En tiedä kuinka kovista paineista Aerosmith kärsi lähtiessään työstämään neljättä albumiaan, Rocks. Edellinen levy, Toys in the Attic (1975) oli todellinen läpimurto. Levy sisälsi sellaiset kappaleet kuin Walk This Way ja Sweet Emotion. Lopulta elämää suuremmaksi muodostuneet kipaleet, joista yhtye tultaisiin muistamaan jopa Viinikkalan Essolla vielä vuonna 2024.
Aerosmith on siitä jännä yhtye, että se tuntuu joka kerta putoavan jaloilleen suurienkin epäonnistumisten ja vaikeuksien kautta. Harva yhtyeen 80-luvun alun rämpimistä seuranneena olisi voinut kuvitella Steven Tylerin ja Joe Perryn johtavan jälleen 90-luvulla yhtä maailman suosituinta bändiä. Mutta se on toinen stoori. Mennäänpä nyt tähän tarinaan kuinka tehdään menestyslevylle jatkoa.
Toys in the Atticin menestyksen myötä bändi oli sisäistänyt myös 70-luvun rockelämäntavan kaikessa sen huuruisuudessaan. Eli Rocksin työstämisen aikaan pelissä pyöri mukana erilaisia pulvereita ja pillereitä jo aikamoisia määriä. Vielä tässä vaiheessa aineet tuntuivat toimivan hyvinkin inspiraatiota luovana sytykkeenä. Myöhemmin Aerosmithille kävi samoin kuin monelle muullekin aikalaiselleen. Kamasta tuli tärkeämpää kuin musiikista, bändistä tai saati bändikavereista.
Tuottajan jakkaralle istahti jo yhtyeen luottomieheksi ja soundin luojaksi muodostunut Jack Douglas. Päävastuu kappaleista lankesi tutusti parivaljakon Perry/Tyler harteille, mutta tällä kertaa myös basisti Tom Hamilton ja kitaristi Brad Whithford toivat kiitettävässä määrin ideoita mukanaan studioon. Punaisena lankana yhtyeellä oli saada aikaan raaka, kovaääninen ja anteeksipyytelemätön rockalbumi. Sellainen Rocksista toden totta tulikin. 70-luvun Aerosmithista paistaa hienosti läpi yhteen vaikutteet bluesista ja muusta juurimusiikista. Asia, joka katosi lähes kokonaan 90-luvun Aerosmithin keskittyessä tekemään hunajaa tihkuvia powerballadeja. Permanent Vacation (1987) levyllä yhtyeen moni-ilmeisyys ja laaja-alaisuus vielä loistavat kirkaana, mutta siitä eteenpäin Aerosmithistä muodostui entistä enemmän yleisön odotuksia ennakoiva hittitehdas, joka kyllä rokkasi komeasti, muttei enää tihkunut vaaran tuntua. 70-luvun Aerosmith oli yllättävä ja arvaamaton, kun taas 90-luvulta eteenpäin yhtye oli takuuvarma sveitsiläisen kellokoneiston tarkkuudella toimiva rockshow.
Rocksin avaa komeasti Back in the Saddle, joka lähtee hiipien käyntiin. Biisi svengaa kuin suomalaiseen kaupunkimaisemaaan eksynyt sekopäinen hirvi. Joe Perry on myöhemmin paljastanut säveltäneensä kappaleen vahvasti heroiinin vaikutuksen alaisena. Tiedä sitten onko hepopäisyys missään kohtaa enää kovin ihailtavaa, edes vanhojen rokkarien elämäkerroissa. Olisi voinut tuon olla paljastamattakin. Steven Tyler ei todellakaan säästele äänijänteitään vaan lataa keuhkoistaan ilmoille sellaisen ukkosmyrsyn, että Valtteri Torikalta lurahtaa heikki housuun. Back in the Saddle on juuri sitä mitä yhtye oli kirjoittanut ranskalaisin viiruin ruutuvihkoon; raakaa ja säälimätöntä rockia.
Last Child, Rats in the Cellar, Sick As A Dog, Nobody's Fault, Lick and a Promise, Get the Lead Out, Home Tonight. Levyltä ei löydy yhtään heikkoa lenkkiä vaan se on vahva kokonaisuus. Jopa Perryn Combination -biisi murisee ja toimii nykyään hienosti. Nuorempana pidin veisua levyn heikoimpana palana, mutta nyt vuosien jälkeen viihdyn senkin parissa mainiosti.
Rocksin perintö on merkittävä. Sellaiset tyypit kuin Slash, Tom Keifer, James Hetfield, ja Kurt Cobain monien muiden joukossa ovat maininneet Rocksin yhdeksi kaikkien aikojen merkittävimmäksi rockalbumiksi. Eivät nuo jullit ole väärässä. Rocks on raaka, äänekäs. Rocks potkii munille ja ottaa luulot pois! Upea levy. Tällaista oli rock silloin, kun siitä ei vielä ollut tullut hampaatonta ja vaaratonta vanhainkotimusaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti