ALICE COOPER - THE LAST TEMPTATION (1994)

Vuosi 1994 ei ollut helppoa aikaa artisteille, jotka olivat takoneet kultaa ja platinaa 80-luvulla. 90-luvun alku oli pudottanut monta tekijää stadionluokasta soittamaan pienille klubeille. Grungen suosion myötä vanhat hard-rock -yhtyeet näyttäytyivät uuden rock-sukupolven silmissä samankaltaisilta feikeiltä dinosauruksilta kuin progebändit punk-aallon pyyhkäistessä yli reilu vuosikymmen aikaisemmin. Ja jopa yllättävän moni 80-luvun hard rockin entinen ystäväkin käänsi selkänsä vanhoille suosikeilleen, osti flanellisen ruutupaidan ja jätti hiuksensa pesemättä. Ihminen on laumaeläin kaikessa tyhmyydessään.

   Alice Cooper oli jo vuoteen -94 mennessä ehtinyt nähdä omalla urallaan kaiken. Nousut ja laskut. Siitä huolimatta tai ehkä juuri sen takia Alice porskuttaa yhä vielä tänä päivänäkin. Cooperilla oli takanaan uransa huimin paluu. Trash (1989) -levyn ja siltä lohkaistun Poison -hitin myötä Lissu oli ollut hetken jälleen yksi maailman kuumimmista artisteista. Hey Stoopid (1991) jatkoi siitä mihin Trash jäi. Tosin paisuttaen musiikin jo liiankin turpeaksi taikinaksi.  Siinä missä Trash on menevä ja rokkaava hard rock -levy, on Hey Stoopid kuin sen sterodein pumpattu isoveli. Tiedän monta ihmistä, jotka nostavat Hey Stoopidin Trashia paremmaksi levyksi, mutta itselleni siihen on ängetty liian monta kokkia keittämään yhtä soppaa ja se tekee levystä osin liian hajuttoman ja mauttoman. Toki täytyy myöntää, että Hey Stoopidia vastaan soti myös aika. Vuosi 1991 ei enää ollut permanentatun rokin eikä kurkkutäytteisten spandexien aikaa.

Levy, joka nosti Alice Cooperin takaisin huipulle...Trash (1989).

Levy, joka yritti toistaa Trashin menestyksen...Hey Stoopid (1991).

     Alice Cooper on tarinankertoja ja levyt ovat kokonaisuuksia. Kappaleet ovat tarinan osia, joista nivoutuu usein suurempi kokonaisuus. Siitä johtuen singlejulkaisut eivät useinkaan anna oikeaa kuvaa koko levystä. Tämä pätee erittäin hyvin myös The Last Temptationilta julkaistuihin sinkkuihin.

   Lost in America on toki rullaava rokkaus ja ilmiselvä ensisinkku. Mutta samalla vähän liiankin helposti nielaistava pala. Ei tartu kurkkuun ja menee alas ensimmäisellä kaljahörpyllä. Se kylläkin puolustaa paikkaansa levyllä, mutta toisen singlebiisin It´s Men merkitystä en ymmärrä, muuten kuin laskelmoituna balladihuttuna. Kappaleen ovat väsänneet Alicen kanssa Tommy Shaw ja Jack Blades. Ei tarvitse olla nero tajutakseen, että tässä on haettu Damn Yankees -hitin High Enough  kaltaista menestystä. No, ei tullut. Harvemmin onnistutaan, kun taidetta tehdään taskulaskimen ja viivottimen kanssa. Toinen Shaw/Blades -kaksikon rustaama kappale on albumin nimibiisi. Se onkin onneksi aivan eri maata ja vetää jalat alta epäilijöiltä.

  Toinen ehkä laskelmoitu asia on Chris Cornellin haaliminen mukaan. Soundgarden oli uransa huipulla juuri vuonna 1994. Cornellin mukana hengaamisen toivottiin tietysti tuovan otsikoita ja nostavan kiinnostuksen grungea diggailevien finninaamojen joukossa. Cornellin levylle tekemät Stolen Prayer ja Unholy War ovatkin sitten levyn vahvinta antia. Aivan mahtavia vetoja molemmat.

   Julkaisun yhteydessä pistettiin myös ulos Neil Gaimanin piirtämä The Last Temptation -sarjakuva. Loistava yhdistelmä. Samalla kun kuunteli levyä, saattoi tarinaa lukea myös sarjiksena. Muistan aikoinaan Turun Mega Epe´s levykaupassa erään jannun repineen cd-levyn pussukan auki saadakseen plarata mukana ollutta lehteä. Melkoisen paskamyrskyn kyseinen heppu sai myyjältä niskaansa. Ja se oli sille dorkalle ihan oikein.

   Ehdottomaksi helmeksi pitää nostaa vielä levyn päättävä Cleansed By Fire, joka vetää uhkaavuudessaan vertoja Alicen pelottavimmille biiseille. Kokonaisuutena levy nousee vahvaksi näytöksi Alice Cooperin moni-ilmeisyydestä. Valitettavasti vain ajankohta oli aivan väärä. Seuraavaa Cooperin studiolevyä saatiinkin sitten odottaa vuoteen 2000 asti. Silloin grunge oli enää kaukainen tuhnu menneisyydessä. Ja jälleen kerran Alice Cooper uudistui ja muuttui musiikillisesti raskaammaksi kuin koskaaan, mutta se on jo toinen tarina.

   Hauska pieni detalji muuten liittyy levyn rumpaliin. The Last Temptationin kannut hoitaa paremmin The Hootersista tuttu, suomalaiset sukujuuret omaava, David Uosikkinen. Ei eka kerta, kun finskipoika vetää fillejä Lissun kanssa. 70-luvullahan Cooperin bändissä rummuissa takoi Pentti "Whitey" Glan. Hyvä Suomi!

RATT - OUT OF THE CELLAR (1984)

Ratt on 80-luvun Kalifornian glam-skenen menestyneimpiä bändejä, vaikka se aina tuntuu jäävän toisen aikalaisensa Mötley Crüen varjoon. Siitä huolimatta Ratt ylsi kaikilla 80-luvulla ilmestyneillä levyillään platinamyynteihin asti. Eli ei mitään ihan vähäpätöisiä saavutuksia. Itselleni Ratt on aina ollut soundeiltaan hieman liian sliipattu ja jos suoraan sanon liian kevyt. Myös levy levyltä biisien ja kokonaisuuksien taso laski yhtyeellä kuin se kuuluisa lehmän häntä. Oma suosikkini bändin tuotannosta on ehdottomasti tämä vuonna 1984 ilmestynyt debyyttialbumi Out Of The Cellar.

   Yhtye oli julkaissut seitsemän biisin EP:n, vai pitäisikö puhua mini-lp:stä, ja saanut ison Atlanticin levy-yhtiön kykyjenetsijöiden huomion. Ja niinpä levytyssopimus paukahti kuin Manulle ja Tellulle illallinen. Mielenkiintoinen yksityiskohta liittyy tuottajan valintaan. Bändi itse olisi halunnut levyn  tuottajan pallille Tom Allomin. Allom oli luonut kannuksensa mm. ääniteknikkona Black Sabbathin viidellä ekalla levyllä, sekä tuottamalla Judas Priestin legendaarisimmat levyt. Rattin poijaat halusivat tulevalle levylleen raskaan soundin Allomin myötä. Atlantic kuitenkin hylkäsi bändin toiveen ja tuottajaksi palkattiin Beau Hill. Hillillä oli merkittävä osa siinä millaiseksi Rattin soundi muodostui, mutta millään mittarilla mitattaessa ei voida puhua "mistään raskaasta". Toki Beau Hill löysi Rattille omaleimaisen soundin, mutta olisi mielenkiintoista tietää miltä Ratt olisi kuulostanut Tom Allomin tuottamana. Sitä emme saa koskaan tietää.

   Out Of The Cellarin levytyssessio kesti 28 päivää. Nälkäinen bändi sai aikaan uransa hienoimman levyn. Wanted Man, Lack Of Communication, Back For More, You´re In Trouble ja tiestysti bändin tunnetuin kappale Round and Round muodostavat sellaisen värisuoran, josta Tikkurilan maalikauppiaskin olisi kateellinen. Tuottaja Hill ei todellakaan luonut bändin haluamaa raskasta äänimaailmaa, vaan kevyesti rullaavan kosolti kaikua käyttävän amerikansoundin. Vaikea sanoa oliko bändi itse pettynyt lopputulokseen. Tuskin ainakaan enää siinä vaiheessa, kun levy oli myynyt kolminkertaista platinaa Jenkeissä. Raha korvaa pahan mielen.

   Rattin vahvuus oli ehdottomasti kitaristikaksikko Robbin Crosby ja Warren DeMartini. Pari oli ottanut soittoonsa mallia Glenn Tiptonin ja KK Downingin yhteistyöstä. Myös parin livesoitto oli näyttävää. Kaverit olivat ulkonäöllisesti toistensa vastakohtia. Toinen lihaksikas adonisblondi ja toinen tumma laiheliinirokkari. Näyttävää, mutta ennen kaikkea aivan mahtavaa kuultavaa. Jälkikäteen ehkä jopa hieman aliarvostettuja kitaristeja historian valossa. Kuunnelkaa vaikka tämän kyseisen levyn Round and Round, vittu mitä revittelyä!

   Pikantti yksityiskohta on levyn kansi. Siinä pylly pystyssä kökkii jokaisen teinipojan 80-luvun unelma Tawny Kitaen. Neiti Kitaen oli noihin aikoihin seurustellut Robbin Crosbyn kanssa ja sitä kautta päätynyt kansikuvatytöksi ja myös Back For More -videoon. Tawny Kitaen esiintyi myöhemmin myös toisen poikaystävänsä bändin videoilla. Myöhempi poikaystävä oli tietysti David Coverdale, joka kanssa Kitaen päätyi lopulta alttarille asti. Juu, eivät ole enää naimisissa. Robbin Crosbyn myöhempi kohtalo on myös surullinen. Crosbyn elämään ja kuolemaan nivoutuu koko 80-luvun rokin tarina. Se on tarina seksistä, huumeista ja rokkenrollista. Kaikki eivät siitä valitettavasti selvinneet. Robbin Crosby kuoli vuonna 2002. Kuolinsyyksi ilmoitettiin  AIDSiin liittyvät komplikaatiot sekä heroiinin yliannostus.

   Rattin Out Of The Cellar on upea levy. Hyvän mielen levy. Täynnä hyviä biisejä, täynnä 80-lukua. Hyvä musiikki ei kuole koskaan.

WHITESNAKE - SLIDE IT IN (1984)

Slide It In on aina ollut yksi suosikeistani, kun puhutaan Whitesnaken koko uran kattavasta katalogista. En ole tosiaankaan yksin mielipiteeni kanssa. Useasta suusta vuosien saatossa kuola valuen hehkutettu levy on todellakin vahva näyttö David Coverdalen johtaman poppoon vahvuudesta. Levylle ei mahdu yhtä ainutta huonoa biisiä. Ei mitään turhia fillereitä, vaan täyttä rautaa joka raita. Myöhemmin, kun on tullut luettua tämän levyn syntyhistoriaa, voi vain ihmetellä miten moisesta kaaoksesta ja koheltamisesta voi syntyä näin upeaa jälkeä. Koheltaminen voi maistua liioittelulta, mutta kun otetaan huomioon ensin yritys tehdä tämä levy tuottajalegenda Eddie Kramerin kanssa kuitenkaan siinä onnistumatta ja sen päälle kaikki lukuisat miehistönvaihdokset, on vaikea nähdä mitään punaista lankaa. Mutta kenties Coverdale kuitenkin lopulta tiesi mitä teki, vai tiesikö?

   Eddie Kramerille oli tosin jo aiemmin sattunut hieman samankaltainen työtapaturma, kun hänet palkattiin tuottamaan 70-luvun lopussa AC/DC:n Highway To Hell -lättyä. Silloinkaan yhteistyö aussipoikain kanssa ei luonnistanut ja lopulta apuun huudettiin Robert John "Mutt" Lange, joka hoitikin leiviskänsä kunnialla ja väänsi AC/DC:n saundia piirun verran kaupallisempaan suuntaan. Krameria oli Coverdalelle tuottajaksi ehdottanut Geffen Recordsin A&R-osastoa vetänyt John Kalodner. Kalodnerin nimi on syytä painaa muistiin. Miehellä oli näppinsä erittäin monessa sopassa 80-luvulla ja vieläpä erittäin kultaiset näpit. Kaikki mihin Kalodner koski tuntui muuttuvan kullaksi. Äijä oli mm. Aerosmithin toisen tulemisen menestyksen takana ja vei lopulta onnistuneesti myös Whitesnaken jenkkien markkinoille, jossa saagassa juuri Slide It In oli ensimmäinen luku. Vaikka yhteistyö Kramerin kanssa kusi, ei yhtye jäänyt tuleen makaamaan vaan tilalle hommattiin Martin Birch, jonka kanssa homma lähtikin toimimaan.

 

   John Kalodneriin liittyen...David Coverdalelta kysyttiin viime vuonna muistoja vanhasta yhteistyökumppanistaan. Vastaus oli varsin kärkäs, eikä ilmassa ollut minkään sortin kiitollisuudenvelkaa, vaan päinvastoin: "Hän oli varsinainen kiusankappale. Minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa hänestä. Me kyllä annoimme toisillemme tarkoituksen aikoinaan, mutta Kalodner on polttanut lähes kaikki sillat niihin ihmisiin, joiden kanssa on työskennellyt - mukaan lukien minuun."

   Seuraavaksi kuitenkin Coverdale näytti ovea pitkäaikaiselle kitaristilleen Micky Moodylle, joka oli ollut Whitesnaken vakikalustoa hattuineen vuodesta 1976 lähtien. Itse olen sitä mieltä, että John Kalodner supisi kahdenkeskisissä saunailloissa Coverdalen korvaan miten asiat tuli hoitaa. Ja sen myötä ns. vanha kaarti sai väistyä nuorempien ja nätimpien poikien tieltä. Nätti poika -ilmaisu ei ole tässä halventavana ilmaisuna vaan nimenomaan faktana. John Kalodner halusi vahvasti panostaa myös Amerikan markkinoille tarjottavan Whitesnaken visuaalisuuteen. Lopullisesti 1987 -levyllä (1987) myöhemmin läpilyönyt Whitesnake oli täysin eri bändi kuin mitä se oli muutama vuosi aikaisemmin ollut. Poissa oli juureva bluesvaikutteinen rock ja sen tilalla hard rockimpi singalong meininki mahtiballadeineen. Samoin tanakat ja pälvikaljut muusikot vaihdettiin rokkareihin, joiden lavapreesens oli hiuslakkaa, glitteriä ja vauhtia. Moodyn tilalle keppimieheksi astui Thin Lizzyssä vaikuttanut John Sykes. Ja onhan se Sykes nyt nätimpi poika kuin Moody, vai onko? :)

   Levyn julkaisusta Yhdysvalloissa oltiin sovittu, mutta alkuperäiseen soundiin haluttiin (veikkaan että John Kalodner halusi) muutoksi. Haluttiin enemmän jenkkikorviin sopivaa kamaa. Myös basisti Colin Hodgkinson joutui Covardalen silmätikuksi ja sai lähteä koska ei sopinut tulevaisuuden Whitesnakeen. Hänen paikkansa otti Neil Murray. Levy miksattiin jenkkimarkkinoille siis uusiksi ja osin myös soitettiin uusiksi. Sykes ja Murray vetivät kylmästi yli edeltäjiensä kädenjälkiä.

 

   Bändi lähti Eurooppaan kiertueelle  Coverdale / Sykes / Galley / Murray / Lord / Powell line-upilla, mutta Mel Galley loukkasi pahasti kätensä, eikä pystynyt jatkamaan kiertueella, saati bändissä. Hmm...nyt jos koska olisi salaliittoteorian aika. Vuosia myöhemmin, kun Whitesnake alkoi levyttämään Slip Of The Tongue -levyä (1989) silloinen kitaristi Adrian Vandenberg loukkasi myös kätensä eikä kyennyt osallistumaan studiosessioihin, joten Steve Vai sai täysin vapaat kädet ja sehän lopputulos tiedetään.  Slide It In -kiertueen aikana myös kiipparilegenda Jon Lord otti hatkat, koska Deep Purple oli tekemässä vahvaa paluuta ja ukko palasi Ian Gillanin ja Ritchie Blackmoren kanssa samaan keikkabussiin.

   Menin tänään nostalgiapäissäni ostamaan 35th Anniversary Deluxe -tuplavinyylin tästä levystä. Hintansa väärti kylläkin. Levy sisältää molemmat versiot. Whitesnaken ystävien ikuisia väittelynaiheita on, jotta kumpi versio on parempi. Yritin kuunnella tarkalla korvalla ja ensimmäisellä kerralla pisteet ropisivat originaali UK-version laariin. Saattaa myös johtua siitä, että se on se tutumpi versio. Sitä olen kuunnellut 13-vuotiaasta asti, kun levyn uutena hankin. US-versio maistuu yleistunnelmaltaan täyteläisemmältä, mikä miellyttää korviani, mutta toisaalta Jon Lordin mahtikoskettimet on välillä laskettu kitaran alle. Ja jopa näitä kuningas-Lordin osuuksia kehdattiin sorkkia ottamalla Bill Cuomo soittelemaan niitä uusiksi. Jos Jon Lord pieraisee, niin siinä ei kenenkään muiden tuhnuja kaivata. Molemmissa versioissa tuntuu olevan omat etunsa, vaikea tästä on päättää. Kuulokkeet päässä jenkki kyllä vetää voiton. Nostalgiamielessä alkuperäinen ansaitsee pokaalin. En mää osaa päättää. :) Detaljina mainittakoon, että Iso-D itse pitää US-versiota parempana.

   Amerikan valtaus onnistui lopulta loistavasti. Levy myi Yhdysvalloissa tuplaplatinaa, mutta se oli vielä pientä siihen verrattuna mitä oli tulossa. Seuraava albumi tulisi myymään pelkästään Yhdysvalloissa 8 miljoonaa kappaletta ja tekisi hetkeksi David Coverdalesta maailman kuumimman bändin liiderin. Mutta se olisi jo taas täysin eri bändi kuin Slide It In -aikoina. Vanhat ukot vaihtuisivat entistä nätimpiin poikiin. Taitavia toki hekin, sitä ei käy kieltäminen. Slide It In oli erään aikakauden päätös ja käännekohta Whitesnaken uralla. Loistava levy, ehkä jopa yhtyeen paras. Ota haltuun!

ALICE COOPER - DADA (1983)

Alice Cooper oli 80-luvun alussa syvimmillään suossa päihteiden käytössään. Rankka ryyppääminen oli lopulta viedä miehen hengen. 70-luvun huippuvuosista oli vierähtänyt aikaa eikä Lissun uraa enää voinut kutsua kovin menestyksekkääksi Dadan työstämisen aikaan. Myöskään alkoholi ei ollut enää Alicen ainoa päihde. Jo pitkään crack oli ollut miehen syy herätä uuteen aamuun. Siitä huolimatta hän jatkoi levyttämistä ja tietyllä tapaa myös uudistui, meni eteenpäin taiteilijana. Dadaa edeltäneet levyt Flush The Fashion (1980), Special Forces (1981), Zipper Catches Skin (1982) osoittavat jo julkaisutiheytensä johdosta, ettei Alice vain kotona makoillut sohvalla ryypiskelemässä. Musiikki oli muuttunut perinteisestä rokista enemmän new wave -vaikutteiseksi, välillä hieman hämäräksi ja vaikeastikin lähestyttäväksi materiaaliksi. Näitä levyjä kuunneltuani osaan matskusta voi helposti tulla lyöneeksi kännissä ja läpällä -leiman. Se ei kuitenkaan pidä paikkansa. Helppoja levyjä nämä eivät kuulijallekaan ole. Artisti itse on iloisesti haastatteluissa sivuuttanut tämän aikakauden urastaan heittämällä, ettei muista näistä levyistä yhtään mitään. Tiedä sitä sitten, mutta ehdottomasti näistä Cooperin uran unohdetuista hetkistä mielenkiintoisin on vuonna 1983 ilmestynyt Dada.

   Dada on kadonnut helmi ja täysin aliarvostettu albumi. Se ei ole helppo levy. Se vaatii paneutumista ja useita kuuntelukertoja. Se ei myöskään ole yksittäisten biisien levy vaan kokonaisuus. Dada on teema-albumi, joka kertoo Sonny nimisen päähenkilön tarinan, joka lopussa nivoutuu Alice Cooperin omaan elämään. Tai ainakin minä sen niin koin. Tulkintoja voi olla monia, mikä kertoo levyn moniulotteisuudesta. Alicen työkavereiksi levyä tekemään saapui kaksi vanhaa yhteistyökumppania. Bob Ezrinin ja Dick Wagnerin mukana häärääminen ovat varmasti iso ja merkittävä osa albumia. Ilman näitä miehiä Lissu olisi yksin varmasti uponnut liian syvälle viskipulloonsa.

   Levy alkaa Ezrinin tekemällä alkuun hämmentävällä avausraidalla, joka hypnoottisesti pitää otteessaan ja esittää vuoropuhelun potilaan ja psykiatrin välillä. Alkuun ajattelin potilaan olevan levyn päähenkilö Sonny, mutta seuraavan Enough´s Enough -kappaleen kuunneltuani tulinkin siihen tulokseen, että potilas saattaisikin olla Sonnyn isä. Enough's Enough kertoo Sonnyn lapsuudesta ja siihen liittyvästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Jo alkuun käy selväksi, ettei tällä tarinalla taida olla iloista loppua. Kolmas kappale Former Lee Warmerissa Sonny kertoo ullakolle lukitusta veljestään. En ole varma onko veli lopulta kuollut vai kenties Sonnyn oman mielikuvituksen tuotetta. Joka tapauksessa kappale kuvaa päähenkilön syventyvää mielenterveyden heikentymistä. Seuraavissa biiseissä mieli järkkyy yhä enemmän ja tarina muuttuu hämärämmäksi.

   Sinänsä upea kappale Scarlet and Sheba ei tunnu istuvan enää tarinaan. Joudun turvautumaan nettiin ja etsimään vastausta. Olenko sittenkin ollut väärässä, eikö tarina etenekään loogisesti? Onko Alice sittenkin ollut vuonna 1983 niin sekaisin, että on unohtanut koko teemansa tässä vaiheessa levyä?  Netin syövereistä löydän selityksen, että Scarlet ja Sheba ova päähenkilön eri persoonallisuuksia, jotka ovat jakautuneet näihin kahteen naishahmoon. Sheba on symboli päähenkilö Sonnyn seksuaalisille haluille ja Scarlet taas on muisto hänen kuolleesta äidistään. Jotain tällaista. Hyväksyn tämän, koska en pysty itse analysoimaan paremmin.

   Tässä vaiheessa on siis syytä muistuttaa, että tämä albumi antaa paljon, mutta paljon se myös vaatii. En ole aikoihin sukeltanut näin syvälle yhteenkään levyyn. Tämä ei todellakaan sovi tämän päivän kaikki mulle ja äkkiä -meininkiin. Tähän levyyn on uppouduttava ja sehän voi lopulta viedä kuuntelijaltakin järjen... tai vaihtoehtoisesti avata silmät.

   Levyltä julkaistiin myös sinkku. I Love America kuulostaa alkuun typerältä nationalistiselta vuodatukselta, mutta onkin sanomaltaan muuta kuin ylistystä. Toki amerikkalaiset voivat ymmärtää tämän yhtä lailla väärin kuin ymmärsivät Bruce Springsteenin Born In The USAn tai minkä tahansa sodan järjettömyyttä kuvaavan elokuvan. 

   Kaksi viimeistä kappaletta johtavat lopulta siihen mitä kuulija koko matkan ajan on pelännyt tai odottanut. Fresh Blood paljastaa, että yksi päähenkilön sivupersoonista on raaka ja sadistinen tappaja. Onko päähenkilö oikeasti tappanut vai onko kaikki vain hänen päänsä sisällä?  Siinäpä miettimistä. "Fresh blood it goes through me, flows through me…fresh blood inside of me, cry to me“. Some might think this is his lowest point, but it gets worse."

 

 
 
   Levyn ja koko tarinan päättävässä Pass The Gun Around -kappaleessa Sonny herää sairaana, eikä pysty enää hallitsemaan muita persoonallisuuksiaan. Itsemurhaa hautovasta tilityksestä voi löytää yhteyksi Aliceen itseensä. "Sonny wakes up in the morning feeling kinda sick, needs a little stoli vodka needs a little quick“ Kappale sisältää Dick Wagnerin aivan timanttisen soolon. Kappale loppuu laukaukseen ja alusta tuttuun lapsen ääneen, joka sanoo dada. Kylmät väreet aikaansaava lopetus on julma. Levy loppuu ilman selitystä ja jättää kuulijan miettimään. Dada?

   Levyn heikkoon menestykseen vaikutti myös se, että Warner Bros.:in levy-yhtiö halusi eroon Alicesta. Yllättävän pitkään ne olivatkin jaksaneet touhua katsoa. Mutta tästä syystä levyä ei markkinoitu, eikä kiertuetta tämän tiimoilta järjestetty. Tämän albumin jälkeen Alice raitistui lopullisesti ja seuraava levy Constrictor (1986) esittelikin reippaan hard rock-Alicen. Lopulta Trash (1989) ja siltä lohkaistu Poison -hitti palauttivat kauhurokin kuninkaan sille kuuluvalle paikalleen, mutta se on sitten jo toinen stoori.

   Kaiken hehkutuksen jälkeen varoituksen sana. Alice Cooperin Dada ei ole todellakaan 70-luvun rokkaavaa kamaa. Se ei myöskään ole lähelläkään kasari-Alicea. Levy on täynnä digitaalisia syntikkamaisemia, funkkaavia bassoja sekä 80-luvun tietokoneilla tehtyjä ääniä. Mutta ei ole oikein tätä levyä kohtaan haukkua sitä Cooperin uran pohjanoteeraukseksi. Paljon huonompia levyjä Alice teki jo aikaisemmin innostuessaan liitttämään albumeihinsa Broadway- ja kabareemeininkiä, kuten esimerkiksi levyllä Lace & Whiskey (1977). Mutta jos haluat kokea upean musiikillisen matkan, tartu tähän levyyn. Kuuntele, syvenny. Elä ja koe!

MICHAEL MONROE - ONE MAN GANG (2019)

Kaikki asettavat tämän levyn ja Andy McCoyn uuden tuotoksen rinnakkain ja vertailevat niitä keskenään. Ymmärrettävää tietysti, että nämä viha/rakkausveljekset halutaan arvottaa Hanoi -menneisyyteen ja herrojen keskinäisiin kemioihin peilaten. Mutta minäpä en ryhdy moiseen. Kirjoitan Andyn levystä erikseen, jos tulee jotain kirjoitettavaa. Nämä jutut kun tulevat fiiliksen mukaan. Sen verran voin paljastaa, ettei kukaan käsitä väärin...pidän Andyn levystä todella paljon. Mutta nyt puhutaan Michel Monroen uudesta One Man Gang -levystä.

   Michael Monroe on levyllä enemmän bändi kuin sooloartisti. Se, että ryhmä kulkee laulajansa nimellä saattaa antaa tavalliselle tallaajalle väärän kuvan tästä porukasta. Toki Monroe on jengin näkyvin hahmo ja oikeuttu liideri, mutta kun katsoo esimerkiksi uuden levyn biisintekijäkrediittejä, huomaa ettei Michael Monroe olekaan vastuussa kuin yhden uuden kappaleen säveltämisestä. Kunnioitusta herättävää on myös antaa kunnia sille kenelle se kuuluu. Rokin historia on täynnä esimerkkejä kuinka bändien keulakuvat ovat saaneet nimensä biisien tekijätietoihin vain lisäämällä lyriikoihin yhden tai pari lausetta. Mieleen muistuu helposti Michael Monroen hyvä ystävä Alice Cooper, jonka Feed My Frankenstein on alunperin Zodiac Mindwarpin biisi. Mutta Alicen Hey Stoopid -levyllä (1991) sen tekijänä seisoo myös itse Lissu. Toinen hyvä esimerkki ovat Kissin veljekset Gene Simmons ja Paul Stanley. Kissillä on historiassaan monia kipaleita, joihin herrat ovat saaneet omat nimensä alle vääntämällä pilkun paikkaa..King of the Night Time World, Rock And Roll Hell, God Gave Rock´N´Roll To You II. Muutamia mainitakseni. Ja nämä ovat olleet jo muiden artistien aikaisemmin levyttämiä kappaleita, jotka nimekkäämmät gubbet ovat vain omineet itselleen. Eli Mister Monroenkin olisi helppo vaatia oma nimensä oman levynsä tekijätietoihin samalla metodilla. Vaan eipä näin ole, mikä tekee hommasta reilua ja rehtiä.

   Levy alkaa menevällä nimibiisillä, jota seuraa toinen jo aiemmin sinkkuna ja videona kuultu sekä nähty Last Train to Tokyo. Molemmat ovat hymyn huulille saavia menopaloja. Ne kuultuaan on helppo sanoa levyn kuulostavan jo heti alussa Michael Monroelta. Se antaa mitä lupaa, mutta samalla mieltä kalvaa pieni yllätyksettömyys ja varman päälle pelaaminen. Hyviä biisejä, mutta ei mitään uutta. Tuttua kauraa ja vähän jopa valmiiksi pureskeltua rokkiviisua. Kyllä näitä ihan mielellään kuuntele samalla kun syö mummon lihapullia ja juo piimää. Mutta on tästä rokin vaarallisuus aika kaukana. Kitaristi Steve Conte on kaivanut myös kellariaan. Sillä kolmantena rullaava Junk Planet on herran itsensä jo vuonna 2009 levyttämä kappale. Herää aina epäilys sävelkynän tämän päivän kunnosta, kun pitää vanhoja kaivella. Tai sitten vain biisille on haluttu antaa uusi elämä. Ihan hyvä niin. En minä moralisoi. Ilman tämän mainion kappaleen ilmestymistä tällä levyllä en olisi koskaan kuullut koko biisistä. Nyt olen kuullut molemmat versiot ja olen siitä hyvin iloinen.

LP on komea myös ulkoasultaan nimmariliitteineen kaikkineen.

   Onnekseen Steve Conten ei tarvitse murehtia biisien väkertämisestä yksin. Tällä levyllä isoimman vastuun ottaa bändin uusin ja ehkä hieman aikaisempien virkaveljiensä räväköiden Dregenin ja Gingerin varjoon vielä jäänyt, mutta tonttinsa komeasti hoitanut Rich Jones. Jantteri paljastuu tällä albumilla todelliseksi kynämieheksi. Kuten jo mainitsin Monroe on rustannut levylle vain yhden kappaleen, Heaven is a Free State, joka kylläkin nousee itselleni levyn ehdottomaksi suosikiksi. Toisaalta kitaristikaksikko Jones/Conte kykenee rustaamaan hyvin Michael Monroen suuhun sopivia viisuja. En epäile yhtään, ettteikö Monroe koe helpostikin kappaleita omikseen ja jopa omakohtaisiksi. Sitähän emme tiedä kuinka paljon studion röökipaikalla näistä keskustellaan. Ai juu..eihän nää nykyrokkarit mitään röökiä vedä.

   Levy potkii mukavasti eteenpäin. Ehkä kaikkein vieraimmaksi jää Midsummer Nights, josta en oikein saa mitään otetta. Sen sijaan toinen hituri In The Tall Grass toimii paremmin. Kokonaisuutena huomasin levyn kaipaavan useampia kuuntelukertoja. Paranee kuin sen kuuluisan sian juoksu. Mukava bonari on myös Levykauppa Äxän exclusive lp -painoksen mukana tullut nimmarivalokuva. Olisi tietysti toivonut, että nimmarit olisivat olleet kaikilta bändiläisiltä, mutta kyllä nämä Michael Monroen ja Sami Yaffan rustauksetkin kivasti mieltä lämmittävät. Levy on hyvä ja sitä kuuntelee mielellään. Mitään uutta tai yllättävää se ei tarjoa, mutta tutun ja turvallisen Monroen kainalossa on hyvä olla. Still rockin´ kickin´ & fuckin´ like a motherfucker! Tälle miehelle Axl Rose ja Sebastian Bach ovat oppipoikia! No joo, mallioppilaita toki. :)

AC/DC - LET THERE BE ROCK (1977)

Tänä päivänä lähes koko AC/DC:n tuotanto on nostettu klassikkostatukseen. Voi siis tuntua hieman oudolta ajatella, että vuonna 1977 AC/DC:n jannujen valmistautuessa Let There Be Rock -levyn tekoon, bändi ei todellakaan voinut puhua, saati nauttia mistään saavutetuista eduista. Parin ensimmäisen Australiassa julkaistun albumin, High Voltage (1975) ja T.N.T. (1975), jälkeen AC/DC solmi kansainvälisen sopimuksen Atlantic Recordsin kanssa ja jätti kengurumaan taakseen ryhmittyen kohti Eurooppaa ja Yhdysvaltoja pitäen uutena tukikohtanaan Lontoota. AC/DC:n taival kohti kansainvälistä menestystä ei ollut alkuun mitään hohdokasta nousukiitoa. Ensimmäinen kansainvälinen julkaisu High Voltage (1976) ei ilmestyessään juuri myynyt, eikä säväyttänyt. Tähän päivään mennessä yli kolme miljoonaa kappaletta myynyttä kurkoalbumia meni kaupaksi ilmestyessään vaivaiset 7000 yksikköä. Myös Rolling Stone -lehti kirjoitti arvostelussaan High Voltagen olevan hard rockin kaikkien aikojen pohjanoteeraus. 

  Tältä kantilta katsottuna AC/DC oli altavastaaja minne tahansa menikään. Bändi joutui hurjalla lavashowllaan todistamaan olevansa se yhtye, joka siitä lopulta kasvoi. Mutta vuonna 1976 ei kovin moni laittanut pelimerkkejään likoon AC/DC:n puolesta. Myös kotiyleisö hylkäsi omat poikansa. Kun AC/DC palasi Australiaan ennen Let There Be Rockin äänityksiä, sai se esiintyä puolityhjille saleille. Maailma 70-luvulla oli kovin erilainen tähän päivään verrattuna. Nykyään jokainen pienikin uutinen on välittömästi tiedossa lähes joka maailman kolkassa, mutta in seventies Australia oli kovin kaukana muusta maailmasta. Myös Atlantic Recordsin suunnalta yhtye sai huolestuttavia uutisia. Atlanticin sikariporras ei ollut pitänyt Dirty Deeds Done Dirt Cheap (1976) levystä ja suunnitteli yhtyeen pudottamista listoiltaan. Tältä pohjalta ei ollut varmastikaan helppoa lähteä tekemään uutta levyä. Yhtyeen kuultua levy-yhtiönsä suunnitelmista, se suivaantui ja lähti seuraavan levyn tekoon asenteella: "Fuck them! Who the fuck do they think they are?’ Fuck, we’ll show them!’ 

   Let There Be Rock ei ehkä ole AC/DC:n paras levy, mutta ansaitsee myöhemmin saavuttamansa kunnian. Tunnetuimmat vedot totta kai tältä ovat nimibiisi sekä Whole Lotta Rosie. Levyssä saattaa todellakin olla ripaus enemmän kiukkua ja vihaa pariin edelliseen albumiin verrattuna. Onneksi Atlantic lopulta suostui pitämään yhtyeen tallissaan. Olen aina pitänyt suuresti levyn avausraidasta Go Down, joka jyrää jankuttamiseen asti ja kiteyttää AC/DC:n yhteensoiton. Bändi potkii kuin muuli kevätlaitumilla. Samoin Dog Eat Dog, Hell Ain´t A Bad Place To Be, ja Bad Boy Boogie ovat tykkiraitoja. Myöhemmin toki ehkä juuri tuottaja Mutt Langen ansiosta bändi löysi väripalettiinsa myös murrettuja sävyjä. Niin loistava kuin AC/DC onkin, niin Let There Be Rockia vaivaa ajoittain tietty soundillinen yksisilmäisyys, joka tekee bändistä pelkkää perunamuusia ilman ruskeaa kastiketta. Ymmärrän, että on haluttu yrittää taltioida ns. livesoundia levylle ilman hienosäätöjä. Mutta kuten sanoin... Robert John "Mutt" Lange tuli vuonna 1979 ja kaatoi tarvittavat mausteet Highway to Hell (1979) -levylle. Ei se silloinkaan helpoimman kautta mennyt. Yhtye yritti ensin työskennellä legendaarisen Eddie Kramerin kanssa, mutta siitähän ei tullut mitään. Mutta se on jo toinen tarina.

   Let There Be Rock ei vielä ollut se yhtyeen hakema lopullinen läpimurto, ainoastaan yksi askel lähemmäs sitä. Levyä seuranneeseen kiertueeseen liittyy muutama mojova tarina... AC/DC lämmitteli Black Sabbathia. Bon Scott ja Ozzy Osbourne ystävystyivät ja tulivat hyvin toimeen keskenään, eipä ole kovin yllättävää. Yllättävämpää sen sijaan oli Geezer Butlerin ja Malcolm Youngin kärhämä hotellin baarissa, joka kärjistyi humalaisen Butlerin veitsen heilutteluun ja uhkailuun. Onneksi Ozzy saapui samaiseen baariin ja saatteli rähinäviinaa juoneen bändikaverinsa vällyjen väliin rauhoittumaan. AC/DC kävi myös ensimmäisen kerran Suomessa esiintymässä 19.9.1977 Helsingin Kulttuuritalolla. Paikalla oli 550 katsojaa, joista osa poistui paikalta korviaan pidellen.