MICHAEL MONROE - ONE MAN GANG (2019)

Kaikki asettavat tämän levyn ja Andy McCoyn uuden tuotoksen rinnakkain ja vertailevat niitä keskenään. Ymmärrettävää tietysti, että nämä viha/rakkausveljekset halutaan arvottaa Hanoi -menneisyyteen ja herrojen keskinäisiin kemioihin peilaten. Mutta minäpä en ryhdy moiseen. Kirjoitan Andyn levystä erikseen, jos tulee jotain kirjoitettavaa. Nämä jutut kun tulevat fiiliksen mukaan. Sen verran voin paljastaa, ettei kukaan käsitä väärin...pidän Andyn levystä todella paljon. Mutta nyt puhutaan Michel Monroen uudesta One Man Gang -levystä.

   Michael Monroe on levyllä enemmän bändi kuin sooloartisti. Se, että ryhmä kulkee laulajansa nimellä saattaa antaa tavalliselle tallaajalle väärän kuvan tästä porukasta. Toki Monroe on jengin näkyvin hahmo ja oikeuttu liideri, mutta kun katsoo esimerkiksi uuden levyn biisintekijäkrediittejä, huomaa ettei Michael Monroe olekaan vastuussa kuin yhden uuden kappaleen säveltämisestä. Kunnioitusta herättävää on myös antaa kunnia sille kenelle se kuuluu. Rokin historia on täynnä esimerkkejä kuinka bändien keulakuvat ovat saaneet nimensä biisien tekijätietoihin vain lisäämällä lyriikoihin yhden tai pari lausetta. Mieleen muistuu helposti Michael Monroen hyvä ystävä Alice Cooper, jonka Feed My Frankenstein on alunperin Zodiac Mindwarpin biisi. Mutta Alicen Hey Stoopid -levyllä (1991) sen tekijänä seisoo myös itse Lissu. Toinen hyvä esimerkki ovat Kissin veljekset Gene Simmons ja Paul Stanley. Kissillä on historiassaan monia kipaleita, joihin herrat ovat saaneet omat nimensä alle vääntämällä pilkun paikkaa..King of the Night Time World, Rock And Roll Hell, God Gave Rock´N´Roll To You II. Muutamia mainitakseni. Ja nämä ovat olleet jo muiden artistien aikaisemmin levyttämiä kappaleita, jotka nimekkäämmät gubbet ovat vain omineet itselleen. Eli Mister Monroenkin olisi helppo vaatia oma nimensä oman levynsä tekijätietoihin samalla metodilla. Vaan eipä näin ole, mikä tekee hommasta reilua ja rehtiä.

   Levy alkaa menevällä nimibiisillä, jota seuraa toinen jo aiemmin sinkkuna ja videona kuultu sekä nähty Last Train to Tokyo. Molemmat ovat hymyn huulille saavia menopaloja. Ne kuultuaan on helppo sanoa levyn kuulostavan jo heti alussa Michael Monroelta. Se antaa mitä lupaa, mutta samalla mieltä kalvaa pieni yllätyksettömyys ja varman päälle pelaaminen. Hyviä biisejä, mutta ei mitään uutta. Tuttua kauraa ja vähän jopa valmiiksi pureskeltua rokkiviisua. Kyllä näitä ihan mielellään kuuntele samalla kun syö mummon lihapullia ja juo piimää. Mutta on tästä rokin vaarallisuus aika kaukana. Kitaristi Steve Conte on kaivanut myös kellariaan. Sillä kolmantena rullaava Junk Planet on herran itsensä jo vuonna 2009 levyttämä kappale. Herää aina epäilys sävelkynän tämän päivän kunnosta, kun pitää vanhoja kaivella. Tai sitten vain biisille on haluttu antaa uusi elämä. Ihan hyvä niin. En minä moralisoi. Ilman tämän mainion kappaleen ilmestymistä tällä levyllä en olisi koskaan kuullut koko biisistä. Nyt olen kuullut molemmat versiot ja olen siitä hyvin iloinen.

LP on komea myös ulkoasultaan nimmariliitteineen kaikkineen.

   Onnekseen Steve Conten ei tarvitse murehtia biisien väkertämisestä yksin. Tällä levyllä isoimman vastuun ottaa bändin uusin ja ehkä hieman aikaisempien virkaveljiensä räväköiden Dregenin ja Gingerin varjoon vielä jäänyt, mutta tonttinsa komeasti hoitanut Rich Jones. Jantteri paljastuu tällä albumilla todelliseksi kynämieheksi. Kuten jo mainitsin Monroe on rustannut levylle vain yhden kappaleen, Heaven is a Free State, joka kylläkin nousee itselleni levyn ehdottomaksi suosikiksi. Toisaalta kitaristikaksikko Jones/Conte kykenee rustaamaan hyvin Michael Monroen suuhun sopivia viisuja. En epäile yhtään, ettteikö Monroe koe helpostikin kappaleita omikseen ja jopa omakohtaisiksi. Sitähän emme tiedä kuinka paljon studion röökipaikalla näistä keskustellaan. Ai juu..eihän nää nykyrokkarit mitään röökiä vedä.

   Levy potkii mukavasti eteenpäin. Ehkä kaikkein vieraimmaksi jää Midsummer Nights, josta en oikein saa mitään otetta. Sen sijaan toinen hituri In The Tall Grass toimii paremmin. Kokonaisuutena huomasin levyn kaipaavan useampia kuuntelukertoja. Paranee kuin sen kuuluisan sian juoksu. Mukava bonari on myös Levykauppa Äxän exclusive lp -painoksen mukana tullut nimmarivalokuva. Olisi tietysti toivonut, että nimmarit olisivat olleet kaikilta bändiläisiltä, mutta kyllä nämä Michael Monroen ja Sami Yaffan rustauksetkin kivasti mieltä lämmittävät. Levy on hyvä ja sitä kuuntelee mielellään. Mitään uutta tai yllättävää se ei tarjoa, mutta tutun ja turvallisen Monroen kainalossa on hyvä olla. Still rockin´ kickin´ & fuckin´ like a motherfucker! Tälle miehelle Axl Rose ja Sebastian Bach ovat oppipoikia! No joo, mallioppilaita toki. :)

AC/DC - LET THERE BE ROCK (1977)

Tänä päivänä lähes koko AC/DC:n tuotanto on nostettu klassikkostatukseen. Voi siis tuntua hieman oudolta ajatella, että vuonna 1977 AC/DC:n jannujen valmistautuessa Let There Be Rock -levyn tekoon, bändi ei todellakaan voinut puhua, saati nauttia mistään saavutetuista eduista. Parin ensimmäisen Australiassa julkaistun albumin, High Voltage (1975) ja T.N.T. (1975), jälkeen AC/DC solmi kansainvälisen sopimuksen Atlantic Recordsin kanssa ja jätti kengurumaan taakseen ryhmittyen kohti Eurooppaa ja Yhdysvaltoja pitäen uutena tukikohtanaan Lontoota. AC/DC:n taival kohti kansainvälistä menestystä ei ollut alkuun mitään hohdokasta nousukiitoa. Ensimmäinen kansainvälinen julkaisu High Voltage (1976) ei ilmestyessään juuri myynyt, eikä säväyttänyt. Tähän päivään mennessä yli kolme miljoonaa kappaletta myynyttä kurkoalbumia meni kaupaksi ilmestyessään vaivaiset 7000 yksikköä. Myös Rolling Stone -lehti kirjoitti arvostelussaan High Voltagen olevan hard rockin kaikkien aikojen pohjanoteeraus. 

  Tältä kantilta katsottuna AC/DC oli altavastaaja minne tahansa menikään. Bändi joutui hurjalla lavashowllaan todistamaan olevansa se yhtye, joka siitä lopulta kasvoi. Mutta vuonna 1976 ei kovin moni laittanut pelimerkkejään likoon AC/DC:n puolesta. Myös kotiyleisö hylkäsi omat poikansa. Kun AC/DC palasi Australiaan ennen Let There Be Rockin äänityksiä, sai se esiintyä puolityhjille saleille. Maailma 70-luvulla oli kovin erilainen tähän päivään verrattuna. Nykyään jokainen pienikin uutinen on välittömästi tiedossa lähes joka maailman kolkassa, mutta in seventies Australia oli kovin kaukana muusta maailmasta. Myös Atlantic Recordsin suunnalta yhtye sai huolestuttavia uutisia. Atlanticin sikariporras ei ollut pitänyt Dirty Deeds Done Dirt Cheap (1976) levystä ja suunnitteli yhtyeen pudottamista listoiltaan. Tältä pohjalta ei ollut varmastikaan helppoa lähteä tekemään uutta levyä. Yhtyeen kuultua levy-yhtiönsä suunnitelmista, se suivaantui ja lähti seuraavan levyn tekoon asenteella: "Fuck them! Who the fuck do they think they are?’ Fuck, we’ll show them!’ 

   Let There Be Rock ei ehkä ole AC/DC:n paras levy, mutta ansaitsee myöhemmin saavuttamansa kunnian. Tunnetuimmat vedot totta kai tältä ovat nimibiisi sekä Whole Lotta Rosie. Levyssä saattaa todellakin olla ripaus enemmän kiukkua ja vihaa pariin edelliseen albumiin verrattuna. Onneksi Atlantic lopulta suostui pitämään yhtyeen tallissaan. Olen aina pitänyt suuresti levyn avausraidasta Go Down, joka jyrää jankuttamiseen asti ja kiteyttää AC/DC:n yhteensoiton. Bändi potkii kuin muuli kevätlaitumilla. Samoin Dog Eat Dog, Hell Ain´t A Bad Place To Be, ja Bad Boy Boogie ovat tykkiraitoja. Myöhemmin toki ehkä juuri tuottaja Mutt Langen ansiosta bändi löysi väripalettiinsa myös murrettuja sävyjä. Niin loistava kuin AC/DC onkin, niin Let There Be Rockia vaivaa ajoittain tietty soundillinen yksisilmäisyys, joka tekee bändistä pelkkää perunamuusia ilman ruskeaa kastiketta. Ymmärrän, että on haluttu yrittää taltioida ns. livesoundia levylle ilman hienosäätöjä. Mutta kuten sanoin... Robert John "Mutt" Lange tuli vuonna 1979 ja kaatoi tarvittavat mausteet Highway to Hell (1979) -levylle. Ei se silloinkaan helpoimman kautta mennyt. Yhtye yritti ensin työskennellä legendaarisen Eddie Kramerin kanssa, mutta siitähän ei tullut mitään. Mutta se on jo toinen tarina.

   Let There Be Rock ei vielä ollut se yhtyeen hakema lopullinen läpimurto, ainoastaan yksi askel lähemmäs sitä. Levyä seuranneeseen kiertueeseen liittyy muutama mojova tarina... AC/DC lämmitteli Black Sabbathia. Bon Scott ja Ozzy Osbourne ystävystyivät ja tulivat hyvin toimeen keskenään, eipä ole kovin yllättävää. Yllättävämpää sen sijaan oli Geezer Butlerin ja Malcolm Youngin kärhämä hotellin baarissa, joka kärjistyi humalaisen Butlerin veitsen heilutteluun ja uhkailuun. Onneksi Ozzy saapui samaiseen baariin ja saatteli rähinäviinaa juoneen bändikaverinsa vällyjen väliin rauhoittumaan. AC/DC kävi myös ensimmäisen kerran Suomessa esiintymässä 19.9.1977 Helsingin Kulttuuritalolla. Paikalla oli 550 katsojaa, joista osa poistui paikalta korviaan pidellen.

THE 69 EYES - WEST END (2019)

Pari sanaa omasta 69-diggailustani. 90-luvun alussa törmäsin mielenkiintoiseen seiskatuumaiseen vinyylisinkkuun Epe`sin Turun liikkeen nurkassa. Tuo sinkku oli 69 Eyes -yhtyeen toinen julkaistu single Barbarella / Hills Have Eyes. Se ilmestyi huhtikuussa 1991. Yhtyeen esikoisalbumi Bump´n´Grind näki päivänvalon maaliskuussa 1992 eli elettiin tänä vuonna 30-vuotistaivaltaan juhlivan yhtyeen alkumetrejä. Sinkun mukana tuli Petri Hiltusen komea sarjakuvaliite ja muutenkin jo kuulematta musaa sinkku viehätti biisien nimillään. Molemmat kappaleet olivat titteleiltään lainauksia leffoista. Barbarella on vuoden 1968 tieteiskalkkuna, jossa Jane Fonda esittää seksikästä 4000-luvun avaruusagenttia. The Hills Have Eyes taas on kauhun mestarin Wes Cravenin toinen täyspitkä elokuva vuodelta 1977, jossa keskiluokkainen Carterien perhe eksyy lomamatkallaan Nevadan autiomaahan ja joutuu auton rikkouduttua karmivaan selviytymiskamppailuun, kun kukkuloilla asustava häijyn Isä-Jupiterin johtama raakalaisten klaani alkaa yön turvin väijyä ja terrorisoida perhettä. Klassikkokamaa, joten ostin sinkun siltä seisomalta ja kuulematta riffiäkään. Musiikki ei tuottanut pettymystä. The 69 Eyesin Helsinki Sleaze osui ja upposi.

   Yhtyeen levyt Savage Garden (1995) ja Wrap Your Troubles In Dreams (1997) olivat katurokkia parhaimmillaan. Suurin suosio antoi kuitenkin odottaa vielä itseään, vaikka meikäläinen diggailikin :). Vuonna 1999 ilmestynyt pitkäsoitto Wasting The Dawn on vedenjakaja yhtyeen uralla. Etenkin nimibiisi, joka käänsi bändin keulan kohti syvempiä goottivesiä. Itselleni yhtyeen muuttuminen goottirockiksi oli alkuun pienoinen pettymys. Kuvastosta hävisivät kasipallot, liekit ja rokin riemut. Tilalle ilmestyi tummanpuhuva kuvasto hautapaaseineen ja lepakoineen. Ja yhtäkkiä Jyrkikin lauloi matalalta kuin Peter Steele-vainaa konsanaan. Seuraavat pitkäsoitot kuitenkin saivat jopa minut unohtamaan ahdasmielisyyteni ja kapeakatseisuuteni :). Blessed Be (2000), Paris Kills (2002) ja Devils (2004) olivat vahvoja näyttöjä niin albumikokonaisuuksina kuin yksittäisten biisiensä muodossa. Samalla ne nostivat yhtyeen nimen kaikkien tietoisuuteen. The 69 Eyes ansaitsi menestyksensä kovalla pitkäjänteisellä duunilla. Joku ilkeämielinen voisi sanoa käännöstä goottirokkareiksi itsensämyymiseksi, mutta minä sanon sitä eteenpäin kulkemiseksi ja kehittymiseksi. Kovimpien levyjen jälkeen yhtye jäi valitettavasti hieman junnaamaan omaan hautamausoleumiinsa . Vuoden 2009 Back in Blood on viimeisin itseäni kiinnostanut 69-levy. X (2012) ja Universal Monsters (2016) jäivät itselle melko etäisiksi julkaisuiksi.

   Kun uuden levyn ensisinkku 27 & Done ilmestyi, ei se saanut minussa aikaan kovin kummoisia värähdyksiä. Tutunoloista ja jotenkin moneen kertaan kuultua Kuusysiä, ehdin ajatella. Eilen täräytin koko levyn soimaan Spotifystä ilman sen suurempia odotuksia, mutta kuinkas kävikään. Kaksi kirkonkellon kumausta ja Archien bassolla käyntiin potkima avausraita Two Horns Up palautti kertakuulemalla uskoni tähän yhtyeeseen. Kova styge, jossa vierailijana kähisee Cradle of Filthin Dani Filth. Ilokseni huomasin biisilistassa myös kappeleen nimeltä The Last House on the Left. Wes Cravenin esikoisleffa vuodelta 1972 The Last House on the Left on ollut kielletty esim. Britanniassa vuoteen 2002 asti brutaalin väkivaltaisuutensa takia. Nimen näkeminen 69-levyllä sai tietysti odotukset korkealle, olihan yhtye levyttänyt mainitsemani The Hills Have Eyesin jo vuonna 1991. Olisiko tässä paluuta juurille? Ja kyllä vain, tästä voi löytää kaikuja 90-luvun The 69 Eyesin maailmaan ja sekös minua riemastuttaa.

   Hieman kaksijakoinen fiilis tästä levystä useamman kuuntelukerran jälkeen jää. Bändi rokkaa parhaimmillaan kuin raivotautinen hirvi syysmetsässä. Biisit Two Horns Up, Burn Witch Burn, The Last House on the Left, Outsiders ovat parasta The 69 Eyesia vuosiin, samoin hitaammat Change, Death & Desire sekä levyn päättävä Hell Has No Mercy puolustavat paikkaansa levyllä. Sen sijaan ensibiiseinä julkaistut 27 & Done, Black Orchid ja Cheyenna ovat ihan mukavia kipaleita, mutta niissä kiusaa jotenkin varman päälle pelaaminen. Ne ovat sitä The 69 Eyesia, jota on totuttu kuulemaan viimeiset 20 vuotta. Onneksi koko levy tarjoaa kuitenkin mukavia yllätyksiä, kun katsoo alun sinkkujulkaisuja syvemmälle.

MÖTLEY CRÜE - THEATRE OF PAIN (1985)

Usein puhuttaessa Mötley Crüen levyistä kehutaan Shout at the Devil (1983) ja Dr. Feelgood (1989) bändin parhaimmiksi tuotoksiksi. Olen samaa mieltä, näin ehdotomasti on. Mutta samaan lauseeseen haukutaan sekä Theatre of Pain (1985) että Girls, Girls, Girls (1987) kehnoiksi tekeleiksi muutamia biisejä lukuunottamatta. Tästä en enää olekaan samaa mieltä. Pidän molempia albumeja vahvoina kokonaisuuksina. Se että bändi jopa itse vähättelee näiden levyjensä arvoa liittyy ehkä enemmän herrojen sisäisiin ristiriitoihin ja muistoihin, jotka eivät ole niin ruusuisia tuolta kovin sekavalta aikakaudelta.

   Päihteet ovat kautta rockin historian olleet stimuloiva voima. En tahdo puolustella enkä ihannoida huumeiden tai alkoholin käyttöä, mutta useasti kone tarvitsee bensiiniä pysyäkseen käynnissä. Mötley Crüen moottori ja liikkeellä pitänyt hahmo on aina ollut Nikki Sixx. Suurin osa, lähes kaikki, sävellystyöstä on ollut Sixxin hartioilla. Sixx on myös se bändistä, joka sukelsi kaikkein syvimmälle päihteiden sekaan. Toisaalta Nikki Sixx tahtoo tänä päivänäkin raittiina korostaa ja alleviivata huuruista menneisyyttään. Monien mielestä se on pelkkä julkisuustemppu, jossa mies liioittelee 80-luvun tapahtumia ja tekee sillä vain fyrkkaa. Voi olla. Ihmisiä ovat aina kiinnostaneet langenneet enkelit enemmän kuin virheettömät kaverit. Mutta se on tosiasia, että Nikki Sixx on pitänyt lankoja käsissä, kun puhutaan bändin suurista suuntaviivoista. Siitä mihin kaikki lopulta yksinkertaisesti perustuu. Musiikkiin ja hyviin biiseihin. Crüen kaltaista yhtyettä on helppo syyttää pelkäksi kuplaksi, mutta pelkkiä kuplia on musiikkibisnekseen yrittänyt kautta aikojen, eikä niistä yksikään ole tehnyt yhtä pitkää uraa kuin Mötley Crüe. Eli nyt ei puhuta ulkonäöstä, ei sekoilusta, ei naisseikkailuista, eikä edes siitä surullisenkuuluisasta kolarista. Nyt puhutaan musiikista.
  
   Theatre of Painiltä nostetaan aina esiin kaksi kappaletta. Home Sweet Home ja alunperin Brownsville Station -yhtyeen vuonna 1973 julkaisema Smokin`in the Boys Room. Omasta mielestäni on osoittanut suurta itseluottamuksen puutetta ladata levyn ensimmäiseksi sinkuksi cover-biisi. Lähes aina, kun mikä tahansa bändi julkaisee levyn ja sen eka nosto sinkuksi on cover, pitää hälytyskellojen soida. Levy-yhtiön sedät ja tädit ovat usein moisen takana, koska tarvitaan hitti. Ilman hittiä ei ole mitään. Theatre Of Painin kohdalla Smokin´in the Boys Room toimi odotetusti, mutta onhan se nyt aika tylsää. Kappale oli Vince Neilille tuttu jo ennen Mötleytä hänen laulaessaan Rock Candy -yhtyeessä. Biisi sinänsä on ihan kelpo ralli ja Mötley Crüe tekee siitä omansa, mutta silti. Levy myi Yhdysvalloissa nelinkertaista platinaa eli kyllä ne levy-yhtiön tyypit toimivat oikein. Turha minun on täällä nillittää. Toinen sinkku oli tietysti yksi bändin kautta aikojen isoimmasta biisistä. Home Sweet Home on tänä päivänä ajaton klassikko ja mega-balladi, jonka tunnistavat nekin, jotka eivät edes tiedä yhtyettä nimeltä Mötley Crüe.

    Hieman ehkä yllättäenkin levyltä löytyy hyppysellinen bluesmaista sävytystä. Mutta tyylikkäästi vain se pieni tujaus. Kyllä tämä kelpo hard rockia on, party-musaa, eikä mitään woke up this morning -parkumista. Levyn avaavaa City Boy Bluesia pidin nuorempana hieman nössönä ja liian hitaana kappaleena avaamaan rajua rock-levyä. Tänä päivänä pidän kappaleesta erittäin paljon. Kertooko se sitten, että tämä on aikuisempaan makuun tehty levy kuin edeltajänsä Shout at the Devil (1983)? Tuskinpa, taitaa kertoa enemmän allekirjoittaneen keskenkasvuisuudesta :).

   Kolmantena raitana tärähtävä Louder Than Hell on levyn parhaimmistoa ja älpyn raskainta kamaa. Vaikka yhtye hieman linjaansa tällä levyllä aina imagoaan myöten onkin keventänyt, lyö Louder Than Hell luun kurkkuun. Kappale on sukua Shout at the Devilin aikaiselle Crüelle. Alkujaan se oli jo demotettu kyseiselle levylle nimellä Hotter Than Hell, joten sukulaisuussuhde selittyy sillä.  Seuraava raita Keep Your Eye on the Money viittaa sanoituksessaan albumin nimeen: "Comedy and tragedy / Entertainment or death / Like sister morphine / Hooked on her game / Time to place your bets". Tykkiraita. Jos minä olisin saanut sen ekan sinkun valita, niin se olisi ollut juuri tämä. Se on myös levyn kanteen liittyvä punainen lanka -biisi. Kappale, jonka voi kuvitella olleen Sixxin kehys ja viite koko albumille.

  
    B-puolen avaa oma ehdoton suosikkini Tonight (We Need A Lover). Mick Marsin riffittely on yksinkertaisuudessaan nerokasta. Yksinkertaisuus on tässä ylistävä kehu, joka osoittaa ajatonta tyylitajua. Muistan nuoruudestani Suosikki-lehdestä lukeneeni kuinka Mick Marsia pidettiin hevirokin huonoimpana kitaristina. Jos tämä oli Suosikin keksimä titteli, niin paljon ei ole varaa lehdellä, joka ei todellakaan tarkistanut faktoja kirjoittaessaan juttuja. Mick Mars on yksi hard rockin kovimpia keppimiehiä.  Use it or Lose it on menevämpi ja rouheampi tykki, joka saa jalan vipattamaan. Ainoa miinus lyriikan jo ehkä lievään tylsyyteen asti menevästä jankkaamisesta kertsissä. Louder Than Hellille sukua oleva Save Our Souls laskee tempoa ja kahlaa asteen syvemmissä vesissä. Sen jälkeen tärähtää Raise Your Hands to Rock. Lupaaava alku kappaleessa hiipuu lopulta tylsään kertsiin. Lievä vasemmalla kädellä säveltämisen tuntu tässä kyllä on. Kapple on täytetty rockin kliseillä ja saa sen tuntumaan hieman tylsältä. Levyn päättävä Fight for Your Rights on taas toimiva viisu ja nostaa mukavasti hieman jo pariin edellisen kappaleen aikan lässähtänyttä tunnelmaa. Tommy Leen kannuttaminen niin tässä kuin läpi koko levyn on ihailtavaa. Uskomaton kaveri, jonka vaikutus näkyy tänä päivänä monissa genren soittajissa. Miettikääpä nyt vaikka Jussi 69:n meininkiä. Keneltäköhän herra on suurimmat vaikutteensa ottanut? Tommy Lee on varmasti sen listan kärkipäässä.

 

   Theatre of Pain on hyvä levy. Ei täydellinen. Siitä kuuluu läpi yhtyeen kohtaamat vaikeudet ja jopa jossain määrin leipääntyminen koko hommaan. Mutta albumi nousee kuitenkin ehjäksi kokonaisuudeksi ja huomattavasti mainettaan paremmaksi. Se, että olen kasvanut näin kappaleiden tahdissa, vaikuttaa omaan päättelykykyyni. Näihin liittyvät muistot tekevät lauluista ikimuistoisia ja unohtumattomia. Hyvä että sellaisia lauluja on olemassa. Niitä maailma tarvitsee.

Y&T - TEN (1990)

Jenkkiläinen Y&T on tehnyt tasaisen varmoja levyjä vuonna 1982 ilmestyneestä Black Tiger -albumista lähtien aina tähän vuoden 1990 Ten -levyyn asti. Black Tigeria edeltävät kolme julkaisua ovat jostain syystä jääneet ainakin minulle hieman vieraammiksi. Tiedän toki monen siellä kehuvan heti kovaan ääneen Earthshaker (1981) -levyä, joka onkin varmasti tykkikamaa. Pitänee ottaa sekin haltuun ajan kanssa, kunhan maksa taas kestää vapun jälkeistä elämää. Nyt käsittelyssä olevan Ten -lätyn jälkeen yhtye hajosi vuonna 1991 palatakseen vuonna 1995 ilmestyneen Musically Incorrect -julkaisun myötä. Itselleni Musically Incorrect oli ilmestyessään totaalinen pettymys. Toisaalta koko 90-lukuun mahtui niin paljon musiikillisia pettymyksiä, että tämä oli vain pieni sintti siinä paskameressä. 90-luku oli loppujen lopuksi ihan hirveää aikaa rockmusiikissa. Ihan oikeasti...tuli kaikenlaista pomppumetallia ja muuta sontaa. Useat vanhat suosikit eivät enää yltäneet tekemään saman tason kamaa kuin 80-luvulla, ja mikä pahinta yrittivät kosiskella uutta yleisöä työntämällä kielensä kaikkialla silloin lemuavan grungen jättimäiseen takapuoleen. Myöhemmin kuunneltuna ei Musically Incorrect nyt niin sysipaska ole kuin sen ilmestyessä tuntui. Kasariajan Y&T oli miellyttänyt itseäni kovinkin. Erityisesti pidin ja pidän edelleen Contagious (1987) ja Ten (1990) -kamasta, vaikka se onkin sitä päältä kimalteilla peitettyä tukkahevikamaa. Jos joku kutsuu näitä levyjä pliisuksi hiuslakkaroskaksi, niin siitä vaan. Minulle ne ovat juuri ne rakkaimmat Y&T-levyt.

   Laulaja-kitaristi Dave Menikettin johdolla jo vuodesta 1974 porskuttanut yhtye aloitti Yesterday & Today -nimellä, mutta lyhensi sen Y&T -muotoon kolmannen levynsä Earthshaker (1981) ilmestyessä. Itselleni eka tutustuminen bändiin tapahtui varmasti Open Fire (1985) -livelevyn myötä. Joku yläasteen koulukavereistani kehui kyseistä biisiä. Eikä turhaan. Samoin vanhalenmaisen tarttuvan Summertime Girls -biisin hassun hauska video MTV:llä jaksoi naurattaa. Itse kappale on tuntunut sanoitusta myöten liian hittihakuiselta siirapilta. Mutta onhan sitä kiva kuunnella aurinkoisina kesäpäivinä ja ajella luu ulkona Nissanista.

  Vuonna 1990 musiikkimaailmassa puhalsivat jo uudet tuulet. Grunge syrjäytti lopulta vanhat hard rock-yhtyeet listojen kärjestä. Myös Y&T sai kokea tämän omalla kohdallaan. Ten on täysin 80-lukulainen hard rock -albumi. Sen stemmalaulut, tarttuvat melodiat ja upeat biisit tekevät levystä jotain mitä eivät enää vuonna 1991 flanellipaitoihin pukeutuvat musadiggarit pitäneet rehellisenä ja aitona. Grunge tuli kuin punk aikaisemmin. Punk sylki hautaan useita aikansa progeyhtyeitä, samoin teki grunge melodisen hard rockin koko genrelle pilkaten sitä vieläpä nimillä tukkahevi ja sukkahousurock. Tai ei! Ei se haudannut musiikkityyliä. Grungen suurin suosio kuten punkinkin tukehtui lopulta omaan mahdottomuuteensa tehden itsestään pelkän suuren kuplan ja muoti-ilmiön. Toki Grungen parhaimmat bändit ja levyt jäivät historiaan, mutta suurin hypetys oli ohi jo vuonna 1995. Sen sijaan 80-luvun rock-yhtyeet ovat monet nousseet takaisin niille kuuluville jalustoille. Mötleyn Crue on Dirt-leffan myötä jälleen nuorempienkin kiinnostuksen kohteena. Samoin moni kasaribändi kiertää ja levyttää jällleen elinvoimaisempana kuin aikoihin. Myös Y&T julkaisi ihan mainion ns. comeback -levyn Facemelter vuonna 2010. Tosin kovinkaan aktiiisena ei nyky Y&T:tä voi pitää, kun levyn ilmestymisestä on hurahtanut jo yhdeksän vuotta. Ikä tekee tepposet ja äijillä lienee muitakin intressejä kuin kiertää maita ja mantuja tunkkaisessa bussissa, istua ja odotella lentokentillä sekä tehdä hotellikuolemaa jossain perähikiällä päästäkseen soittamaan Tavastian kokoisilla mestoilla. Dave Meniketti on kuitenkin nähnyt ja kokenut stadionit ja limousinet 80-luvulla.

   Olisiko aika mennä nyt sitten itse albumiin, kun on tullut taas jaariteltua kaikkea ja muuta? Jep! Ten on tyylitajuisen ja taitavan yhtyeen voimakas taidonnäyte. Timanttia koko levy. Pieni yksityiskohta levyn ulkoasusta. Vinyylissä on erilainen kansi kuin cd-levyssä. Molemmissa lienee sama kimma, mutta kulma on eri. Cd:n kansilehti aukeaa julisteeksi.Suosittelen hankkimaan molemmat. Hyvästä levystä ei ole hyllyssä koskaan liian monta versiota.

CD:n kansi

Vinyylin kansi

   

   Tapasin muuten muutama vuosi sitten rumpali Jimmy DeGrasson Kaarinassa eräässä kuppilassa ja intouduin kehumaan miehelle Y&T -levyjä, joilla hän soittaa. Siis Contagious (1987) ja juuri tämä Ten (1990). Jamppa oli silminnähden iloinen kehuista. DeGrassohan on vuosien saatossa kannuttanut monissa liemissä. Esimerkiksi Alice Cooperissa, Megadethissa, Rattissa, Dokkenissa, Ministryssä, David Lee Rothin bändissä, Black Star Ridersissa...vain muutamia pumppuja mainitakseni. Eli todellinen tekijämies. Ja todella mukava heppu. Voi tosin olla, että DeGrassolla oli jotain kärhämää Ten-aikoihin maestro Menikettin kanssa, sillä levyllä soittaa rumpuja myös Steve Smith. Jimmy DeGrasson basari paukkuu ainoastaan kolmella kappaleella: City, She´s Gone ja Goin´Off The Deep End.

   Ten on ehdottomasti tutustumisen arvoinen levy. Uskallan jopa väittää sen olevan unohdettu helmi. Contagious sai vielä rutkasti Geffen -levy-yhtiön tukea niin promovideoiden kuin mainonnan avulla, mutta Ten on varmasti jäänyt monelta ilmestyessään huomaamatta. Toki tästäkin video tehtiin loistavasta Don´t Be Afraid Of The Dark -stygestä. Geffen lienee lopulta ollut pettynyt Contagiouksen lopulliseen myyntimäärään, joten seuraava levy jäi valitettavasti huomattavasti vähemmälle satsaukselle. Tämä levy olisi ansainnut parempaa.

SLAVE RAIDER - WHAT DO YOU KNOW ABOUT ROCK´N ROLL? (1989)

Harvoin jos koskaan olen tullut miettineeksi näin pitkään ansaitseeko tämä levy tulla kirjoitetuksi tähän blogiin. Monenmoista kasarihuttua olen tänne syytänyt, mutta nyt oli vaakakupissa muitakin fiiliksiä. Helppo se on mennä täältä sohvan nurkasta tylyttämään, mutta jokaisen taideteoksen taustalla on kuitenkin useasti syvä intohimo ja vuosien työ. Jokainen joka pääsee näinkin pitkälle muusikon urallaan voi taputtaa itseään selkään ja todeta, että suurin osa alalle haluavista ei yksinkertaisesti jaksa vuodattaa vaadittua määrää verta ja kyyneliä. Tämä siis olkoon puolustukseni sille mitä tulen jatkossa kirjoittamaan yhtyeestä nimeltä Slave Raider. Eli vaikka saatan sanoa hieman pahasti, on kunnioitukseni ja arvostukseni jokaista tämän alan yrittäjää kohtaan pohjaton. Myös Slave Raideria.

   Bon Jovin Slippery When Wet -levyä (1986) lienee syyttäminen tai kiittäminen siitä, että enemmän kuin joka toisen 80-luvun lopun hard rock -yhtyeen keinoarsenaaliin kuului mahtipontiset kertsistemmat pohjalta whoooa whooa. Eli ei sanottavaa, mutta yhteislaulua kuin suuren pyhän hengen johdattamina. Jep, kuunnelkaapa nyt vaikka se Bon Jovin pojan avauspiisi siltä Slipperyltä. Samaan kaavaan luottaa myös Slave Raider, joka lyö whooa whooat pöytään heti avausbiisinsä Is There Rock 'n' Roll in Heaven? alussa :).

   Slave Raiderissa tuntuu olevan otettu mallia vähän joka toisesta kasaribändistä. Imago merirosvomaisuudessaan ja meikeissään tuo mieleen Ratt -yhtyeen ja solisti Chainsaw Caine muistuttaa etäisesti rehvakkuudellaan Dee Snideria. Onko Slave Raiderissa mitään omaa? Voi olla ettei ole kovinkaan paljon, ellei sellaiseksi lasketa naispuolista basistia, Letita Raeta. Rattin kanssa yhteistä oli myös se, että Slave Raider soitti kuulumpien veljiensä lämppärinä uransa alussa. Solistin keikoilla heiluttelema moottorisahakaan ei näin suomalaiselta näkökannalta tunnu mitenkään uudelta idealta, kysykää vaikka Maukalta! Tosin taisi Chainsaw Caine olla kuitenkin ennen Jackyl -yhtyettä, joka ilmaantui vasta vuonna 1992 heiluttelemaan moottorisahaa Lumberjack -kipaleessaan. Onneksi suomalaisen OZ -yhtyeen vokalisti Ape De Martini hoiti muinoin hommat vesurilla. Vesurista vaan ei taida olla soittopeliksi.  

    Jospa palataan takaisin tähän Slave Raiderin levyyn. Jotenkin hassua aina lukea tuon ajan bändien flopanneista levyistä juttua. Niissä usein mainitaan, ettei levy-yhtiö promotoinut levyä tarpeeksi ja siitä johtuen myynti kärsi. Jännä juttu, että ensin tehdään kallis levy kalliin tuottajan kanssa, tässä tapauksessa Chris Tsangarides, ja päälle vielä kallis video pyörimään MTV:llä. Muistaakseni Michael Monroe syytti levylafkaa Not Fakin It -levyn (1989) torppaamisesta. Että levy-yhtiö oikein haluaisi, etteivät sen syytämät rahat poikisi mitään. Vaikea maallikkona näitä muusikoiden katkeria lausuntoja on niellä, mutta toisaalta levy-yhtiön pyörittäminen 80-luvulla taisi olla politiikkaa harjoittavien pukumiesten käsissä. Niiltä voinee odottaa mitä tahansa. Aina on maailma sivu itse taiteilijaa kustu silmän pupilliin ja iirikseen, ja joku muu vetänyt rahat välistä toisten tekemästä työstä. Ehkä Slave Raiderillekin kävi näin, mene ja tiedä.

   Slave Raiderin kakkosalbumin video Young Blood pyöri MTV:n Headbangers Ballissa mukavasti. Namusetämäinen lyriikka ei taida oikein olla tämän päivän juttu, mutta 80-luvun rokkarit viljelivät paljon tätä sweet sixteen-tematiikkaa. Hyi, sanoo konservatiivinen jäärä! Yritin kuunnella useaan otteeseen levyn a-puolta. Kaksi ekaa biisiä ovat ok, mutta siitä eteenpäin melkoista kurahuttua. Käänettyäni vinyylin b-puolelle tajusin, että tässähän kuljetaan tietyn tarinan mukana. Teemalevy? Löyhästi jos ajattelee voi a-puolen kappaleet liittää teemaan. Niissä juhlitaan ja vietetään rehvakasta rockenroll-elämää ja kääntöpuolen kappaleissa joudutaan syytetyn penkille ja tuomitaan rockista vankeuteen tiilenpäitä lukemaan. Levyn päättää tietysti Jailbreak, joka on lainakapppale Thin Lizzylta. Heti hahmotettuani tämän punaisen langan alkoi levy tuntua mielekkäämmältä. Valitettavaa vain, että levyn päättävä lainabiisi on koko lätyn paras kappale, eikä siihenkään ole saatu mitään omaa. Eli Phil Lynott pesee tämän jengin vielä haudastaankin kuusi nolla.