Katselin haltioituneena minua paria vuotta vanhemman serkkuni esittelemän levyn kantta. Kovannäköisiä kundeja pukeutuneina tiukasti istuviin valkoisiin pukuihin. Etummaisena ja kaikkein tuimimman katseen omaava Graham Fenton pulisonkeineen ja suurine pilottilaseineen veti puoleensa hypnoottisesti. Olin 9-vuotias ja tämän levyn kansikuvan näkeminen oli askel lapsuudesta kohti nuoruutta.
Matchbox oli 70- ja 80-luvun taitteen Suomessa heränneen rockabillybuumin eturivin yhtyeitä. Samaan aikaan kun punk innosti tiettyä osaa nuorisosta, niin täysin erilainen kulttuuri teki vaikutukseen toiseen osaan nuorista. 50-luvun kuvastoa alettiin ihannoida. James Dean, Gene Vincent ja Eddie Cochran olivat kova juttu. Samoin Elvis Presley. Suosikki-lehden päätoimittaja Jyrki Hämäläinen ei peitellyt innostustaan. Jyräys oli omalta osaltaan suurena Elvari-fanina edesauttamassa lehtensä sivuilla fiftarimuodin esiintuomista. Punkkarit ja diinarit olivat hyvin pian napit vastakkain. En lähde puimaan ilmiöihin liittyneitä negatiivisia juttuja. Jokaiseen faniryhmään mahtuu mukaan idiootteja, jotka eivät ymmärrä fanittamisen perimmäistä olemusta, puhutaan sitten musiikista tai jalkapallosta.
7" sinkun kansi
Jos Graham Fenton oli yhtyeelle näyttävä keulakuva, niin todellinen musiikillinen johtaja yhtyeessä oli kitaristi Steve Bloomfield, jonka kynästä useat bändin rullaavat biisit syntyivät. Midnite Dynamos on monipuolinen levy. Nimibiisi on niin vahva yhtyeen tavaramerkki, että levyn muu materiaali jää helposti sen varjoon. Se ei tee kuitenkaan muista kappaleista yhtään huonompia. Shocked 'N' Shattered, C'Mon Let's Go, Marie Marie, Back-Row Romeo rokkaavat kuin hirvi ajovaloissa.
Midnite Dynamos on hyvänmielen musaa. Levy, jonka kuuntelu saa hymyn huulille. Se on vahva levy. Onneksi pääsin todistamaan bändin livenä herrojen vanhoilla päivillä. Vaikka ikää oli karttunut, ukot osasivat yhä rokata. Omassa musiikillisessa kasvamisessani Matchboxin ja Crazy Cavanin jälkeen kuvioihin ilmestyi Stray Cats, joka vei jutun jälleen seuraavalle tasolle. Mutta se on jo toinen juttu. Stray Catsin debyyttilevystä on muuten kirjoitettu tämän blogin ihka ensimmäinen teksti. Sen voi käydä lukaisemassa linkistä: Stray Cats (1981)
Vince Neil sai kenkää Mötley Crüesta helmikuussa 1992. Vaihtoehtoisessa todellisuudessa mister Neil otti vastaan presidentin pestin piskuisessa valtiossa nimeltä Suomi. Tästä voivat kiinnostuneet lukea lisää allekirjoittaneen romaanista nimeltä, Marilynin kiehkura. Mutta jos palataan ns. viralliseen historiaan, joka Vince Neilin kohdalla kulki arvattavia latuja. Mies ryhtyi soolouralle. Kilpailutilanne vanhojen bändikavereiden kanssa oli päivänselvä.
Mötley Crüe oli alkuvuodesta 1992 jo ehtinyt pyörähtämään studiossa suunnittellen tulevaa levyään. Paineet eivät varmasti olleet ihan pienimmästä päästä, sillä edeltävä albumi, Dr. Feelgood (1989) oli bändin suurin menestys, joka oli yltänyt jopa jenkkien albumilistan ykköseksi. Nikki Sixx, Tommy Lee ja Mick Mars tulivat hyvin pian siihen johtopäätökseen, ettei uuden levyn nauhoituksia voida jatkaa Vince Neilin kanssa ja äänestivät laulajansa ulos yhtyeestä. Neilin korvaajan pestin sai John Corabi, jonka kanssa loput mötikkäukot päättivät jatkaa tulevan albuminsa työstämistä.
Vuonna 1992 musiikkimaailmassa puhalsivat muutoksen tuulet. Seattle-soundi ja grunge olivat valtaamassa valtavirran ja 80-luvun hard rock -yhtyeille koittivat ankeat oltavat. Vanhoilla meriiteillä ei ollut enää merkitystä ja levy-yhtiöt odottivat ja myös vaativat vanhoja bändejä sopeutumaan tilanteeseen, muuttamaan tyyliään vallitsevan tilanteen mukaiseksi. Iso osa vanhojen ns. tukkaheviyhtyeiden grungeajan levyistä on melko karmeaa kuunneltavaa. Ennen iloisesti bilettämisestä ja rokin riemuista laulaneet yhtyeet yrittivät vääntää vakavalla naamalla alavireistä synkistelykamaa. Ei toiminut juuri koskaan.
Vincen huhtikuussa 1993 ulos pukkaama levy kuulostaa erittäin paljon 80-luvun lopun Mötley Crüeltä. Ainakin minulle se on iso plussa. Levy on toimiva kokonaisuus alusta loppuun, täynnä hyviä biisejä, hyvillä soundeilla. Onnistuneen levyn taustalla on Neilin saamat oikeat yhteistyökumppanit. Ex-Ozzy Osbourne basisti Phil Soussan, joka on muuten myös yhden Ozzyn isoimman hitin takana (Shot In The Dark), oli mukana sävellystyössä. Myös tuohon aikaan terävät sävelkynät omistanut parivaljakko Styxin Tommy Shaw ja Night Rangerin Jack Blades rustasivat levylle kolme biisiä. Shawn ja Bladesin yhteistyö oli poikinut Ted Nugentin kera toimineelle Damn Yankees -yhteelle menestystä ja mammonaa 90-luvun alussa.
Kaiken kruunasi Neilin kokoonpanon kitaristiksi saapunut Billy Idol -kepittäjä Steve Stevens. Stevensin panos levyllä on merkittävä. Jopa niin merkittävä, että olen kuullut mielipiteitä siitä, että kitaristi onnistuu tuhoamaan tämänkin levyn liiallisella egoilullaan. Olen eri mieltä. Stevensin kitara on välillä toki esillä ylikorostetusti, mutta kaveri on sen verran taitava, että onnistuu täyttämään kitararaidat vauhdikkaalla ja tyylikkäällä soitolla. Steve Stevens kuitenkaan ollut ensisijainen valinta Neilin aisapariksi. Kitaristin paikka oli pedattu Whitesnakesta tutulle Adrian Vandenbergille. Warner Bros. -levy-yhtiö oli kuitenkin sijoittanut Vínce Neilin soolouran aloituspakkaukseen sen verran paljon pätäkkää, että yhtiöllä oli sananvaltaa millaiseen prokkikseen fyrkat kulutettaisiin. Niinpä levy-yhtiön vaatimuksesta kitaristin saappaat jalkaansa veti juurinkin Steve Stevens.
Steve Stevens otti pestin vastaan epäonnistuneen yhteistyön päättyessä Michael Monroen kanssa surullisenkuuluisan Jerusalem Slim -projetin myötä. Monroe on vuosikausia jaksanut mollata Stevensiä levynsä pilaamisesta. Ymmärrän pointin siinä mielessä, ettei levystä tullut Micheal Monroen haluaman kaltaista. Jerusalem Slim on kuitenkin mielestäni hyvä levy. Se on Michael Monroe -levyistä lähinnä hevilevyä ja voin ymmärtää, ettei se ollut Monroen tarkoitus. Mutta jos hommaat levylle kitaraan Steve Stevensin ja tuottajaksi Michael Wagenerin, mitä voit odottaa. Heviä! Ei luulisi olevan suuri yllätys. Mutta jos palataan Vincen levyyn, niin taitava kaveri istui myös tuottajan pallille. Ron Nevison sai aikaan soundit, jotka vielä vuonna 1992 olivat iloista hard rockin riemua, eikä mitään flanellipaitasynkistelyä.
Levy on vahva kokonaisuus alausta loppuun. Ja muutamassa biisissä, Lookin In Her Eyes, Sister Of Pain ja You're Invited (But Your Friend Can't Come), on selkeää hittiainesta. Levy nousi ilmestyessään Jenkkien Billboardin albumilistalla sijalle 13. Ei aivan huono saavutus sekään. Surullista sen sijaan on se, että tämä onkin Vince Neilin soolouran ainoa kelvollinen tekele. Levy on suurta rockjuhlaa alusta loppuun. Sääli, ettei Vince Neil itse tunnu arvostavan tätä soolouransa ainoaa valopilkkua. Liian harvoin levyltä päätyy herran settilistaan yhtään mitään. Sen sijaan mies vetää vuodesta toiseen soolkeikoillaan Mötley-klassikoita. Kenties se on itseluottamuksen puutetta tai pelkästään laiskuutta. Mene ja tiedä.
Rogue Malen tarina on tarina rahasta, epäonnesta ja ahneudesta. Se ei ole pelkästään tämän yhtyeen tarina. Samanlaisia kohtaloita on rokkenrollin maailma pullollaan. Rogue Malen kantava voima oli solisti Jim Lyttle, Pohjois-Irlannissa syntynyt nuori mies, joka innostui 70-luvulla punkista monien ikätovereidensa tavoin.
Lyttle muutti 70-luvun lopulla Lontooseen ja päätti perustaa vuonna 1983 yhtyeen, joka yhdistäisi kahden eri musiikkilajin tyylin ja soudin. Punkin ja hevin. Nopeasti ajateltuna tällaisen sopan lopputulos on Motörhead. Aivan väärässä ei tällöin ollakaan. Muistan kun kuulin Rogue Malen esikoislevyä First Visit (1985) ensi kerran, mieleen tulivat Lemmyn, Philty Animalin ja Fast Eddien aikaansaannokset. Kuunnelkaapa siltä levyltä vaikka biisi Crazy Motorcycle, niin ymmärrätte mitä tarkoitan.
- Jim Lyttle Norwegian Helvete Magazinen haastattelussa vuonna 2014
Muistan esikoislevyä hehkutetun Suomenkin musalehdissä. Jim Lyttlestä povattiin hevirokin uudistajaa. Toiko Rogue Male lopulta 80-luvun heviin mitään uutta? Sopan ainekset on kaikki napattu sieltä täältä. Uskallan kuitenkin väittää, että ei tällainen soundi aivan jokapäiväistä ollut hevin valtavirrassa.
Animal Man hämmentää. Kuultavissa on jopa industrial metallille tyypillisiä elementtejä. Välillä en vain oikein osaa päättää, että onko levy tuotettu hyvin vai huonosti. Ensin ajattelin, että onpa paskat soundit, mutta kaikessa rujoudessaankin tässä on ideaa. Vaikka on kyse metallilevystä, punk-vaikutteet puskevat läpi biiseistä hyvällä tavalla. Kannessa poseeraavan yhtyeen ulkonäkö myös hämmentää minua. Kavereilla on viimeisen päälle rokkikuteet ja sotamaalaukset. Kaikki on liiankin suunnitellun näköistä touhua. Jotenkin muovista ja tekotaiteellista.
Tärkeintä on kuitenkin musiikki. Ja pakko myöntää, että kuuntelen tätä oikein mielelläni. Pitääkin ottaa pitkästä aikaa myös yhtyeen esikoislevy kuunteluun. Animal Man sai ilmestyessään järjestäin huonompia arvioita kuin edeltäjänsä, mutta ei tämä mikään huono levy ole. Suosikeikseni kahden kuuntelun jälkeen nousevat Progress, Take No Shit, Belfast, Job Centre.
Alussa mainitsemani epäonni astui Jim Lyttlen elämään tämän levyn jälkeen. Mies taisteli lopulta kuusi pitkää vuotta käräjillä entistä manageriaan ja levy-yhtiötä vastaan oikeudestaan omaan musiikkiinsa. Lopulta Lyttle voitti oikeustaistelun, mutta samalla Rogue Malen etsikkoaika oli mennyt ja yhtye unohdettu. Jim Lyttlen myöhemmistä haastatteluista olen lukenut, ettei hän voinut keskeneräisen oikeusjutun aikana keikkailla Rogue Male-nimen alla. Shit happens!
Vuonna 2010 ilmestyi comeback-levy Nail It ja vuonna 2023 Hardcase. Vaikka seuraan mielestäni genreä, en ollut kuullutkaan moisista levyistä. Aika pienelle huomiolle ovat jääneet. Sääli sinänsä. Rogue Malessa ja Jim Lyttlessä olisi varmasti ollut ainesta muuksikin kuin parin levyn tähdenlennoksi.
Craaft oli saksalaisyhtye, josta en olisi ikinä kuullut halaistua sanaakaan ilman Epe Heleniuksen päätoimittamaa Heavy Heaven -lehteä. En muista, että muut 80-luvun suomalaiset rocklehdet olisivat tätä Frankfurtissa perustettua kolmen kaveruksen bändiä koskaan maininneet. Nyt kun plarailin noita vanhoja Heavy Heaveneita bändi muistui mieleeni, mutta sen musasta ei ollut tarkkaa mielikuvaa. Eipä hätiä mitiä, mullahan on bändin kaksi ekaa albumia, Craaft (1986) ja Second Honeymoon (1988), hyllyssä. Vuonna 1991 ilmestyi vielä kolmas albumi, No Tricks-Just Kicks, jonka jälkeen yhtyeestä ei enää tietoa löydykään. Craaftin suurimpiin saavutuksiin kuului lämmitellä tämän debyytin ilmestyttyä Queenia näiden Magic Tourilla 1986.
Alla muuten Heavy Heaven 4/86 numerosta Pote Vihisen arvostelu levystä. Potehan lauloi tuolloin Catwalk-yhtyeessä ja tunnetaan nykyään Kummelista tuttuna Heikki Vihisenä.
Aloitetaan debyytin kuuntelulla. Heti avausraidalla, Breakin´Walls Ain´t Easy, käy selväksi millä vuosikymmenellä musa on tehty. Minun korviini se on vain plussaa. Erittäin kiipparivoittoistahan tämä on. Kitaristi-laulaja Klaus Luleyn ääni ei ole kovin omaperäinen. Suoraan sanottuna tämänkaltaiseen musaan jopa tylsä. Ääniala on selkeästi liian kapea. Hiukan harmittaa, koska monet biisit ovat melko toimivia ja komeita pläjäyksiä. On helppo ymmärtää miksi bändi on päässyt lämmittelemään 80-luvun Queenia, jotain elementtejä tähänkin soppaan on haettu Freddie Mercuryn ja kumppaneiden laulukirjasta. Olisiko bändin kannattanut harkita toista laulajaa ja antaa herra Luleyn keskittyä kitarointiin? Pahoin pelkään, että vokalisti-Klaus oli bändin pomo ja johtohahmo. Hän määräsi ja muut vikisivät. (Tämä on vain kirjoittajan omaa mielikuvitusta, eikä välttämättä vastaa todellisuutta lainkaan.)
Mainitsemani avausraita ja kakkosena kuultava I Wanna Look In Your Eyes toimivat upeasti ja ovat melkoista korvakarkkia, varsinkin kertsien kohdalla. I Wanna Look In Your Eyes julkaistiin levyltä sinkkuna, eikä ihme. Toimiihan tämä. Video on sen sijaan aivan kamalaa katseltavaa.
Kolmannen biisin kohdalla vokalistin liiallinen yrittäminen ja kovistelu alkavat kyllä ärsyttää. Hold Me on kuitenkin ihan hyvää rokkia ja biisissä on kivoja koukkuja, mutta uhoava laulutyyli, huh huh. A-puolen taso laskee selvästi kahden ekan biisin jälkeen. Neljäs raita, You´re The Best Thing In My Life, on balladi ja mahtipontisuudessaan komea, mutta sävellyksenä tusinakamaa. Viides ja viimeinen ekapuolen veisu ei paranna meininkiä.
B-puolelle siirryttäessä meno hetkeksi paranee. Stranger tuo jälleen esiin sen missä bändi on parhaimmillaan. Iso ja toimiva kertosäkeistö laittaa jalan vipattamaan ja pään heilumaan. Vaikka kitaristi-laulaja Luley on ollut nähtävästi bändin pomo, kosketinsoittaja Franz Keilin merkitys yhtyeen soundissa on kuitenkin keskeinen.
Ihan ok-levy. Kokonaisuutena hiukan puuduttava välillä. Ei nyt mitään ihmeellistä, mutta mielelläänhän tätä kasarin hard rockin ystävänä kuuntelee. Monille varmasti täysin vieras pumppu, mutta joskus kannattaa katsoa hiukan sivuille valtavirrasta, pusikoihin ja maanteiden laidoille. Voi löytää ylllättäviä ja mukavia juttuja, kuten Craaft.
Saksan Düsseldorfista ponnistaneen Warlock-yhtyeen viimeiseksi jäänyt pitkäsoitto Triumph and Agony (1987) on kiistaton eurooppalaisen heavymetallin klassikko. Yhtä lailla laulusolisti Doro Pesch on ikuisesti meidän 80-luvulla teiniviiksiä, takatukkaa ja finnejä kasvattaneiden miehenalkujen päiväunelmien ikuinen kohde. Triumph and Agony oli myös yritys lyödä läpi Yhdysvaltojen markkinoilla. Amerikan mantereella äänitetty levy nousikin kivasti Billboardin 200-listalla parhaimmillaan sijalle 80. Siitä huolimatta yhtyeen parhainta markkina-aluetta oli yhä kotimaa Saksa, jossa albumin myynti ylsi yli kultalevyrajan.
Triumph and Agonylle ryhdyttiin kaavailemaan jatkoa samalla kaavalla. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin muutamallakin tavalla. Yhtyeen kokoonpanossa ovi kävi vilkkaasti. Henkilökohtaiset kemiat, tai tässä kohtaa voisi sanoa suhteet, koituivat bändin kohtaloksi. Kolmiodraama Doron ja kahden yhtyeen jäsenen välillä kulminoitui siihen, että Doro huomasi olevansa yksin ilman entisiä bändikavereitaan. Samaan aikaan myös entinen manageri uhkasi oikeustoimilla, jos seuraava levy julkaistaisiin Warlock-nimen alla. Kuin huomaamatta Doro oli ajautunut soolouralle ja seuraava levy päätettiin laittaa markkinoille neidin omaa etunimeä kantaen.
Helmikuussa 1989 ilmestyi Doron ensimmäinen sooloalbumi Force Majeure. Levyn kanteen kuitenkin lisättiin Doron nimen perään markkinointimielessä tarra: +Warlock. Tuottajana ja biisinkirjoittajana toimi Triumph and Agonylta tuttu Joey Balin. Bändi kasattiin melkoisista tekijämiehistä. Rumpuihin tuli monissa liemissä ( Blue Öyster Cult, Black Sabbath, Quiet Riot, Rainbow ) keitetty Bobby Rondinelli. Kitarassa pärryytti Jon Levin, joka myöhemmin korvasi George Lynchin Dokkenissa. Bassossa oli se ainut jäänne viimeisestä Warlock-kokoonpanosta, Tommy Henriksen, joka on myös myöhemmin tehnyt vaikka ja mitä, esim. toiminut Alice Cooperin bändin kitaristina. Ja kuin kirsikkana kakun päällä häärää mukana myös kosketinsoitinvelho, Dion riveistä tuttu viiksivallu, Claude Schnell. Eli melkoista kaartia sai Doron bändiinsä. Tuntuukin oudolle kuinka hommasta valmistunut levy jää piippuun pahasti. Puitteet piti olla kohdillaan. Missä meni vikaan?
Tämä levy oli ilmestyessään minulle suuri pettymys. Olin kuunnellut Triumph and Agonyn läpi varmasti satoja kertoja. Odotukset sen seuraajan suhteen olivat korkealla. Varmasti liian korkealla. En ole kuunnellut Force Majeurea vuosiin. Tätä kirjoittaessa on annettava levylle vielä yksi uusi mahdollisuus. Onko se niin huono kuin muistan?
Olen monesti ennenkin sanonut tämän. Kun yhtye tai artisti julkaisee uudelta levyltään ensimmäisenä sinkkuna coverin, pitäisi kaikkien hälytyskellojen soida. Silloin artistin omaan materiaaliin ei uskalleta luottaa riittävästi vaan etsitään enemmän hittipotentiaalia, jota yritetään luoda hankkimalla joku sopiva lainabiisi. Doron kohdalla joku valopää (haastatteluisssa Doro nimeää itsensä täksi valopääksi, koska kappale on aina ollut hänelle niin kovin rakas) valitsi melkoisen mammutin coveriksi. Force Majeuren avaa ja ensimmäisenä singlenä julkaistiin Doron versio Procol Harumin hitistä A Whiter Shade of Pale. Juu, upea kappale, mutta täysin luuksi kaluttu, eikä Doro ja bändi onnistu tuomaan hengettömään vetoonsa mitään uutta. Mäkin rakastan maksamakkaraa ruisleivän päällä, mutta en tarjoile sitä sukujuhlissa tai illanistujaisissa vieraille.
Toinen miinus levylle tulee soundeista. Hemmetin nätisti sliipattua. Kitara- ja rumpusoundeissa ei ole yhtään sitä rokkiin kuuluvaa räkää mukana. Tässä on selvästi laskelmoitu äänimaailma Amerikan radioaaltoja ajatellen. Taidetta tehdessä laskelmointi ei yleensä kannata. Eikä kannattanut nytkään. Levy ei menestynyt Yhdysvalloissa. Edelleen Doron kovin kannattajakunta löytyi hänen kotimaastaaan Saksasta.
Jotta ei ihan mollaamiseksi mene, niin levyllä on hetkensä. Doron sympaattinen ja persoonallinen tapa laulaa pääsee hyvin oikeuksiinsa. Myös biiseistä löytyy paljon hyvää. Koko ajan vain tuntuu kuin nämä olisivat Triumph and Agonylta yli jääneitä vetoja. Levystä olisi saanut terävämmän pienoisella karsinnalla. Kymmenen raitaa olisi varmasti riittänyt. Nyt kolmeentoista mahtuu liian monta tusinarokkia. Ja toki loppuun on pitänyt laittaa saksankielistä jollutusta. Söpöä, mutta turhaa.
Kakkosraitana eetteriin tärähtävä Save My Soul on upea biisi. Hyvää koukkua sävellyspuolella ja upea kertsi. Hyvin biisi näyttää toimineen myös livenä, kuten alla olevalta videolta voi todeta.
Myös World Gone Wild, Mission Of Mercy, Angels With Dirty Faces ovat varsin mainoita ralleja. Eli levyn alkupää on ihan loistokamaa, lukuun ottamatta sitä Procol-Whiter -kammotusta. Mutta sitten tulee ensimmäinen slovari. Samalla albumi muuttuu tylsäksi. Tilannetta ei enää paranna Hard Times, joka julkaistiin toisena singlenä. Huomattavasti huonompi veto kuin mikään noista neljästä edellä kehumastani. Levyn loppumateriaali on kasvotonta heviä. Edes Doron läsnäolo ei pelasta albumia. Bändi soittaa koko levyn läpi erittäin intohimottomasti. Palkattuja solttujahan kaverit olivatkin. Tilipussi tulee ilman taiteellista kunnianhimoakin. Sääli.
Olen aina halunnut pitää tästä levystä. Olen aina halunnut tykätä Doron soolotuotannosta enemmän kuin todellisuudessa tykkään. Doron uran kohokohta ja huippu on se vuoden 1987 Warlock-levy Triumph and Agony ja sen Doro tietää itsekin. Doro Peschin ura ansaitsee kuitenkin kunniaa. Kauniilla kasvoilla myydään ehkä muutama levy, mutta vuosikymmeniä kestäneeseen uraan vaaditaan todellista lahjakkuutta ja omistautumista.
Doron yritys valloittaa Amerikka jatkui vielä yhden levyn verran. Hän ajautui yhteistyöhön Gene Simmonsin kanssa, mutta se on jo toinen tarina. Saattaa olla, jos innostun, niin palataan siihen myöhemmin. Doro on kuningatar. Muiskiss!
Elviksen lantio sai nuoret villiintymään 50-luvulla, 60-luvun nuoret ihastuivat "pitkätukkaisiin" Beatles ja Rollari -poikiin järkyttäen omia vanhempiaan kastelemalla housunsa Mick Jaggerin laulaessa: "I can't get no satisfaction", 70-luvulla Alice Cooperin hirttolava, käärme ja giljotiini hämmensivät aikuiseksi kasvaneita. 80-luvulla saman tekivät Blackie Lawless, Dee Snider, Ozzy Osbourne ja kumppanit. Rockmusiikki on ravistellut läpi vuosikymmenien keski-ikäistä liituraidalle haissutta ummehtunutta elämäntapaa. Vanhemmat ovat järkyttyneet lastensa kuuntelemasta ällöttävästä musiikista ja siihen liittyvästä vastenmielisestä kuvastosta. Tai ainakin 80-luvulle asti. 80-luku oli viimeinen vuosikymmen, jolloin syntyi oikeasti edellistä sukupolvea järkyttänyttä taidetta niin musiikissa kuin elokuvissa. Ehkä kasarikuvasto oli jo niin överiä, että me silloin teineinä kasvaneet emme jaksa enää järkyttyä mistään uudesta taiteen nimissä tehdystä. Kaikki on jo nähty. Okei, ehkä vielä 90-luvulla norjalaiset kirkonpolttajabläkkikset aiheuttivat pelkoa mustia raamattuja hamuavien teinien vanhemmissa.
Pitkän ja paatoksellisen alustuksen tarkoitus oli kuvata millaiseen kultturi-ilmastoon yhtye nimeltä Stryper ilmestyi. Ensimmäisiä omia muistikuvia yhtyeestä on jonkun suomalaisen ajankohtaisohjelman tekemä uutisjuttu amerikkalaisyhtyeestä, joka heitteli Raamattuja yleisön sekaan. Stryper poikkesi muista aikalaisistaan uskonnolla. Tai varmasti oli muitakin heviä soittavia jeesus-yhtyeitä, mutta Stryper löi itsensä läpi valtavirtaan. Uskonnollinen kuvasto hevibiiseissä ei ollut mikään uusi juttu. Raamatun kuvastoa olivat käyttäneet niin Iron Maiden kuin Black Sabbathkin, vai pari mainitakseni. Jopa Venom ammensi laulujensa sanoman paljolti samasta ahkiosta, tosin käsitellen myöskin sitä sen ilkeän Belsebuub-kuvaston kautta. Mutta siinä missä raskas rock järkytti yleensä saatanallisella kuvastollaan iski Stryper tiskiin Jeesuksen.
Tapa, jolla Stryper uskontoaan levitti oli kovin ristiretkimäinen. Muistan ihmetelleeni neljätoistavuotiaana tämän levyn kantta, jossa uskonsoturit ovat aseistautuneet päästä varpaisiin ohjuksin, rynkyin ja saapuneet paikalle keltamustalla hyökkäysajoneuvolla. Nuorena evankelisluterilaisen kasvatuksen saaneena en ymmärtänyt miten aseet liittyivät evankeliumin levittämiseen. Saatanaa vastaan oltiin otettu järeän kaliiberin keinot mukaan. Itse olin ollut siinä käsityksessä, että vihkivesi, krusifiksi ja ehtoollisviini toimisivat paremmin. Vanhempana ja viisaampana ymmärrän, että aseet ja raha ovat osa monien uskoa. Stryper liitti toki myös rahan myöhemmän levynsä kuvastoon. In God We Trustin (1988) kannessa komeilee sadan dollarin seteli, josta albumin nimiteksti tietysti löytyy. Voi noita amerikkalaisia. Aseet, raha ja uskonto. Pyhä kolminaisuus.
Oliko uskonto Stryperille markkinointikikka? Varmasti yhtä paljon kuin saatanallisuus Venomille. Musiikillisesti yhtye ei suoranaisesti eronnut 80-luvun valtavirran hardrockista. Taidokas tuplakitarointi oli paljolti velkaa Judas Priestin Downing/Tipton -kaksikolle. Mutta paino on sanalla taidokas. Stryper nousi valtavirtaan aivan varmasti taitojensa johdosta enemmän kuin jeesuskikkailun ansiosta. Voisin jopa kuvitella nuorten puritaanihevistien vierastaneen yhtyeen imagoa. Tietysti lopulta suurin osa ristejä kaulassaan väärinpäin kantavista finninaamoista luki kuitenkin iltarukouksensa kiltisti ennen nukkumaanmenoa. En tosin muista, että Stryperin kuuntelua olisi mitenkään tarvinnut häpeillä 80-luvun turkulaisissa hevipiireissä. Se oli kuitenkin heviä sekin! Siinähän se meni rippikoulua käydessä soundtrackinä kivasti.
Alkuperäinen EP:n kansi
Nyt olen itse astunut ansaan ja paasannut jo neljän kappaleen verran ulkomusiikillisista seikoista. On syytä painottaa, että Stryperin vahvuus oli ja on yhä edelleen komeissa stemmalauluissa, taidokkaassa kahden kitaran symbioosissa sekä ilman muuta tarttuvissa kappaleissa. Soldiers Under Command oli yhtyeen ensimmäinen kokopitkä albumi. Sitä edeltäneen vuonna 1984 ilmestyneen kuuden biisin EP:n, The Yellow and Black Attack, alkuperäisessä kannessa yhtye on kääntänyt ohjuksensa kohti maapalloa. Eli sotaisalla teemalla myös aloitettiin. Myöhemmin kansi korvattiin säyseämmällä kuvalla, jossa bändin logon alta nähdään ohjuksien jo iskeytyvän maapallolle. Toki ilman alkuperäisen kannen näkemistä ei asiayhteyttä välttämättä löydä ja voinee kuvitella kyseen olevan vaikka palavaista pensaista tai jumalalllisesta kirkkauden loistosta mitä tietysti ammutut Stryper-ohjukset toki toisivat mukanaan.
Tuottajaksi albumille bändi sai todellisen konkarin. Michael Wageneroli ollut tekemässä monia aikansa rockklassikoita. Klikkaamalla miehen nimeä voi käydä ihastelemassa kuinka monessa sopassa ukolla on ollut näppinsä mukana. Henkilökohtaisesti Wagener ei kuulu lempituottajiini ja Soldiers Under Commandin soundit voisivat mielestäni olla paremmatkin. Kitarasoundit ovat turhan tunkkaiset. En tiedä onko sillä haluttu korostaa kirkasta stemmalaulua, mutta omaan korvaan tuo, samoin kuin rumpusoundien koliseva virveli, hieman häiritsee. En ole todellakaan mikään hifikorva, vaikka marinastani niin voisi päätelläkin.
Albumin kolme ensimmäistä biisiä ovat pelkkää timanttia eli suomeksi rautaa. Nimibiisi, Makes Me Wanna Sing ja Together Forever ovat kaikki hard rockin klassikoita. Neljäntenä raitana oleva imelyyttä pursuava First Love oli vuosikausia inhokkini. Nyt pitkästä aikaa huomaan, ettei sen kuuntelu enää saa päänahkaani kutiamaan ja inhon viluväreitä kulkemaan pitkin selkäpiitä. Pitää näköjään elää yli viisikymppiseksi, että ymmärtää moista teinisiirappia. Hieno slovarihan tuo on.
Albumi nousi Billboard 200 -listalla sijalle 84 ja myi Yhdysvalloissa kultalevyyn oikeuttavan määrän. Stryperin ura lähti nousukiitoon ja se huipentui seuraavan albumin myötä. To Hell With The Devil (1986) ylitti yli miljoonan kappaleen myynnin ja yhtye sai elämänsä ensimmäisen ja samalla viimeisen platinalevyn. In God We Trust (1988) ei enää yltänyt entisiin myyntilukemiin, toki myyden edelleen kultalevyn verran. Against The Law (1990) -albumin myötä yhtye yritti uudistua hylkäämällä sinimustat trikoonsa, kasvattamalla parransänkeä ja hyläten kristillisen imagonsa. Levy on ihan hyvä, mutta ei enää innostanut ostajakuntaa. Vuonna 1991 ilmestyneen kokoelmalevyn jälkeen Stryperin toiminta lakkasi aina vuoteen 1999, jolloin yhtyeen jäsenet alkoivat pikkuhiljaa palailla entiselle työpaikalleen. Vuonna 2005 ilmestyi paluulevy. Reborn (2005) ei ehkä ole parasta Stryperiä. Poissa on iloisuus ja numetal-vaikutteet eivät ainakaan omaa korvaa miellytä. Ja jos mollasin aiemmin Soldiers Under Commandin rumpusoundeja, niin Rebornin vastaavat on haettu Lars Ulrichin laarista, kamalaa.
Onneksi yhtye on jatkanut toimintaansa näihin päivään asti ja myös petrannut laadullisesti Rebornista eteenpäin. Tuorein albumi, When We Were Kings (2024) on käypää kamaa. Mutta jos yhtyeen tuotanto ei ole ennestään tuttua, kannattaa aloittaa klassikkolevyistä: Soldiers Under Command (1985) ja To Hell With The Devil (1986). Alla olevasta videosta kannattaa vielä tsekata bändin keikkakunto vuoden 1985 Japanin keikalta. Ja muista lukea iltarukous, etteivät Stryperin poijaat tule rynnäkkökiväärein varustettuna myymään Vartiotornia ovellesi.
76-vuotias Phil Mogg pääsi yllättämään toden teolla. UFO-veteraani on julkaissut jo syyskuussa levyn, joka on mennyt oman tutkani ohi täysin. Satuin kuuntelemaan Rock Around The Block -podcastin jaksoa Spotifystä, jossa Sami Ruokangas keskusteli musiikista yhdessä kirjailija/näyttelijä Reidar Palmgrenin kanssa. Herrat kaiken UFO-jutustelun ohessa hehkuttivat Phil Moggin Moggs Motel -levyä niin vilpittömästi, että olihan se pakko ottaa kuunteluun. Ja yllätys oli melkoinen. Tämähän on ehdottomasti vuoden 2024 kovimpia levyjä.
Heti alkuun tärähtävä Apple Pie ottaa luulot pois. Tarttuvaa ja erittäin tanakkaa soittoa. Eikä nyt voida puhua pelkästään Phil Mogg -levystä. Koko bändi on merkittävässä roolissa. Rinnalleen Mogg on saanut vanhan Gary Mooren soittokaverin Neil Carterin, toki herra ehti vaikuttaa myös UFOssa 80-luvun alussa. Carterin vaaleat kiharat hiukset ovat kadonneet ikääntymisen tieltä, mutta kitara ja kiipparit soivat kuin parhaina päivinä konsanaan. Toinen vahva kaveri Moggin rinnalla Motelli-yhtyeessä on Tony Newton, joka on tuttu KK' Priest ja Voodoo Six -yhtyeistä. Mogg-Carter-Newton kolmikko vastaa levyn biiseistä, jotka ovatkin melkoista herkkua korville.
Newton on istunut myös tuottajan pallilla. Olen yleensä sitä mieltä, että bändille olisi hyvä saada ulkopuolinen tuottaja. Muusikoiden oma liian vahva yhdensuuntainen näkemys saattaa välillä hämärtää todellisuudentajua ja ulkopuolinen järki on monesti paikallaan. Mutta nyt täytyy myöntää, että basisti tuottajana on tiennyt mitä tekee. Levy kuulostaa hyvälle. Ei liian modernilta ollakseen kuitenkin vanhan liiton rokkia, mutta ei myöskään tunkkaiselta kellarihumpalta. Levy jyrää eteenpäin täysin kirkkaasti ja anteeksipyytelemättömästi.
Pienenä detaljina on hyvä mainita, että levy on äänitetty Steve Harrisin studiossa Essexissä. Iron Maidenin jäsenten UFO-diggailu ei liene kenellekään salaisuus. Onhan ennen Maidenin lavalle saapumista jo vuosia soinut areenoilla kajareista UFOn Doctor Doctor. Loistava veto on ollut ottaa myös naisääntä Moggin rinnalle. Zoe Devin Loven jaLori Mansourinupeat äänet ja harmoniat nostavat Sunny Side Of Heaven ja Princess Bride -kappaleet aivan uudelle tasolle. On vaikea nimetä näin vahvalta albumilta yksittäisiä raitoja. Se lienee hyvän kokonaisuuden merkki.
Pakko nostaa hattua Moggille, jonka uran moni kuviteli olleen ohi miehen saatua sydänkohtauksen pari vuotta sitten. Phil Mogg ei todellakaan ole laulanut viimeistä nuottiaan. Levy kantaa alusta loppuun. Kannattaa myös katsoa vanhan brittirokun ja musadiggarin Phil Astonin arvio levystä. Ukon kanssa on helppoa olla samaa mieltä. Vahva suositus tälle myös minulta.
En tiedä kuinka kovista paineista Aerosmith kärsi lähtiessään työstämään neljättä albumiaan, Rocks. Edellinen levy, Toys in the Attic (1975) oli todellinen läpimurto. Levy sisälsi sellaiset kappaleet kuin Walk This Way ja Sweet Emotion. Lopulta elämää suuremmaksi muodostuneet kipaleet, joista yhtye tultaisiin muistamaan jopa Viinikkalan Essolla vielä vuonna 2024.
Aerosmith on siitä jännä yhtye, että se tuntuu joka kerta putoavan jaloilleen suurienkin epäonnistumisten ja vaikeuksien kautta. Harva yhtyeen 80-luvun alun rämpimistä seuranneena olisi voinut kuvitella Steven Tylerin ja Joe Perryn johtavan jälleen 90-luvulla yhtä maailman suosituinta bändiä. Mutta se on toinen stoori. Mennäänpä nyt tähän tarinaan kuinka tehdään menestyslevylle jatkoa.
Toys in the Atticin menestyksen myötä bändi oli sisäistänyt myös 70-luvun rockelämäntavan kaikessa sen huuruisuudessaan. Eli Rocksin työstämisen aikaan pelissä pyöri mukana erilaisia pulvereita ja pillereitä jo aikamoisia määriä. Vielä tässä vaiheessa aineet tuntuivat toimivan hyvinkin inspiraatiota luovana sytykkeenä. Myöhemmin Aerosmithille kävi samoin kuin monelle muullekin aikalaiselleen. Kamasta tuli tärkeämpää kuin musiikista, bändistä tai saati bändikavereista.
Tuottajan jakkaralle istahti jo yhtyeen luottomieheksi ja soundin luojaksi muodostunut Jack Douglas. Päävastuu kappaleista lankesi tutusti parivaljakon Perry/Tyler harteille, mutta tällä kertaa myös basisti Tom Hamilton ja kitaristi Brad Whithford toivat kiitettävässä määrin ideoita mukanaan studioon. Punaisena lankana yhtyeellä oli saada aikaan raaka, kovaääninen ja anteeksipyytelemätön rockalbumi. Sellainen Rocksista toden totta tulikin. 70-luvun Aerosmithista paistaa hienosti läpi yhteen vaikutteet bluesista ja muusta juurimusiikista. Asia, joka katosi lähes kokonaan 90-luvun Aerosmithin keskittyessä tekemään hunajaa tihkuvia powerballadeja. Permanent Vacation (1987) levyllä yhtyeen moni-ilmeisyys ja laaja-alaisuus vielä loistavat kirkaana, mutta siitä eteenpäin Aerosmithistä muodostui entistä enemmän yleisön odotuksia ennakoiva hittitehdas, joka kyllä rokkasi komeasti, muttei enää tihkunut vaaran tuntua. 70-luvun Aerosmith oli yllättävä ja arvaamaton, kun taas 90-luvulta eteenpäin yhtye oli takuuvarma sveitsiläisen kellokoneiston tarkkuudella toimiva rockshow.
Rocksin avaa komeasti Back in the Saddle, joka lähtee hiipien käyntiin. Biisi svengaa kuin suomalaiseen kaupunkimaisemaaan eksynyt sekopäinen hirvi. Joe Perry on myöhemmin paljastanut säveltäneensä kappaleen vahvasti heroiinin vaikutuksen alaisena. Tiedä sitten onko hepopäisyys missään kohtaa enää kovin ihailtavaa, edes vanhojen rokkarien elämäkerroissa. Olisi voinut tuon olla paljastamattakin. Steven Tyler ei todellakaan säästele äänijänteitään vaan lataa keuhkoistaan ilmoille sellaisen ukkosmyrsyn, että Valtteri Torikalta lurahtaa heikki housuun. Back in the Saddle on juuri sitä mitä yhtye oli kirjoittanut ranskalaisin viiruin ruutuvihkoon; raakaa ja säälimätöntä rockia.
Last Child, Rats in the Cellar, Sick As A Dog, Nobody's Fault, Lick and a Promise, Get the Lead Out, Home Tonight. Levyltä ei löydy yhtään heikkoa lenkkiä vaan se on vahva kokonaisuus. Jopa Perryn Combination -biisi murisee ja toimii nykyään hienosti. Nuorempana pidin veisua levyn heikoimpana palana, mutta nyt vuosien jälkeen viihdyn senkin parissa mainiosti.
Rocksin perintö on merkittävä. Sellaiset tyypit kuin Slash, Tom Keifer, James Hetfield, ja Kurt Cobain monien muiden joukossa ovat maininneet Rocksin yhdeksi kaikkien aikojen merkittävimmäksi rockalbumiksi. Eivät nuo jullit ole väärässä. Rocks on raaka, äänekäs. Rocks potkii munille ja ottaa luulot pois! Upea levy. Tällaista oli rock silloin, kun siitä ei vielä ollut tullut hampaatonta ja vaaratonta vanhainkotimusaa.
.jpeg)
.jpg)
