Vuonna 1983 Hargesin veljekset Joey Scott ja Gregory Charles perustivat yhtyeen, jonka imago sopi Los Angelesin 80-luvun alun glam-genreen ulkonäöllisesti. Bändi poikkesi kuitenkin suurimmasta osasta seudun muista meikkaavista hard rockia veivaavista pumpuista. Se halusi olla vaarallinen, murhaava. Nimen orkalleen poijaat lainasivat 1800-luvulla kirveellä perheensä surmanneelta justiinalta.. Lizzie Bordenilta. Gregory Charles sai jäädä merkinnäksi papinkirjoihin, kun alterego Lizzy Borden astui esiin. Idea ei ollut aivan oma vaan jokseenkin Alice Cooperin innoittama. Lizzy Bordenin vahvuudeksi muodostui kahden soolokitaristin rinnakkainen vahvoihin riffeihin ja vuorottaisiin tiluihin perustuva Judas Priestin ja Maidenin kaltainen kepittely. Kaiken kruunasi Lizzyn täysin uniikki omaleimaisuudessaan vahva vokalisointi. Bändi otti runsaasti vaikutteita, mutta onnistui kehittämään niistä omaperäisen tyylin lähinnä vahvojen biisiensä ansiosta. Yhtyeestä muodostui Kubrikin Kellopeli Appelsiinin Ultra-väkivallalla maustetun teatterimaisen hard-rockin nouseva nimi 1980-luvun alun Yhdysvalloissa.
Metal Blade Records kiinnostui yhtyestä varsin pian ja eipä aikaakaan kun markkinoille pukattiin Give em`the Axe -ep, jonka nimibiisistä muodostui ikiaikanen Lizzy-klassikko, jota yhtye yhä soittaa keikoillaan encorena. Gene Allen ja Tony Matuzak muodostivat kiivaasti keskenään kepittävän kitarakaksikon, jonka vahuus tuli esiin vuonna 1985 julkaistulla debyytti-lp:llä Love You To Pieces
Levy oli vahva näyttö yhtyeen osaamisesta. Lizzy halusi kuitenkin olla ennen kaikkea live-bändi, jonka show tulisi olemaan sekoitus Mötley Crueta, Kissiä, Alice Cooperia eli mahdollisimman suurta ja näyttävää rockteatteria. Siinä missä Alice Cooper tukeutui esiintymisessään kauhuun ja vanhojen Hammer-elokuvien kuvastoon, oli Lizzy Bordenin lavapreesens täytetty elokuvamaisella b-luokan väkivallalla.
The Murderes Metal Road Show tuplalive taltioitiin yhtyeen kotikonnuilla. Keikka tallennettiin myös visuaalisesti ja julkaistiin VHS-muodossa. Nuorempana lähes puhki soitettu livelevy muodosti mielessäni vahvan mielikuvan konsertista. Kun vasta noin parikymmentä vuotta myöhemmin pääsin näkemään taltioinnin, joka muuten julkaistiin Lizzyn Master Of Disquise-levyn bonus-levynä dvd-muodossa, oli näkeminen jopa tietynlainen pettymys. Niin maagiseksi keikka oli muodostunut pelkän kuuntelun perusteella vuosien myötä.
Tony Matuzak jätti bändin ensialbumin jälkeen. Bändi löysi korvaajaksi Alex Nelsonin, joka vei Lizzyn kitaroinnin astetta kovemmalle käyrälle. Nelson oli Matuzakia näyttävämpi ja teknisempi soittaja ja näin loistava aisapari Gene Allenille. Murderessin ehdottomasti hienoimpiin hetkiin kuuluu näiden kahden kitaristiin ristiin soitettu iloittelu. Nelson erosi bändistä vuoden 1986 jälkeen, mutta liittyi myöhemmin 2000-luvun alussa Lizzyn niin sanottuun klassisen line-upin paluuseen. Valitettavasti Alex Nelson menehtyi vuonna 2004 auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin.
Lizzy Borden kokosi 2000-luvulla rivinsä uudelleen ja erinäisten kitaristivaihdoksien myötä levytti vuonna 2007 uransa ehkä parhaimman albumin Appointment With Death. Yhtye vieraili myös Suomessa ensimmäistä kertaa vuonna 2011 ja saakutin kovassa vedossa bändi olikin. Lizzyn ja Joeyn lisäksi muu bändi oli koottu nuoremmista jampoista muiden vanhojen sotaratsujen pudottua kyydistä vuosien varrella. Toki jo vaki-Lizzyksi voi laskea myös ruotsalaisen basisti Marten Andersson, joka on jo paukuttanut bassoaan Lizzyn seurassa 90-luvulla ekan kerran. Lizzyn historian tutkimisen voi mainiosti aloittaa tästä yllä kerrotusta tuplasta. The Murderess Metal Road Show on yksi 80-luvun hevin parhaimmista livelevyistä. Suosittelen ja Lihakaupan Väiskikin suosittelee.
Long Live Lizzy! Give em`the Axe Forever!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti