytti erittäin epätodennäköiseltä. Hassua sinänsä... tuo Greatest Hits on yhtyeen historian myydyin levy. Se on tähän päivään mennessä myynyt Yhdysvalloissa 12xplatinaa.

   Steven Tyler ei antanut kuitenkaan periksi. Yhtyeeseen hommattiin uudet pätevät kitaristit Jimmy Crespo ja Rick Dufay. Vuonna 1982 markkinoille kaikkien suureksi hämmästykseksi ilmestyi uusi Aerosmithin studiolevy, Rock in a Hard Place. En mene tällä kertaa tarkemmin sen levyn sisältöön tai tarinaan sisään. Olen kirjoittanut siitä tänne blogiin aikaisemmin oman artikkelinsa. Kiinnostuneet voivat käydä lukemassa sen tästä linkistä. Sen verran kuitenkin täytyy mainita, että olosuhteisiin nähden se on varsin kelpo albumi. Olosuhteilla tarkoitan Steven Tylerin kuntoa. Levyä seuranneella kiertueella laulajan yleiskunto romahti vakavasta huumeriippuvuudesta johtuen niin pahasti, että miehen esiintymiset olivat surullista katsottavaa. 

 

ODOTUKSET KORKEALLA
 

   Viisi vuotta tuntuu nykyään musiikkibisneksessä lyhyeltä ajalta. 80-luvulla se oli ikuisuus. Def Leppardin Pyromanian (1983) ja Hysterian (1987) väliin jäänyttä yli neljää vuotta pidettiin ennenkuulumattomana. Kuinka kukaan voi tehdä uutta levyä niin kauan. Aerosmithin kohdalla kului viisi pitkää vuotta siihen, kun Joe Perry vuonna 1984 päätti palata yhtyeeseen. Mukaansa hän sai myös Brad Whitfordin. Aerosmith aloitti Back in the Saddle -kiertueensa. Samalla solmittiin uusi levytyssopimus Geffen Recordsin kanssa. David Geffenillä tuntui riittävän luottoa yhtyeeseen, koska tuottajaksi mukaan hankittiin Ted Templeman, joka tunnettiin Van Halenin levyjen soundeista. Paluukiertue oli menestys. Uusi levydiili ja ja nimekäs tuottaja takasivat parhaat puitteet seuraavan studioalbumin työstämiseen. Mikään ei voinut mennä pieleen. Siltä se saattoi tuntua. Toisin vain kävi.

  Bändi luotti omiin kykyihinsä säveltää albumillinen raakaa Aerosmith-matskua. Geffenin yhtiön A&R-mies John Kalodner seurasi tarkkaan bändin puuhia. Seuraavalle levylle juuri Kalodner Done with Mirrors -sessioista viisastuneena vaati mukaan bändin ulkopuolisia säveltäjiä.  Myöskään vanhat paheet eivät olleet unohtuneet. Päihteet olivat edelleen iso osa Aerosmith-leirin päivittäisiä rutiineita. Sekin tulisi muuttumaan tämän session jälkeen. Jotain biisimateriaalin ohuudesta kertonee sekin, että ekaksi sinkuksi valittiin albumin avausraita Let The Music Do The Talking, joka oli jo Joe Perry Projectin aiemmin levyttämä viisu. Levy myi lopulta kultalevyyn oikeuttavan määrän, mutta oli odotuksiin nähden kaupallinen pettymys. 

 

TÄSTÄ SE VASTA LÄHTEE
 

   Olisi helppo sanoa, ettei Done with Mirrorsia olisi koskaan pitänyt tehdä. Bändin toinen tuleminen vaati huomattavasti enemmän ryhdistäytymistä kuin kukaan oli osannut odottaa. Ilman tätä levyä ja sen tekemisessä tehtyjä virheitä bändi ja sen taustajoukot tuskin olisivat ymmärtäneet mitä menestymiseen vaadittiin. Geffen Recordsilla riitti luottoa yhtyeeseen, tosin tietyin ehdoin. Näihin ehtoihin Mirrorsille seuraajaa tehtäessä kuului ottaa sävellysprosessiin mukaan Jim Vallance, Desmond Child ja Holly Knight. Tuottajaksi hommattiin Bruce Fairbairn, joka osoittautui oikeaksi mieheksi työskentelemään juuri Aerosmithin kanssa. 

   Vuonna 1984 bändin managerina aloittanut Tim Collins passitti vuonna 1986 koko retkueen vieroitukseen. Onnenpotku oli myös rap-yhtye Run-D.M.C.:n vuonna 1986 julkaisema Raising Hell -albumi, jolle räppärit levyttivät oman versionsa Aerosmithin yhdestä suurimmista 70-luvun hiteistä, Walk This Way:stä. Steven Tyler ja Joe Perry fiittasivat mukana biisissä ja siitä tehty humoristinen video sai laajalti näyttöä MTV:llä. Täysin uusi nuorempi sukupolvi tutustui videon myötä Aerosmithiin.

   Ryhtiliikkeiden myötä seuraava albumit, Permanent Vacation (1987) ja Pump (1989) nostivat Aerosmithin takaisin maailman kuumimmaksi rockyhtyeeksi. Aerosmithin toinen tuleminen ja nousu eivät konkretisoituneet vielä vuonna 1985 Done with Mirrorsin kohdalla. Se on kuitenkin merkittävä levy, koska se näytti yhtyeelle, ettei vanhoilla meriiteillä ratsastaminen yksistään riittänyt menestymiseen.