CINDERELLA - STILL CLIMBING (1994)

 

Cinderella ei oikein koskaan ollut sinut levy-yhtiön sille rakentaman hair metal -imagon kanssa. Cinderella ei ollut ainoa 80-luvun yhtye, jolle pakotettiin päälle kornit kuteet. Jopa lähinnä englantilaisilta raksamiehiltä näyttäneet Saxonin äijät kävivät levy-yhtiönsä vaatimuksesta stylistilla hakemassa permanentit päähänsä ja poskipunat lärviinsä.

     Olen kuullut monen yllättyneen Cinderellan debyyttilevyn, Night Songs ( 1986), annista. Levyn kansi johtaa harhaan. Toki Cinderellassa on mukana 80-luvun tukkaheville ominaisia elementtejä, mutta sen erottaa muista aikalaisistaan jo alusta mukaan soppaan heitetyt bluesvaikutteet sekä vokalisti Tom Keiferin singer/songwriter -taidot. Sana maanlaiheinen tulee mieleen. 70-lukulainen rock on vahvana elementtinä mukana. Jos Mick Jaggerin oppipoikana hääri Steven Tyler, oli Tom Keifer selkeästi Steven Tylerin opetuslapsi. Jatkumo näiden miesten välillä hämmästyttävä. Jopa ulkonäön perusteella voisi kavereiden kuvitella syntyneen samasta sukupuusta. Ja tottahan se toisaalta onkin. Kaikilla on oksansa samassa rokin sukupuussa.

Debyyttilevyn poseerausta.

    Yhtyeen elinkaari ja menestyksen vuodet osuvat amerikkalaisen 80-luvun glamhevin kimalteleviin vuosiin 1986-1990. Bändi oli ehtinyt etsiä menestystä jo perustamisestaan, vuodesta 1982, lähtien. Onnekkaat sattumukset ja oikeisiin tyyppeihin tutustuminen johtivat lopulta levysopimuksen saamiseen. Cinderellan tapauksessa se oikea tyyppi oli Jon Bon Jovi, joka näki bändin keikan Philadelphialaisella Empire Rock Clubilla. Bon Jovin myötävaikutuksella bändi kiinnitettiin Mercury/Polygram Recordsin talliin.

    Kolme ensimmäistä levyä; Night Songs (1986), Long Cold Winter (1988) ja Hertbreak Station (1990) ylsivät kaikki Amerikan markkinoilla platinamyynteihin. Sitten tapahtui jotain mikä sysäsi monet menestyneet yhtyeet miettimään uraansa uudelleen. Musiikkimarkkinoilla koettiin murros. Grunge. Nirvana, Pearl Jam, Alice In Chains, Soundgarden ja monet muut uudet yhtyeet nousivat suosioon. Levy-yhtiöt sijoittivat rahansa muodikkaaseen Seattlesoundiin. Iso osa 80-luvun suosikkiyhtyeistä yritti muuttaa muusiikillista linjaansa trendien odotuksien mukaisiksi. Lopputulos oli usein melko hirveää ja epäoskottavaa. Paineet levy-yhtiöiden puolelta olivat armottomia. Haluttiin aikakauteen paremmin sopivaa grungesynkistelyä, eikä enää mitään party all night -bilemusaa.

     Näistä lähtökohdista onkin jännä huomata, ettei Cinderellan neljäs, Still Climbing (1994), levy yritä lainkaan kiemurrella mukana muodin melskeessä. Levy on vahva kokonaisuus Keiferin sävelkynän terävimpiä iskuja. Mielenkiintoista on myös miettiä, että kuinka Keifer ja kumppanit ovat saaneet tehdä täysin omanlaisensa levyn. Luulisi levypomojen vaatineen flanellipaitoja ukkojen ylle. Tällä kertaa yhtye ei suostunut poseeraamaan enää feikkikuteissa. Se oli koettu jo ekan levyn myötä.

     Levyn syntyvaiheet ei olleet sieltä helpoimmasta päästä. Tom Keifer menetti äänensä vuonna 1991 ja on kärsinyt näihin päiviin asti ongelmista äänihuuliensa kanssa. Kurkkuleikkaukset ja niistä kuntoutuminen veivät oman aikansa. Samaan aikaan levy-yhtiö vaati yhtyeeltä uutta musiikkia. Keiferin lauluosuuksien nauhalle saaminen kesti aikansa vokalistin yrittäessä laulaa uudella tekniikalla. Usein Keifer kykeni laulamaan studiossa tekstistä vain rivin kerrallaan. Siitä huolimatta Keiferin ääni kuulostaa levyllä erittäin hyvälle. Jos ei tietäisi vaikeuksista, ei osaisi kuulemansa perusteella kuvitella, että mies lähinnä sylki verta laulusuorituksiensa välillä.

    Mukaan levylle on ympätty jo vuonna 1992 Wayne's World -leffan soundtrackilla mukana ollut Hot & Bothered. Hyvä biisi, sopii levylle mukaan ihan kivasti.

 

 

    Still Climbing nousi vaivoin Billboard200 -listalla sijalle 178. MTV ei enää näyttänyt Cinderellan tyylisten bändien videoita ja levy-yhtiön tuki huonojen myyntilukujen myötä lakkasi. Lopulta bändi sai kenkää levylafkaltaan ja albumi jäi upean rockyhtyeen joutsenlauluksi. Levyä on ollut vuosikausia vaikea löytää edes CD-muodossa. Nyt se onneksi julkaistiin uudelleen myös vinyylinä. 

 

 

    Still Climbing ei kalpene lainkaan yhtyeen menestyslevyjen rinnalla. Levyltä ei löydy yhtään heikkoa hetkeä, vaan se on vahva kokonaisuus. Bändin omat vaikutteet ovat helposti kuultavissa. All Comes Down on silkkaa Aerosmithiä, kun taas Keiferin äitinsä muistolle kirjoittama, koskettava, Hard To Find The Words on ehtaa Lynyrd Skynyrdiä. Kokonaisuudessaan levy on kuitenkin tunnistettavaa Cinderellaa. Jos tykkäät bändin kolmesta ekasta levystä, ei tämä neljäskään tuota pettymystä.

HAVANA BLACK - GROWING WINGS (1993)

Havana Black on yhtye, joka olisi ansainnut kohdalleen suuremman menestyksen. Se on yksi niistä 80-luvun bändeistä suomalaisten maailmanvalloitusten läheltä piti -sarjassa. Suomalainen rock oli kuin Suomen jääkiekkomaajoukkue samoihin aikoihin. Suurten odotusten saattelemana lähdettiin maailmalle ja kalkkiviivoilla kaikki mureni. Bändit harvemmin itse paukuttelivat henkseleitä, vaan tekivät kovaa ja pyytetöntä työtä menestyksen eteen. Mediat Suomessa loivat liian suuria odotuksia muusikoiden suuntaan. Havana Black on Hanoi Rocksin ja Smackin kohtalonkumppani. Kansallinen epäonnistumisen identiteetti on tänä päivänä jopa pyhä asia historiassamme. Havana Black kuuluu samaan sarjaan kuin Juha Mieto ja häviäminen sadasosasekunnilla Thomas Wassbergille.,

      Epäonni on sana, joka ensimmäisenä tulee mieleen, kun puhutaan Havana Blackin Amerikan valloituksen murenemisesta. Todelliset syyt ovat syvemmällä. Kulttuurierot työmoraalissa olivat tekemään tottuneille suomalaisille liian kova pala purtavaksi. Yhtyeen annettiin lojua hotellissa tyhjän panttina pitkiä aikoja ja toisinaan taas vaadittiin monituntista treenaamista. Perheellisten miesten oli myös vaikea sulattaa kieltoa läheistensä tapaamisille.

    Lopulta myös kuulun Eddie Kramerin tuotannossa purkitettu levy Exile On Mainstream (1991) osoittautui kansiaan myöten pettymykseksi. Levyllä on toki hetkensä, mutta missään nimessä se ei ollut parasta mihin yhtye olisi pystynyt. Niinpä onkin lähes ihme, että pettymykseksi kääntyneen Yhdysvaltojen reissun jälkeen yhtye onnistui Suomeen palattuaan puristamaan ulos uransa parhaan levyn.

    Vokalisti Hannu Leiden omaa äänen, joka kantaa kuin ukkonen ja kitaristi Markku Heiskanen saa Gibsoninsa soimaan soundilla, joka kuulostaa laumalta villihevosia. Okei, voisi luulla, että maalailen ja liioittelen... mutta herrojen lempinimet Guts ja Crazy eivät ole tuulesta temmattuja. Niille on katetta.
   

 

   Growing Wings alkaa voimakkaalla ja ilkeästi etenevällä Mean Stepmotherilla, joka vetää välittömästi maton epäilijöiden jalkojen alta. Rytmiryhmäksi albumille on muodostunut bassoon Masa Maijanen ja patteristoon Atte Sarkima. Kokoonpano tuntuu olevan levyllä liekissä. Voisi kuvitella, että paluu lässähtäneen Amerikan reissun jälkeen olisi masentanut bändin, mutta päin vastoin Heiskanen ja Leiden tuntuvat sisuuntuneen entisestään. Jälki levyllä on murhaavaa. Intiaanitematiikka on pidetty hienosti yllä kansia myöten. Nykyään tuotakin syytettäisiin kulttuuriseksi omimiseksi, mutta eipä mennä tämän päivän omituisuuksiin.

    Näin bändin Turun Kårenilla ja Puolanpuiston ilmaiskonsertissa tämän levyn kiertueella ja hemmetti, että olivat kovia. Ikuisesti muistan Kårenin keikasta tietyn hetken, kohtamisen Hannu Leidenin kanssa. Leiden antoi kesken soiton polttamastaan tupakasta jämät mulle eturiviin. Olisi pitänyt säästää tumppi ja laittaa vitriiniin muiden rockmuistojhen joukkoon. 

    Growing Wings sisältää mahtavia rokkivetoja, King Of The Beggars, Thunder People, Magic, Burn It Down. Mukana on myös coverina Cactus-yhtyeen Evil, josta täytyy nostaa hattua Atte Sarkiman mielettömälle rumputyöskentelylle. Levyltä löytyy toki muitakin sävyjä kuin pelkkää rankkaa rutistusta. Videonakin julkaistu Sunflower esittelee yhtyeen, jonka soinnissa kuuluvat vaikutteet Beatlesista Lynyrd Skynyrdiin, mutta kaikessa soi kuitenkin täysin omaleimainen Havana Black -soundi.

 

 

     Jälkiviisaana mieleen hiipii ajatus siitä, että jos tämä olisi ollut se Amerikassa tehty levy, olisiko esimerkiksi suunniteltu kiertue Guns 'n' Rosesin kanssa lopulta toteutunut? Tuskin. Maailmanvalloitus ei kariutunut bändin huonouteen vaan amerikkalaisen unelman valheellisuuteen.

     Lähitulevaisuuden odotetuin kirja itselläni on Tapani Baggen parasta aikaa työstämä teos yhtyeestä. Sitä odotellessa voi luukuttaa yhtyeen tuotantoa täysillä ja tunteella.

 

LOUDNESS - THUNDER IN THE EAST (1985)

 

Loudness oli herättänyt mielenkiintoa kotimaansa Japanin ulkopuolella edellisen, siihen mennessä jo neljännen, studioalbumin, Disillusion (1984), myötä. Vuonna 1981 perustettu yhtye oli ehtinyt hitsautua yhteen ahkeralla keikkailulla, eivätkä levystudiotkaan olleet vieraita bändin suunnistaessa vuonna 1984 tuore levytysdiili taskussaan Amerikkaan tekemään viidettä studioalbumiaan. Myös kitaristi Akira Takasaki oli ehtinyt tehdä soololevyn, Tusk of Jaguar (1982). Eli aivan keltanokkia pojat eivät enää olleet.

    Omiin korviini tieto Loudnessista oli varmasti kantautunut jo Disillusionin julkaisun aikoihin huhuina kitaristi Akira Takasakista. Kaverista kuiskittiin koulujen pihoilla ja viikonloppuisin Kauppatorin kulmilla. Japanista oli ilmestynyt kaveri, joka pesisi kitaroinnissa jopa itsensä Eddie Van Halenin. Kovia puheita, mutta ei täysin tuulesta temmattuja.

 

Heavy Heaven -lehden takakannessa mainostettiin Loudnessin uutta levyä vuonna 1985, tosin hieman virheellisellä tittelillä.

     Amerikkaan saavuttuaan yhtye sai levyn tuottajaksi tekijämiehen, Max Normanin. Norman oli ollut aikaisemmin tekemässä Ozzy Osbournen klassisimpia albumeita: Blizzard of Ozz (1980), Diary of a Madman (1981), Bark at the Moon (1983). Eli ei mikään aivan turha jätkä. Normanin ja Loudnessin yhteistyö jatkui Thunder in the Eastin jälkeen vielä muutaman albumin merkeissä. Tosin lienee Max Normanin syytä, että laulaja Minoru Niihara sai lähteä yhtyeestä. Norman uskoi Niiharan aksentin laulussa olevan este bändin todelliselle menestymiselle. Tilalle hommattiin amerikkalainen laulaja Mike Vescera. Se on jo toinen tarina, mutta näin eurooppalaisesta näkökulmasta tuo Niiharan japanilaisittain laulettu englanti ei ole itseäni koskaan häirinnyt, enemmän se on ollut yksi bändin tavaramerkeistä Takasakin kitaroinnin ohessa. Se on osa Loudnessille ominaista soundia ja tyyliä. Sitä paitsi ei Klaus Meinekaan oikein englantia osaa laulaa ja siitä huolimatta Scorpions on menestynyt Yhdysvalloissa erittäin hyvin. Olen kirjoittanut jutun tuosta ensimmäisestä Vesceran kanssa tehdystä levystä, Soldier of Fortune (1988). Klikkaamalla levyn nimeä voi halutessaan lukea senkin.

    Vuonna 1985 Loudnessilla oli nostetta maailman valloitukseen. Yhtye osasi hyödyntää ja korostaa eksoottisuuttaan hienolla tavalla. Markkinoinnissa käytetty nousevan auringon -kuvasto toimi. Kaikki siis tuntui olevan kunnossa. Entäpä itse levy? Ensisinkkuna julkaistua Crazy Nightsia voidaan pitää yhtyeen tunnetuimpana kappaleena ja todellisena 80-luvun hevianthemina soundejaan myöten. Eikä levy jää todellakaan yhden hitin varaan. Bändin sävelkynä on ollut terävä ja Max Normanin ansiosta levy myös kuulostaa hyvälle.

    

      Bändi pääsi kiertämään lämmittelijänä Mötley Crüen Theatre of Pain -kiertueelle ja sai varmasti tarvittavaa huomiota ja näkyvyyttä. Thunder in the East nousi Billboardin listalla sijalle 74 ja myi ihan kohtalaisesti. Suomessakin levyä markkinoitiin Music For Nationsin jakelemana ja levystä löytyvät omat Suomi-painokset, joiden kannet on painettu legendaarisessa E.Kurosen kirjapainossa. Suomalainen C-kasetti poikkeaa muista siinä, että sen kanteen on tällätty bändikuva albumin takakannnesta.

 

Suomi-kasetti, kirjapaino E. Kuronen Ky

     Thunder in the East on aina ollut minulle tärkein ja rakkain Loudnessin levyistä. Myöhemmin olen oppinut arvostamaan myös Disillusion-levyä, jossa Takasakin kitarointi on ehkäpä parasta mitä häneltä on kuunaan levyllä kuultu. Thunder in the Eastiä seurannut Lightning Strikes (1986) oli ilmestyessään itselleni pettymys. Jotenkin se tuntui liian harkitulta ilman minkäänlaista yllätyksellisyyttä tai vaaran tuntua. Huono levy sekään ei ole ja myi vielä ihan kivasti Jenkeissäkin. Mutta mihinkään kultalevy saati platinamyynteihin Loudness ei koskaan yltänyt ja Amerikan valloitus hiipui hiljalleen. Bändi ei kuitenkaan luovuttanut vaan jatkoi sinnikkäästi, tekee levyjä ja keikkaailee yhä tänä päivänäkin.

    Hyvän kuvan bändin keikkakunnosta vuodelta 1985 antaa alla olevasta linkistä avautuva taltionti Pennsylvaniasta, jossa Loudness todellakin lämmitteli yleisön pääesiintyjä Mötley Crüelle:

Loudness - Live in Pennsylvania, 13.8.1985

     Jos Loudness on vieras kannattaa aloittaa tästä levystä ja sen jälkeen laajentaa kuuntelua muihin Amerikan ajan levyihin: Lightning Strikes (1986) ja Hurricane Eyes (1987), sen jälkeen kuunteluun ilman muuta myös Disillusion (1984) sekä amerikkalaisen laulajan kanssa tehty Soldier of Fortune (1989). Nämä edellä mainitut kuuntelemalla selvittää läpi Loudness-ala-asteen. Yläasteelle voi halutessaan jatkaa vuoden 1983 tuplalivellä, Live-Loud-Alive.

 

 

 

ROCK SILTANEN GROUP - ROCK'N'ROLLIN VOIMA (2022)

 

Rock Siltanen Groupin vilpitön ilonpito ja trion vauhdikkaasti etenevä boogiejyrääminen nostavat hymyn huulille. Jos tämän levyn kuunteleminen ei saa hyvälle tuulelle, niin syytä voinee etsiä peilistä. Vaikka eihän se peilinkään vika ole, jos naama on vino. Kansikuvaa myöten levyltä henkii hyvä fiilis. Status Quon ja ZZ Topin kaltainen boogie toimii ja kulkee eteenpäin kuin höyryveturi, toisaalta välillä käydään syvissäkin vesissä, lähes Black Sabbathin tyyliin.

     Erityisesti minua miellyttää huumorin alta nopeasti paljastuva kantaaottavuus. Sanoituksien mukana on helppoa laulaa ja nauraa mukana, mutta hyvin pian ymmärtää, että vakava sanomaa hiipii salakavalasti esiin. Sanoituksissa pohditaan Lahden 2001 tapahtumia ja karpaasien karua kohtaloa, siviilipalveluksen ja armeijan käymiseen liittyviä älyttömyyksiä sekä jatkuvan bilettämisen ja päihteiden käytön aiheuttamia ongelmia.

 "Kolme karpaasia ovat kaatuneet. Lahti 01 vielä kirvelee."

"Etulinjassa tavataan. Sinne kaikki meidät laitetaan. Siellä sivari on metritavara ja telamiinaharava. Ne tekee meistä tykinruokaa."

"Sekoilu seestyy, kun päivä kajastaa. Levy pyörii tyhjää, alkaa pelottaa."

 

     Ensimmäinen yhtyeeltä kuulemani kappale oli Santanan kolmonen. Kaikessa hillittömyydessä upea kappale. Vaikka en koskaan ole innostunut Carlos Santanan musiikista, on kappaleen sanomaan musadiggarina ja levykeräilijänä helppo samaistua. Aivan mahtava viisu.

    Levy iloitsee nimensä mukaisesti rock'n'rollin voimasta. Edellä mainitsemani vakava sanoma nousee esiin raapaisemalla, mutta levy on kuitenkin pääosiltaan täynnä suurella sydämellä tehtyä nupit kaakkoon rokkia. Pizza ja kaljaa -tyyliset biisit eivät vaadi kuulijalta yliopistotason sivystä, luojan kiitos. Rokin ilo tarttuu. 

    Olin tutustunut tähän bändin esikoislevyyn ja tuoreempaan Rokkimunkkiin (2023) Spotifyn kautta. Nyt vinyyliä pyörittäessäni tajuan, että Rock Siltanen Groupin kuuntelemisen oikea formaatti on juuri vinyylilevy. Soundit kuuluvat vinyyliltä pehmeämpinä ja täyteläisimpinä kuin Spotifyn digitiedostojen kautta kuultuna. Noh, tämä on pelkkää hifirunkkailua. Pääasia, että kuuntelet, formaatista viis.

    Toivotan bändille pitkää ikää ja jaksamista. Suomirokin kentällä on tilaa Rock Siltanen Groupille. Rockmusiikin kuuntelijoiden ja bändien ikääntyessä on rokista tullut liian vakavaa ja tylsää. Rock Siltanen Group osoittaa, ettei sen kaltainen kehityskulku enää jatku. Ilo ja voima ovat palanneet rock'n'rolliin!

 

STRATOVARIUS - DESTINY (1998/2018)

 

Hankin Stratovariuksen Destiny-levystä vuonna 2018 julkaistun triplavinyyliversion, johon on mahdutettu mukaan alkuperäiseltä levyltä puuttuvia eri mantereiden painoksien bonareita sekä kyseisen levyn kiertueelta vuonna 1999 tallennettu Visions of Destiny -live. Myös kannen kuva on saanut hieman muokkausta osakseen ja itse musiikki on Mika Jussilan Finnvoxilla remasteroimaa. Sisäkansiin on painettu Timo Kotipellon ja Jens Johanssonin saatesanat ja muistelot albumin synnystä. Eli kaikin puolin kyseessä on tyylikäs ja upealle kuulostava paketti. Tietysti pienenä miinuksena, ettei Timo Tolkin sanomisia löydy entisten bändikavereiden rivien vierestä. Tolkki oli kuitenkin 90-luvun Stratovariuksen sielu ja sydän. Okei, voihan syy olla Tolkissa itsessään. Ehkä herralla ei ollut enää tarvetta selitellä vanhoja tekemisiään. Ja toden totta teot puhuvat puolestaan.

    Destiny on aina ollut Stratojen levyistä suosikkini. Siinä bändi saavutti mielestäni huippunsa. Suomalaisen power-metallin lippulaiva oli breikannut suurelle yleisölle kahdella edellisellä levyllään Episode (1996) ja Visions (1997). Niinpä tuntuukin oudolta lukea Destinyn syntyneen ilman paineita."No pressure, no expectations, no competition, no nothing" muistelee Timo Kotipelto levyn sisäkannessa. Ehkäpä ne paineet olivat kaikki Timo Tolkin hartioilla. Jens Johannson muistaa Tolkin kadonneen teille tietämättömille pitkäksi aikaa ja saapuneen lopulta erakkoreissultaan reppu täynnä Destinyn biisejä. Eli Tolkin mielipide paineettomuudesta saattaisi olla hyvinkin toisenlainen kuin muilla Stratoilla.

 

    Levyn avaava nimikappale riisuu kuulijan välittömästi aseista. Mahtipontisen, yli kymmenen minuuttia kestävän, kappaleen voisi kuvitella toimivan huonosti levyn avaavana tajunnanräjäyttäjänä, mutta mitä vielä. Destiny on monikerroksisuudessaan ja melodisuudessaan häkellyttävä mestariteos. Avausta seuraava levyn sinkkubiisi, S.O.S, sisältää hittipotentiaalia. Suomen television musiikkiohjelmissa tiuhaan pyörinyt video kappaleesta oli osaltaan nostamassa Destinyn myyntilukuja, jotka kipusivatkin lopulta yli kultalevyrajan. Molemmissa kappaleissa on mukana poikakuoro Cantores Minores, jonka raidoille ottaminen on ollut loistava päähänpisto bändiltä, vai pitäisikö sanoa Tolkilta. Eikä poikakuoro jää taustalle vaan siitä muodostuu tärkeä osa kappaleita. Destiny sisältää läpi levyn viittauksia ja tunnelmia klassisen musiikin puolelta. Tyypillistä toki monille power metal -yhtyeille, mutta Tolkin tavassa tuoda metalliin klasarielementtejä on parhaimmillaan tyyliä.

    Destiny toimii kokonaisuutena. Bändi kuulostaa upealle ja palaset loksahtelevat paikoilleen tehden levystä monipuolisen ja tunnelmiltaan vaihtelevan. Tyypilliseen power metallin tapaan välillä kaahataan yli kahtasataa, mutta mukaan mahtuu myös rauhallisempia, sinisiä sävyjä. 4000 Rainy Nights ja Years Go By saavat palan kurkkuun, tipan pöksyihin ja toisen silmänurkkaan. Toimii.

    Bonusbiisit ovat kiva lisä, mutta ymmärrän niiden jääneen alkuperäisen albumin ulkopuolelle ihan syystä. Etenkin lainana US-painoksen bonarina narulle vedetty Scorpionsin Blackout ei oikein tunnu istuvan Stratojen pirtaan. Eniten vierastan Kotipellon tulkintaa. Klaus Meinen ääni on niin omintakeinen, ettei Kotipellon kiljahteluun taipuvainen falsetti miellytä tässä yhteydessä. Viimeiset älppäripuoliskot täyttävä Visions of Destiny osoittaa bändin olleen hurjassa livekunnossa lokakuussa 1999.

 

Alkuperäinen vuoden 1998 kansitaide.

    Destiny on upea levy. Kolmen vinyylin julkaisu on tyylikäs. Loppupeleissä itselleni paketista tärkeintä on itse Destiny-albumin studioraidat. Livet ja muut bonukset ovat toki lisä, jotka kertovat musiikillisesti vuosien 1998-1999 Stratovariuksesta mukavan kattavasti.

 

 

 

 

JOHNNY LEE MICHAELS REVENGE - UNITED STATES OF MIND (1988)

 

80-luvulla näin kuvia bändistä nimeltä Sound Storm Shock. Kaverit näyttivät sen verran katu-uskottavilta, että odotettavissa oli kovinta kamaa mitä Suomessa on kuunaan kuultu. Yhtyeen nokkamiehenä hääri Johnny Lee Michaels, josta toki tulikin Suomen musiikkielämässä merkittävä tekijä, mutta ei aivan vielä Sound Storm Shockin kautta. Samaisessa bändissä soitti myös Jimi Sero, joka siirtyi muutamaa vuotta myöhemmin huomattavasti nimekkäämmän ja voidaan varmasti sanoa myös ammattitaitoisemman porukan, Smackin basson varteen. Jimi Seron mainio kirja Mun tie (Johnny Kniga, 2012) valottaa Sound Storm Shockin lyhyeksi jäänyttä taivalta. Ulkomusiikilliset seikat ja villi rockelämä olivat nuorilla miehillä etusijalla. Pitkän linjan suunnitelmaa ei ollut, joten bändin saldoksi jäi kaksi julkaistua singleä: Things after War/Bad Luck Boy, 1983 sekä Mr America/Open You Up, 1984. On helppoa nähdä nuori Jyrki Linnankivi imemässä vaikutteita tästä suomalaisen goottirockin esiasteesta. Sound Storm Shockin kaiut heijastuvat tämän päivän The 69 Eyesin imagossa ja musiikissa. Eikä ole ihme, että Johnny Lee Michaelsin ja The 69 Eyesin tiet myöhemmin kohtasivat, se lienee ollut kohtalo.

 

    Sound Storm Shockin jälkeen Johnny Lee lyöttäytyi yhteen The Androids -yhtyeen kanssa. Tällä kertaa yhteistyön tulokseksi saatiin synnytettyä kokonainen albumi, Daydreamer (1986). Omistan kyseisen levyn ja oma muistikuvani on, ettei sillä oikein kuuhun mennä. Täytynee antaa sillekin uusi mahdollisuus, sillä myös tämä United States of Mind on sellaista matskua, jota en olisi nuorempana voinut sietää. Mutta ihme ja kumma näin yli viisikymppisenä löydänkin tästä paljon hyvää sanottavaa. Mutta palataan siihen myöhemmin. Kauan ei yhteistyö Androidsin kanssakaan kestänyt, seuraavan levyn bändi teki ilman entistä keulakuvaansa. 

    Vuonna 1987 Michaels osallistui Suomen euroviisukarsintoihin Neumannin tekemällä kappaleella Kesätuuli. Muistan katselleeni ihmeissäni esitystä televisiosta. Los Angelesin Rainbow Bar & Grillin nurkkapöydästä napatun näköinen rokkari veti hempeää liirumlaarumia. Jos pitkätukkainen varsilenkkari-Kirka upposi kansaan Syksyn Sävelessä laulamalla Halonen/Salmi/Jernström -iskelmää Surun pyyhit silmistäni, ei Johnny Lee Michaels ihan samalla mittakaavalla lyönyt läpi suomenkielisenä.

 

   Kesätuuli oli kuitenkin vähällä päästä edustamaan Suomea Euroviisuihin. Se ei jäänyt voittaneesta Virve Rostin laulamasta Sata Salamaa kappaleesta jälkeen kuin reilut tuhat ääntä. Muut kilpailijat olivat jo kaukana näiden kahden perässä. Johnny Lee Michaels pesi kirkkaasti mm. Paula Koivuniemen, Tauskin ja Matti Eskon. Kesätuuli levyttiin myös englanniksi nimellä Summerbreeze. Biisi toimii englanniksi huomattavasti paremmin. Jälkiviisaana on ilo todeta, että onneksi Kesätuuli jäi Michaelsin uralla kuriositeetiksi. Kappale on kamala, eikä Michaels ehkä kuitenkaan ole mikään Kirka, tämä on sekä kehu että moite yhtä aikaa.

   Michaels oli jo 80-luvulla kiinnostunut enenevässä määrin tekemään musiikkia elokuviin ja tv-sarjoihin. Vähitellen mies keskittyikin studio- ja sävellyshommiin siirtyen sivuun esiintymislavoilta. Totaalisesti hän ei kuitenkaan päässyt katoaamaan julkisuudesta. Siitä piti huolen lehdistö, joka oli kiinnostunut lähinnä Michaelsin ja Kata Kärkkäisen avioliiton kiemuroista. The Androidsin ja Euroviisupöhinän jälkeen Johnny Lee perusti Johnny Lee Michaels Revenge -yhtyeen, jota voidaan pitää superkokoonpanona. Yhtyeessä soitti kitaraa 80-luvun suurin suomalainen kitaralupaus Tatu Mannberg sekä rummuissa plätkytti Havana Blacksista tuttu Jussi Tegelman. United States of Mind -levyn taustalta löytyy myös toinen Havana-mies. Hannu Leiden toimi levyn tuottajana. 

 

 

   Ostin levyn tänään divarista. Suoraan sanottuna odotukseni eivät olleet järin korkealla, mutta tämäpä yllätti iloisesti. Levy on monipuolinen. Se funkkaa, rokkaa, herkistelee hyvällä tavalla. Tämän parissa viihtyy. Koko bändi on osallistunut biisien kirjoittamiseen, joka kuuluu monipuolisuutena. Myös Tatu Mannbergin taidot ja tyylitaju tulevat upeasti esille. Levyn aloittama Record Machine nostaa mieleen yhtyeet kuten Dan Reed Network ja Living Colour. Dan Reedin debyyttilevy samoin kuin Living Colourin Vivid ilmestyivät samana vuonna 1988. En tiedä liittyvätkö toisiinsa, mutta samaa fibaa näissä on.

   Tämän levyn jälkeen Johnny Lee Michaels suuntautui enemmän jo mainitsemiini tv-sarjojen ja leffojen sävellyshommiin. Myöhemmin mies tuli tutuksi The 69 Eyesin hovituottajana. Sääli sinänsä, että Revenge jäi lyhytikäiseksi. YLEn vuonna 1989 taltioimalla Tullikamarin keikalla bändi toimii. Johnny Lee Michaels Revenge näyttää ja kuulostaa hyvälle.

   

JUDAS PRIEST - INVINCIBLE SHIELD (2024)

Muutama varoituksen sana. Tästä ei tule tyypillistä arvostelua. Heti alkuun totean, että Judas Priestin uusi levy on parasta tämän päivän heavy metal -musiikkia. Siitä ei ole epäilystäkään. Tätä levyä on hehkutettu joka paikassa läpeensä. Minulla ei ole siihen poikkipuolista sanaa sanottavana. Sen sijaan haluan kurkottaa katseeni yhtiöön nimeltä Judas Priest ja siihen miten se kohtelee työntekijöitään. Onko Judas Priest alaisiaan kunnioittava yritys, jonka johto tietää mitä tekee? Vai onko bändi malliesimerkki samankaltaisesta firmasta, jollaiseksi Petteri Orpon hallitus haluaa ajaa myös Suomen yritykset? Onko Priest pahimman luokan esimerkki paikallisesta sopimisesta? Todettakoon myös, että minä en tiedä faktoja. Nämä kaikki seuraavat analyysit ovat vain spekulaatioita, joita on syntynyt päässäni seuratessani Judas Priestin ja Suomen hallituksen nykykehitystä.

   Pari epäkohtaa Judas Priestin henkilöstöjohtamisessa on pistänyt silmään. Ensin tapaus Andy Sneap. Mies tuntuu olevan Priestissä nollatuntisopimuksella. Hänet pyydetään mukaan vain tarpeen vaatiessa. Tämä herättää outoja tuntemuksia varsinkin kun jokainen bändiä seurannut ymmärtää kuinka iso rooli Sneapilla on nykyisessä Judas Priestissä. Miksi miestä ei kelpuuteta viralliseksi jäseneksi? Bändi oli jopa potkimassa hänet pois kiertuekokoonpanosta ja suunnitteli ryhtyvänsä kiertämään yhden kitaristin bändinä. Judas Priest on tunnettu siitä, että keksi heavy metalliin kahden kitaran melodiat ja soolot, joita myöhemmin mm. Iron Maiden matki kunniakkaasti. Vasta fanien ärähdettyä asiasta, bändi perui yhden kitaristin idioottimaisen suunnitelmansa. Olisiko Petteri Orponkin jo aika ottaa muutama sovinnon askel taaksepäin?

 

   Nyt Suomessa lakkoillaan ja ihan aiheesta. Tietysti voidaan miettiä onko kaavailuilla työnantajapuolelle vallan antavissa suunnitelmissa järkeä. Ei, jos minulta kysytään. Mutta jos Judas Priest toteuttaa moista, niin ainakin sen tulokset levyjen tason suhteen ovat hyviä. Epäilen vain kantaako se kovinkaan pitkälle.

   Toinen silmiinpistävä asia Judas Priestissä on Glenn Tiptonin rooli. Tipton on merkittävä kaveri bändin historiassa. Glenn Tipton on sairastanut jo useamman vuoden Parkinsonin tautia, joka on hitaasti etenevä liikehäiriösairaus, johon liittyy vapinaa, yleistä liikkumisen hidastumista ja lihasjäykkyyttä sekä lukuisia muitakin oireita. Sairasta miestä pidetään kuitenkin edelleen bändin jäsenenä. Herää kysymys....miksi? Kauniisti ajateltuna voisi ajatella, että kyse on veljeydestä ja ystävyydestä pitkäaikaista kollegaa kohtaan. Epäilen tätä vahvasti. KK Downing, joka on yhtälailla legendaarinen bändin kitaristi ja itseasiassa koko bändin perustaja, saa muilta Priestiläisiltä nykyään kohtaansa vain pelkkiä olankohautuksia ja halveksuntaa. Samoin Rob Halfordin tilalla muutaman vuoden laulanut Ripper Owens joutui tylyn kohtelun asianosaiseksi työnantajansa puolelta. Eroilmoitus tuli pelkällä tekstarilla. Tätäkö on se paikallinen sopiminen, jota myös Suomen työpaikoille ajetaan? Irtisanomisen syyksi riittää pelkkä pärstäkerroin. Owens hoiti työnsä mallikkaasti Judas Priestissä, mutta se ei tuntunut riittävän.

   Joutuuko Judas Priest raahaamaan sairasta Tiptonia mukana, koska tämä ja vaimonsa ovat suuria osakkaita yhtiössä nimeltä Judas Priest Oy. Kaikkihan näkevät uusilta videoilta, ettei Tipton oikeasti kykene soittamaan. Miksi tällaista teatteria pidetään yllä? Antaisivat sairaan miehen levätä. Sama juttu kuin Ozzy Osbournen kanssa. Sairaat ukot lypsetään kuoliaaksi niin kauan kuin sillä koetaan olevan taloudellista hyötyä. Suomessakin halutaan  nostaa eläkeikää. Tuleeko meistäkin lopulta väkisin työpaikalle raahautuvia Osbourneja ja Tiptoneita?

 

j

  Toivon, että Judas Priest ja Suomen hallitus suhtautuvat vakavasti siihen mitä ovat tekemässä. Ihmiset eivät ole pelinappuloita. Tulevaisuutta ei rakenneta neuvottelematta. Petteri Orpon tekemää politiikkaa en siedä, mutta Judas Priestin musiikin parissa viihdyn mainiosti. Toivoisin, ettei näillä kahdella olisi mitään yhteistä. Pahoin pelkään, että jos Judas Priest olisi suomalainen bändi, olisi se kuin Apulannan Sipe ja se toinen sen kalju kaveri eli kokoomuksen suuntaan liputtavia suuryrityksen johtajia, jotka saunovat yhdessä EK:n johtajien kanssa. Sitäkö on rock? 

THE 69 EYES - MOTOR CITY RESURRECTION (1994/2024)

 

Ensimmäinen muistikuvani yhtyeestä nimeltä The 69 Eyes on keväältä 1991. Turun Mega Epesin levykaupassa käsiini osui uudet singlelevyt-laarista seiskatuumainen Barbarella/Hills Have Eyes. Sinkun mukana tuli Petri Hiltusen komea sarjakuvaliite. Jo kuulematta musaa sinkku viehätti. Molemmat kappaleet ovat titteleiltään lainauksia leffoista. Barbarella on vuoden 1968 tieteiskalkkuna, jossa Jane Fonda esittää seksikästä 4000-luvun avaruusagenttia. The Hills Have Eyes taas on kauhun mestarin Wes Cravenin toinen täyspitkä elokuva vuodelta 1977, jossa keskiluokkainen Carterien perhe eksyy lomamatkallaan Nevadan autiomaahan ja joutuu auton rikkouduttua karmivaan selviytymiskamppailuun, kun kukkuloilla asustava häijyn Isä-Jupiterin johtama raakalaisten klaani alkaa yön turvin väijyä ja terrorisoida perhettä. Klassikkokamaa, joten ostin sinkun siltä seisomalta ja kuulematta riffiäkään. Jos bändin poimi aiheensa tuollaisesta kuvastosta, se ei voinut olla huonoa. Musiikki ei tuottanut pettymystä. The 69 Eyesin Helsinki Sleaze osui ja upposi.

    Nyt sain käsiini uunituoreen tuplavinyylin, alunperin vain Japanissa julkaistusta, Motor City Resurrection -levystä. Svart Records on käärinyt levyn upeaan pakettiin Jyrki69:n saaatesanoineen ja komeine kuva/sanaliitteineen päivineen. Itse musa on Mika Jussilan Finnfoxin studiolla masteroimaa. Mainospuheessa Motor City Resurrection kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Ja totta vieköön, toimii kuin se vanha tauti.

    1990-luvun The 69 Eyes on aika erilainen yhtye kuin tämän päivän samalla nimellä kulkeva ryhmä. Siitäkin huolimatta, että kaikki jäsenet ovat samoja, lukuunottamatta aivan ensimmäisillä levytyksillä mukana ollutta rumpalia, Lottoa. Onko kehitys ollut luonnollista vai laskelmoitua? Viisasta se on joka tapauksessa ollut. Gootti-69:llä on huomattavasti enemmän faneja kuin alkuaikojen sleaze-69:llä. Itse diggaan bändin koko urasta, vaikka alkuun goottihyppäys olikin vanhalle fanille pieni järkytys.

    1990-luvun Kuusysissä viehättää nuoruuden vimma sekä vaikutteet, sarjakuvat ja elokuvat, joita bändi ei todellakaan peitellyt. Kaikesta aistii rockenrollin riemun ja sen perinteet Kissin kautta Doorsiin päätyen Johnny Thundersiin. Musan lisäksi bändin viljelemä kuvasto miellyttää. Kaikessa on vaaran tuntua kuten rokissa kuuluu ollakin.

 

    90-luvun The 69 Eyes osoitti, ettei Helsinki ole sittenkään niin kaukana New Yorkista. Tuohon aikaan internet ei ollut tuonut maailman joka kolkkaa vielä koteihin. Sen sijaan Jyrki ja kumppanit toivat tuulahduksen Amerikan rock and roll -maailmasta kylmään Härmään. Sama juttu, jonka Hanoi Rocksin ja Smackin kundit tekivät 80-luvulla. The 69 Eyes jatkoi näiden bändien perinnettä vahvasti. Eipä siis ole ihme, että myös Andy McCoy viehättyi The 69 Eyesin asenteesta. Motor City Resurrectionin biiseillä TV Eye (The Stooges-cover) ja Vietnamise Baby (New York Dolls cover) Andy on mukana skebassa.

   Asenne ja ulkonäkö olivat kohdillaan. Entäpä sitten musiikki? Biiseistä huokuu anteeksipyytelemättömyys. Tietty hiomattomuus ja viimestelemättömyys paistaa läpi, mutta se on helppo antaa anteeksi kaiken syntyvän energian johdosta. Bändin omista biiseistä Discipline, Mrs. Sleazy, Juicy Lucy, Stop Bitching, Too Itching For Action ovat rautaa. Näitä toivoisi kuulevan enemmänkin livenä myös bändin nykyisillä keikoilla. Tiedän toki, että soittivat viime kiertueella Mrs. Sleazya, mutta pudottivat sen setistä valitettavasti juuri ennen Turun keikkaa, jota olin katsomassa. Turussa muistellaan edelleen myös ihmetellen bändin uransa alussa heittämää keikkaa Tinatuopissa. Toisista se oli parasta ikinä, toisista huonoin koskaan nähty keikka. Hyvä merkki, ettei se jättänyt ketään kylmäksi. Tunnereaktio syntyi. Joko sua vihataan tai sua rakastetaan. Se on paras lähtötilanne taiteilijalle.

 

 

   Levyllä on kovereita Kissiltä, The Stoogesilta, New York Dollsilta, Alice Cooperilta, Misfitsiltä, MC5:lta, The Dictatorsilta ja GG Allinilta. Nämä nimet kertovat hyvin The 69 Eyesin vaikutteet, jotka kuuluvat läpi bändin omistakin biiseistä hienolla tavalla.

   Olen tavannut bändin jäseniä pariin otteeseen ja tyypit ovat suhtautuneet tällaiseen faninörttiin ystävällisesti. Erityisesti mieleen on jäänyt tapaaminen Jyrkin kanssa Turun Kirjamessuilla. Keskusteltiin mm. tovi Smackin Claudesta ja samalla sain nimmarit omistamiini seiskatuumaisiin.

 

 

    Jos The 69 Eyesin historia ei ole tuttua, kannattaa tämä levy ottaa haltuun. Motor City Resurrection on läpileikkaus bändin uran alusta. Se osoittaa mitkä olivat yhtyeen lähtökohdat ja mielenkiinnon kohteet. Kauhusarjikset, kulttileffat ja hyvä rockmusa. Jos olet kiinnostunut niistä, Motor City Resurrection on juuri oikea levy. Get Down to 69!