ROCK VALOKUVINA OSA 3: JUSTIN THOMAS & HANOI ROCKS

 

ROGUE MALE - ANIMAL MAN (1986)

 

Rogue Malen tarina on tarina rahasta, epäonnesta ja ahneudesta. Se ei ole pelkästään tämän yhtyeen tarina. Samanlaisia kohtaloita on rokkenrollin maailma pullollaan. Rogue Malen kantava voima oli solisti Jim Lyttle, Pohjois-Irlannissa syntynyt nuori mies, joka innostui 70-luvulla punkista monien ikätovereidensa tavoin. 

   Lyttle muutti 70-luvun lopulla Lontooseen ja päätti perustaa vuonna 1983 yhtyeen, joka yhdistäisi kahden eri musiikkilajin tyylin ja soudin. Punkin ja hevin. Nopeasti ajateltuna tällaisen sopan lopputulos on Motörhead. Aivan väärässä ei tällöin ollakaan. Muistan kun kuulin Rogue Malen esikoislevyä First Visit (1985) ensi kerran, mieleen tulivat Lemmyn, Philty Animalin ja Fast Eddien aikaansaannokset. Kuunnelkaapa siltä levyltä vaikka biisi Crazy Motorcycle, niin ymmärrätte mitä tarkoitan. 

                                   - Jim Lyttle Norwegian Helvete Magazinen haastattelussa vuonna 2014 

 

       Muistan esikoislevyä hehkutetun Suomenkin musalehdissä. Jim Lyttlestä povattiin hevirokin uudistajaa. Toiko Rogue Male lopulta 80-luvun heviin mitään uutta? Sopan ainekset on kaikki napattu sieltä täältä. Uskallan kuitenkin väittää, että ei tällainen soundi aivan jokapäiväistä ollut hevin valtavirrassa.

    Animal Man hämmentää. Kuultavissa on jopa industrial metallille tyypillisiä elementtejä. Välillä en vain oikein osaa päättää, että onko levy tuotettu hyvin vai huonosti. Ensin ajattelin, että onpa paskat soundit, mutta kaikessa rujoudessaankin tässä on ideaa. Vaikka on kyse metallilevystä, punk-vaikutteet puskevat läpi biiseistä hyvällä tavalla. Kannessa poseeraavan yhtyeen ulkonäkö myös hämmentää minua. Kavereilla on viimeisen päälle rokkikuteet ja sotamaalaukset. Kaikki on liiankin suunnitellun näköistä touhua. Jotenkin muovista ja tekotaiteellista. 

 

 

  Tärkeintä on kuitenkin musiikki. Ja pakko myöntää, että kuuntelen tätä oikein mielelläni. Pitääkin ottaa pitkästä aikaa myös yhtyeen esikoislevy kuunteluun. Animal Man sai ilmestyessään järjestäin huonompia arvioita kuin edeltäjänsä, mutta ei tämä mikään huono levy ole. Suosikeikseni kahden kuuntelun jälkeen nousevat Progress, Take No Shit, Belfast, Job Centre.

 

 

   Alussa mainitsemani epäonni astui Jim Lyttlen elämään tämän levyn jälkeen. Mies taisteli lopulta kuusi pitkää vuotta käräjillä entistä manageriaan ja levy-yhtiötä vastaan oikeudestaan omaan musiikkiinsa. Lopulta Lyttle voitti oikeustaistelun, mutta samalla Rogue Malen etsikkoaika oli mennyt ja yhtye unohdettu. Jim Lyttlen myöhemmistä haastatteluista olen lukenut, ettei hän voinut keskeneräisen oikeusjutun aikana keikkailla Rogue Male-nimen alla. Shit happens!

   Vuonna 2010 ilmestyi comeback-levy Nail It ja vuonna 2023 Hardcase. Vaikka seuraan mielestäni genreä, en ollut kuullutkaan moisista levyistä. Aika pienelle huomiolle ovat jääneet. Sääli sinänsä. Rogue Malessa ja Jim Lyttlessä olisi varmasti ollut ainesta muuksikin kuin parin levyn tähdenlennoksi. 

 

 

 

 

CRAAFT (1986)

 

Craaft oli saksalaisyhtye, josta en olisi ikinä kuullut halaistua sanaakaan ilman Epe Heleniuksen päätoimittamaa Heavy Heaven -lehteä. En muista, että muut 80-luvun suomalaiset rocklehdet olisivat tätä Frankfurtissa perustettua kolmen kaveruksen bändiä koskaan maininneet. Nyt kun plarailin noita vanhoja Heavy Heaveneita bändi muistui mieleeni, mutta sen musasta ei ollut tarkkaa mielikuvaa. Eipä hätiä mitiä, mullahan on bändin kaksi ekaa albumia, Craaft (1986) ja Second Honeymoon (1988), hyllyssä. Vuonna 1991 ilmestyi vielä kolmas albumi, No Tricks-Just Kicks, jonka jälkeen yhtyeestä ei enää tietoa löydykään. Craaftin suurimpiin saavutuksiin kuului lämmitellä tämän debyytin ilmestyttyä Queenia näiden Magic Tourilla 1986.

Alla muuten Heavy Heaven 4/86 numerosta Pote Vihisen arvostelu levystä. Potehan lauloi tuolloin Catwalk-yhtyeessä ja tunnetaan nykyään Kummelista tuttuna Heikki Vihisenä. 

 

    Aloitetaan debyytin kuuntelulla. Heti avausraidalla, Breakin´Walls Ain´t Easy, käy selväksi millä vuosikymmenellä musa on tehty. Minun korviini se on vain plussaa. Erittäin kiipparivoittoistahan tämä on. Kitaristi-laulaja Klaus Luleyn ääni ei ole kovin omaperäinen. Suoraan sanottuna tämänkaltaiseen musaan jopa tylsä. Ääniala on selkeästi liian kapea. Hiukan harmittaa, koska monet biisit ovat melko toimivia ja komeita pläjäyksiä. On helppo ymmärtää miksi bändi on päässyt lämmittelemään 80-luvun Queenia, jotain elementtejä tähänkin soppaan on haettu Freddie Mercuryn ja kumppaneiden laulukirjasta. Olisiko bändin kannattanut harkita toista laulajaa ja antaa herra Luleyn keskittyä kitarointiin? Pahoin pelkään, että vokalisti-Klaus oli bändin pomo ja johtohahmo. Hän määräsi ja muut vikisivät. (Tämä on vain kirjoittajan omaa mielikuvitusta, eikä välttämättä vastaa todellisuutta lainkaan.)

 

 

    Mainitsemani avausraita ja kakkosena kuultava I Wanna Look In Your Eyes toimivat upeasti ja ovat melkoista korvakarkkia, varsinkin kertsien kohdalla. I Wanna Look In Your Eyes julkaistiin levyltä sinkkuna, eikä ihme. Toimiihan tämä. Video on sen sijaan aivan kamalaa katseltavaa.

    Kolmannen biisin kohdalla vokalistin liiallinen yrittäminen ja kovistelu alkavat kyllä ärsyttää. Hold Me on kuitenkin ihan hyvää rokkia ja biisissä on kivoja koukkuja, mutta uhoava laulutyyli, huh huh. A-puolen taso laskee selvästi kahden ekan biisin jälkeen. Neljäs raita, You´re The Best Thing In My Life, on balladi ja mahtipontisuudessaan komea, mutta sävellyksenä tusinakamaa. Viides ja viimeinen ekapuolen veisu ei paranna meininkiä.

    B-puolelle siirryttäessä meno hetkeksi paranee. Stranger tuo jälleen esiin sen missä bändi on parhaimmillaan. Iso ja toimiva kertosäkeistö laittaa jalan vipattamaan ja pään heilumaan. Vaikka kitaristi-laulaja Luley on ollut nähtävästi bändin pomo, kosketinsoittaja Franz Keilin merkitys yhtyeen soundissa on kuitenkin keskeinen.

 

 

Ihan ok-levy. Kokonaisuutena hiukan puuduttava välillä. Ei nyt mitään ihmeellistä, mutta mielelläänhän tätä kasarin hard rockin ystävänä kuuntelee. Monille varmasti täysin vieras pumppu, mutta joskus kannattaa katsoa hiukan sivuille valtavirrasta, pusikoihin ja maanteiden laidoille. Voi löytää ylllättäviä ja mukavia juttuja, kuten Craaft. 

 

 

 

 

 

Rock valokuvina: Lynn Goldsmith

Ensiesitys YouTubessa 22.6. klo 11.00.
Tervetuloa katsomaan ja kommentoimaan. Tilaa myös YouTube-kanavani. Arvostaisin moista tekoa mahdottomasti. Tarkoitus on tuottaa sinne sisältöä enenevässä määrin tulevaisuudessa, jos katsojia riittää.

Tilaa kanava: https://www.youtube.com/@mikakivelaMKK?sub_confirmation=1

LISÄÄ HEVIÄ! Heavy Rock 1986

 

HEAVY HEAVEN 4/86

 

DORO - FORCE MAJEURE (1989)

 

Saksan Düsseldorfista ponnistaneen Warlock-yhtyeen viimeiseksi jäänyt pitkäsoitto Triumph and Agony (1987) on kiistaton eurooppalaisen heavymetallin klassikko. Yhtä lailla laulusolisti Doro Pesch on ikuisesti meidän 80-luvulla teiniviiksiä, takatukkaa ja finnejä kasvattaneiden miehenalkujen päiväunelmien ikuinen kohde. Triumph and Agony oli myös yritys lyödä läpi Yhdysvaltojen markkinoilla. Amerikan mantereella äänitetty levy nousikin kivasti Billboardin 200-listalla parhaimmillaan sijalle 80. Siitä huolimatta yhtyeen parhainta markkina-aluetta oli yhä kotimaa Saksa, jossa albumin myynti ylsi yli kultalevyrajan.

    Triumph and Agonylle ryhdyttiin kaavailemaan jatkoa samalla kaavalla. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin muutamallakin tavalla. Yhtyeen kokoonpanossa ovi kävi vilkkaasti. Henkilökohtaiset kemiat, tai tässä kohtaa voisi sanoa suhteet, koituivat bändin kohtaloksi. Kolmiodraama Doron ja kahden yhtyeen jäsenen välillä kulminoitui siihen, että Doro huomasi olevansa yksin ilman entisiä bändikavereitaan. Samaan aikaan myös entinen manageri uhkasi oikeustoimilla, jos seuraava levy julkaistaisiin Warlock-nimen alla. Kuin huomaamatta Doro oli ajautunut soolouralle ja seuraava levy päätettiin laittaa markkinoille neidin omaa etunimeä kantaen.

    Helmikuussa 1989 ilmestyi Doron ensimmäinen sooloalbumi Force Majeure. Levyn kanteen kuitenkin lisättiin Doron nimen perään markkinointimielessä tarra: +Warlock. Tuottajana ja biisinkirjoittajana toimi Triumph and Agonylta tuttu Joey Balin. Bändi kasattiin melkoisista tekijämiehistä. Rumpuihin tuli monissa liemissä ( Blue Öyster Cult, Black Sabbath, Quiet Riot, Rainbow ) keitetty Bobby Rondinelli. Kitarassa pärryytti Jon Levin, joka myöhemmin korvasi George Lynchin Dokkenissa. Bassossa oli se ainut jäänne viimeisestä Warlock-kokoonpanosta, Tommy Henriksen, joka on myös myöhemmin tehnyt vaikka ja mitä, esim. toiminut Alice Cooperin bändin kitaristina. Ja kuin kirsikkana kakun päällä häärää mukana myös kosketinsoitinvelho, Dion riveistä tuttu viiksivallu, Claude Schnell. Eli melkoista kaartia sai Doron bändiinsä. Tuntuukin oudolle kuinka hommasta valmistunut levy jää piippuun pahasti. Puitteet piti olla kohdillaan. Missä meni vikaan?

     Tämä levy oli ilmestyessään minulle suuri pettymys. Olin kuunnellut Triumph and Agonyn läpi varmasti satoja kertoja. Odotukset sen seuraajan suhteen olivat korkealla. Varmasti liian korkealla. En ole kuunnellut Force Majeurea vuosiin. Tätä kirjoittaessa on annettava levylle vielä yksi uusi mahdollisuus. Onko se niin huono kuin muistan?

 

     Olen monesti ennenkin sanonut tämän. Kun yhtye tai artisti julkaisee uudelta levyltään ensimmäisenä sinkkuna coverin, pitäisi kaikkien hälytyskellojen soida. Silloin artistin omaan materiaaliin ei uskalleta luottaa riittävästi vaan etsitään enemmän hittipotentiaalia, jota yritetään luoda hankkimalla joku sopiva lainabiisi. Doron kohdalla joku valopää (haastatteluisssa Doro nimeää itsensä täksi valopääksi, koska kappale on aina ollut hänelle niin kovin rakas) valitsi melkoisen mammutin coveriksi. Force Majeuren avaa ja ensimmäisenä singlenä julkaistiin Doron versio Procol Harumin hitistä A Whiter Shade of Pale. Juu, upea kappale, mutta täysin luuksi kaluttu, eikä Doro ja bändi onnistu tuomaan hengettömään vetoonsa mitään uutta. Mäkin rakastan maksamakkaraa ruisleivän päällä, mutta en tarjoile sitä sukujuhlissa tai illanistujaisissa vieraille.

 

   Toinen miinus levylle tulee soundeista. Hemmetin nätisti sliipattua. Kitara- ja rumpusoundeissa ei ole yhtään sitä rokkiin kuuluvaa räkää mukana. Tässä on selvästi laskelmoitu äänimaailma Amerikan radioaaltoja ajatellen. Taidetta tehdessä laskelmointi ei yleensä kannata. Eikä kannattanut nytkään. Levy ei menestynyt Yhdysvalloissa. Edelleen Doron kovin kannattajakunta löytyi hänen kotimaastaaan Saksasta.

    Jotta ei ihan mollaamiseksi mene, niin levyllä on hetkensä. Doron sympaattinen ja persoonallinen tapa laulaa pääsee hyvin oikeuksiinsa. Myös biiseistä löytyy paljon hyvää. Koko ajan vain tuntuu kuin nämä olisivat Triumph and Agonylta yli jääneitä vetoja. Levystä olisi saanut terävämmän pienoisella karsinnalla. Kymmenen raitaa olisi varmasti riittänyt. Nyt kolmeentoista mahtuu liian monta tusinarokkia. Ja toki loppuun on pitänyt laittaa saksankielistä jollutusta. Söpöä, mutta turhaa.  

   Kakkosraitana eetteriin tärähtävä Save My Soul on upea biisi. Hyvää koukkua sävellyspuolella ja upea kertsi. Hyvin biisi näyttää toimineen myös livenä, kuten alla olevalta videolta voi todeta.

 

   Myös World Gone Wild, Mission Of Mercy, Angels With Dirty Faces ovat varsin mainoita ralleja. Eli levyn alkupää on ihan loistokamaa, lukuun ottamatta sitä Procol-Whiter -kammotusta. Mutta sitten tulee ensimmäinen slovari. Samalla albumi muuttuu tylsäksi. Tilannetta ei enää paranna Hard Times, joka julkaistiin toisena singlenä. Huomattavasti huonompi veto kuin mikään noista neljästä edellä kehumastani. Levyn loppumateriaali on kasvotonta heviä. Edes Doron läsnäolo ei pelasta albumia. Bändi soittaa koko levyn läpi erittäin intohimottomasti. Palkattuja solttujahan kaverit olivatkin. Tilipussi tulee ilman taiteellista kunnianhimoakin. Sääli.

   Olen aina halunnut pitää tästä levystä. Olen aina halunnut tykätä Doron soolotuotannosta enemmän kuin todellisuudessa tykkään. Doron uran kohokohta ja huippu on se vuoden 1987 Warlock-levy Triumph and Agony ja sen Doro tietää itsekin. Doro Peschin ura ansaitsee kuitenkin kunniaa. Kauniilla kasvoilla myydään ehkä muutama levy, mutta vuosikymmeniä kestäneeseen uraan vaaditaan todellista lahjakkuutta ja omistautumista. 

    Doron yritys valloittaa Amerikka jatkui vielä yhden levyn verran. Hän ajautui yhteistyöhön Gene Simmonsin kanssa, mutta se on jo toinen tarina. Saattaa olla, jos innostun, niin palataan siihen myöhemmin. Doro on kuningatar. Muiskiss!

    Olen kirjoittanut aikaisemmin arvion tuosta kehumastani Warlockin Triumph and Agony -levystä. Sen pääsee lukemaan linkistä; https://levyhyllyntakaa.blogspot.com/2021/09/warlock-triumph-and-agony-1987.html

 

 

 

 

HEAVY HEAVEN 2/85

Tervehdys rakas blogin lukija. Nyt kokeillaan jotain uutta tällä sivustolla. Tutustutaan videomuodossa vuoden 1985 suomalaiseen rocklehteen nimeltä Heavy Heaven. Mitkä yhtyeet ovat painuneet unholaan ja mitkä muistetaan? Entä millainen on aikansa hevivisa, kymmenen tiukkaa kysymystä? Levyarvosteluja ja musauutisia meiltä ja maailmalta.