SLAVE RAIDER - WHAT DO YOU KNOW ABOUT ROCK´N ROLL? (1989)

Harvoin jos koskaan olen tullut miettineeksi näin pitkään ansaitseeko tämä levy tulla kirjoitetuksi tähän blogiin. Monenmoista kasarihuttua olen tänne syytänyt, mutta nyt oli vaakakupissa muitakin fiiliksiä. Helppo se on mennä täältä sohvan nurkasta tylyttämään, mutta jokaisen taideteoksen taustalla on kuitenkin useasti syvä intohimo ja vuosien työ. Jokainen joka pääsee näinkin pitkälle muusikon urallaan voi taputtaa itseään selkään ja todeta, että suurin osa alalle haluavista ei yksinkertaisesti jaksa vuodattaa vaadittua määrää verta ja kyyneliä. Tämä siis olkoon puolustukseni sille mitä tulen jatkossa kirjoittamaan yhtyeestä nimeltä Slave Raider. Eli vaikka saatan sanoa hieman pahasti, on kunnioitukseni ja arvostukseni jokaista tämän alan yrittäjää kohtaan pohjaton. Myös Slave Raideria.

   Bon Jovin Slippery When Wet -levyä (1986) lienee syyttäminen tai kiittäminen siitä, että enemmän kuin joka toisen 80-luvun lopun hard rock -yhtyeen keinoarsenaaliin kuului mahtipontiset kertsistemmat pohjalta whoooa whooa. Eli ei sanottavaa, mutta yhteislaulua kuin suuren pyhän hengen johdattamina. Jep, kuunnelkaapa nyt vaikka se Bon Jovin pojan avauspiisi siltä Slipperyltä. Samaan kaavaan luottaa myös Slave Raider, joka lyö whooa whooat pöytään heti avausbiisinsä Is There Rock 'n' Roll in Heaven? alussa :).

   Slave Raiderissa tuntuu olevan otettu mallia vähän joka toisesta kasaribändistä. Imago merirosvomaisuudessaan ja meikeissään tuo mieleen Ratt -yhtyeen ja solisti Chainsaw Caine muistuttaa etäisesti rehvakkuudellaan Dee Snideria. Onko Slave Raiderissa mitään omaa? Voi olla ettei ole kovinkaan paljon, ellei sellaiseksi lasketa naispuolista basistia, Letita Raeta. Rattin kanssa yhteistä oli myös se, että Slave Raider soitti kuulumpien veljiensä lämppärinä uransa alussa. Solistin keikoilla heiluttelema moottorisahakaan ei näin suomalaiselta näkökannalta tunnu mitenkään uudelta idealta, kysykää vaikka Maukalta! Tosin taisi Chainsaw Caine olla kuitenkin ennen Jackyl -yhtyettä, joka ilmaantui vasta vuonna 1992 heiluttelemaan moottorisahaa Lumberjack -kipaleessaan. Onneksi suomalaisen OZ -yhtyeen vokalisti Ape De Martini hoiti muinoin hommat vesurilla. Vesurista vaan ei taida olla soittopeliksi.  

    Jospa palataan takaisin tähän Slave Raiderin levyyn. Jotenkin hassua aina lukea tuon ajan bändien flopanneista levyistä juttua. Niissä usein mainitaan, ettei levy-yhtiö promotoinut levyä tarpeeksi ja siitä johtuen myynti kärsi. Jännä juttu, että ensin tehdään kallis levy kalliin tuottajan kanssa, tässä tapauksessa Chris Tsangarides, ja päälle vielä kallis video pyörimään MTV:llä. Muistaakseni Michael Monroe syytti levylafkaa Not Fakin It -levyn (1989) torppaamisesta. Että levy-yhtiö oikein haluaisi, etteivät sen syytämät rahat poikisi mitään. Vaikea maallikkona näitä muusikoiden katkeria lausuntoja on niellä, mutta toisaalta levy-yhtiön pyörittäminen 80-luvulla taisi olla politiikkaa harjoittavien pukumiesten käsissä. Niiltä voinee odottaa mitä tahansa. Aina on maailma sivu itse taiteilijaa kustu silmän pupilliin ja iirikseen, ja joku muu vetänyt rahat välistä toisten tekemästä työstä. Ehkä Slave Raiderillekin kävi näin, mene ja tiedä.

   Slave Raiderin kakkosalbumin video Young Blood pyöri MTV:n Headbangers Ballissa mukavasti. Namusetämäinen lyriikka ei taida oikein olla tämän päivän juttu, mutta 80-luvun rokkarit viljelivät paljon tätä sweet sixteen-tematiikkaa. Hyi, sanoo konservatiivinen jäärä! Yritin kuunnella useaan otteeseen levyn a-puolta. Kaksi ekaa biisiä ovat ok, mutta siitä eteenpäin melkoista kurahuttua. Käänettyäni vinyylin b-puolelle tajusin, että tässähän kuljetaan tietyn tarinan mukana. Teemalevy? Löyhästi jos ajattelee voi a-puolen kappaleet liittää teemaan. Niissä juhlitaan ja vietetään rehvakasta rockenroll-elämää ja kääntöpuolen kappaleissa joudutaan syytetyn penkille ja tuomitaan rockista vankeuteen tiilenpäitä lukemaan. Levyn päättää tietysti Jailbreak, joka on lainakapppale Thin Lizzylta. Heti hahmotettuani tämän punaisen langan alkoi levy tuntua mielekkäämmältä. Valitettavaa vain, että levyn päättävä lainabiisi on koko lätyn paras kappale, eikä siihenkään ole saatu mitään omaa. Eli Phil Lynott pesee tämän jengin vielä haudastaankin kuusi nolla.