BLACK SABBATH - TYR (1990)

 

Levyhyllystäni löytyy kaksi Tony Martinin aikakauden Sabbath-vinyyliä. Tämä TYR sekä Eternal Idol (1987). Aluksi olinkin kirjoittamassa Eternal Idolista arviota, mutta toisin kävi. Eternal Idol sisältää erään Black Sabbathin upeimmista biiseistä. Huolimatta avausbiisi The Shiningin loistavuudesta jäi levystä melko sekava olo leijumaan mieleen kuuntelun jälkeen. Kyseisen levyn työstämiseen liittyvät ongelmat heijastuvat läpi levyn. Riidat managementin kanssa ja kokoonpanon hajoaminen kesken levytyksen kuuluvat valitettavasti lopputuloksesta. Sen sijaan TYR on huomattavasti vahvempi näyttö. Sitä pohjusti tietysti edeltänyt levy, Headless Cross (1989), joka nosti bändin komeasti jaloilleen.

    Olen aina mieltänyt eri aikakauden Black Sabbath -kokoonpanot jopa eri bändeiksi. Niin paljon ne poikkeavat musiikillisesti toisistaan. Se ei ole mitenkään huono asia. Se vain yksinkertaisesti korostaa Tony Iommin lahjakkuutta ja neroutta. Iommi on onnistunut kaivamaan vaihtuvista muusikoista parhaat puolet esiin. Tai vaihtoehtoisesti pahimmat puolet, jolloin monoa on tullut persuuksiin välillä sivustakatsojan mielestä liiankin nopeasti ja herkästi. Iommi on pitänyt Black Sabbathin hengissä läpi vuosien. En halua mitään sädekehää piirtää ukon pään päälle. Monesti Iommin visio ollut häneltä itseltäänkin pahasti hukassa, mutta lopulta aina kurssia on onnistuttu korjamaan oikeaan suuntaan.

 

 

   TYRillä on kasassa kova ammattimiesten porukka. Iommin ja Martinin lisäksi mukana ovat Neil Murray bassossa, Cozy Powell rummuissa ja Geoff Nicholls koskettimissa. Varsinkin kovalyöntisen Powellin työskentely on hunajaa korville. Soundillisesti rummut ovat isossa roolissa. Eikä mikään ihme, sillä Powell on toiminut levyn tuottajana yhdessä Iommin kanssa. Cozy Powellin valitettava ja ennenaikainen kuolema vuonna 1998 on yksi musiikkimaailman suurimpia menetyksiä. Rumpali ajoi huonossa säässä Saabillaan ulos moottoritieltä tuhoisin seurauksin.

   Vinyylin a-puoli ei sisällä pienintäkään heikkoa hetkeä. Anno Mundi, The Law Maker, Jerusalem ja The Sabbath Stones ovat kaikki raskaita ja kovia jyriä, täyttä a-luokan kamaa. Lätyn kääntyessä b-puoli alkaa mahtipontisella instrumentaalikappaleella, The Battle of Tyr, joka johdattaa kauniisti soivaan Odin's Courtiin. Tony Martin panee parastaan ja osoittaa miksi on ansainnut arvostuksensa Ozzyn, Dion ja Gillanin Ianin seurassa Sabbathin vokalistina. Kappale jatkuu suoraan räväkämpään Valhalla-nimen alla kulkevaan osuuteen. Hieman tietysti ihmetyttää miksei viikinki- / skandinaavimytologiaa ole viljelty koko levyn läpi. Nimi, kansitaide ja tämä kolmen nimen alle kätketty biisikokonaisuus ovat ainoat teemaa ylläpitävät asiat. Toisaalta  teemalevynä tästä oli saattanuyt tulla liian tunkkainen ja ahdasmielinen teos. Yhden teeman ympärille pykätyille albumeille on tapana käydä monesti niin. Ne ovat lopulta tylsyyteen asti samaa tarinaa toistavia. Sori, jos tätä lukee moni teemalevyjen suuri ystävä.

 

 

   Skandimytologian jälkeen esiin lätkäistään levyn sinkkubiisi, Feels Good to Me, joka suoraan sanottuna aiheuttaa ainakin minussa ihmetystä. Kaiken mahtipontisuuden jälkeen yhtye lataa muka kovimpana lenkkinään esiin kasariballadin. Kappale ei ole huono, mutta tällä levyllä se on väärässä paikassa. Kuuntelen biisiä mielelläni, mutta en palana tätä loistavaa levyä. Tässä se on kuin viimeinen 7-vuotiaan suussa heiluva maitohammas. Vieressä kasvavat rautahampaat ovat huomattavasti vahvempaa tekoa. On helppo aistia, että kappaleella on yritetty miellyttää vähän kaikkia. Ei perhana! Loppuun ladataan vielä rempseä Heaven In Black, joka on ihan kiva. Ei nyt mikään erikoinen, mutta menköön. 

   TYR on lopun muutamista pienistä kauneusvirheistään huolimatta loistava levy, jota kuuntelee ilolla. Valitettavasti levyä seurannut rundi oli monin paikoin floppi lipunmyynnin osalta. Tony Iommin turhautuminen johti kokoonpanon hajoamiseen. Nurkan takana kurkkivat paluumielessä sellaiset kaverit kuin Ronnie James Dio, Vinny Appice ja Geezer Butler. Iommi uskoi, että näiden herrojen avulla noustaan suosta. Se onkin sitten jo ihan toinen stoori.

  

WARRANT - CHERRY PIE (1990)

 

Cherry Pie (1990) on kalifornialaisyhtye Warrantin järjestyksessään toinen pitkäsoitto. Jo debyyttialbumi Dirty Rotten Filthy Stinking Rich (1989) menestyi erinomaisesti nousten Billboard-listalla sijalle 10. Siltä lohkaistut sinkut Down Boys, Heaven ja Sometimes She Cries menivät albumin ohella kaupaksi kuin lauantaimakkara Väiskin lihatiskiltä. Levy myi Yhdysvalloissa tuplaplatinaa ja yhtye kiersi ahkerasti Poisonin, Mötley Crüen, Cinderellan ja Kingdome Comen kanssa.

    Beau Hill, joka oli tuottanut esikoisalbumin, kiinnitettiin samaan hommaan yhtyeen painuessa studioon levyttämään kakkoskiekkoaan. Hill oli varmasti oikea mies työskentelemään Warrantin kanssa. Itseäni on joskus ärsyttänyt Beau Hillin tuotannoissa tietty muovisuus ja liian sliipattu äänimaailma, joka ei jätä rosoisuudelle sijaa. Mutta Warrantin kohdalla se toimi, samoin kuin oli toiminut Beau Hillin ja Rattin yhteistyössä. 

   Bändin luovalla voimalla ja  biisinikkarilla vokalisti Jani Lanella oli selvät kuviot tulevan albumin teemasta ja kappaleista. Levyn nimeksi tulisi Uncle Tom's Cabin sen avausraidan mukaisesti. Tämäpä ei kelvannutkaan Columbia Recordsin pomolle Don Iennerille, jotka ilmoitti tylysti Lanelle levyltä puuttuvan hittibiisin. Pukumies passitti vokalistin takaisin kirjoituspöydän ääreen rustaamaan kappaleen, joka olisi takuuvarma korvamato. Ienner halusi Lanelta todellisen rock-anthemin. Jani Lane päätti säveltää kappaleen, johon hän otti vaikutteita Aerosmithin Love in an Elevatorista ja Def Leppardin Pour Some Sugar on me:stä. Näistä aineksista syntyi Cherry Pie. Tarinan mukaan Lane kirjoitti biisin vartissa pizzalaatikon kylkeen. 

 

   Levy-yhtiö rakensi lopulta koko tulevan albumin teeman tuon kappaleen varaan. Nimi ja kansi kehiteltiin Cherry Pieksi. Asia, josta Jani Lane tuntui olevan katkera koko loppuelämänsä. Vaikka kappaleesta tuli yhtyeen tunnetuin biisi ja isoin hitti, Lane ei tuntunut arvostavan itse kappalettaan. Vuonna 2007 VH1 -kanavalle tehty haastattelu on surullista katsottavaa. Jani Lane toteaa: "I could shoot myself in the fucking head for writing that song." Hän koki tuon yhden ainoan kappaleen määrittelevän hänet taiteilijana. Kaikki muu mitä hän oli tehnyt jäi tuon kappaleen varjoon. Hän tulisi aina olemaan pelkästään “Cherry Pie guy”. Jani Lane menehtyi vain 47-vuotiaana vuonna 2011. Kuolinsyynä oli alkoholimyrkytys.

   Vaikka nimikappaleen ylle lankeaakin Jani Lanen surullisen hahmon varjo, on kappale silti yksi rockin tarttuvimmista korvakarkeista. Se antaa koko levystä huomattavasti paremman kokonaiskuvan kuin toki loistava Uncle Tom's Cabin. Cherry Pie on levyllinen rockenrollin riemua. Se on hyväntuulen levy, joka saa hymyn huulille ja jalan vatkaamaan tahtia. Love in Stereo -kappaleen lyriikat tiivistävät mistä tällä levyllä on kyse: First time I went to California / I couldn't believe my eyes / Skirts were so short / Nights so long. Nimibiisin tieltä levyn kakkosraidaksi syrjäytetty Uncle Tom's Cabin on eittämättä levyn vahvin kappale ja esittelee Jani Lanesta aivan uuden puolen singer&songwriterina. Lane kehittyi säveltäjänä ja erityisesti sanoittajana juuri tämän kappaleen myötä. Seuraavalla levyllä  Dog Eat Dog (1992) Lanen laulujen aiheet olivat ulottuvuuksiltaan jo paljon muutakin kuin pelkkää juhlimista ja seksiä.  

 

 

  Cherry Pie mainitaan usein ns. tukkahevin joutsenlauluna, viimeisenä 80-luvun albumina. Totta onkin, että maailma muuttui seuraavana vuonna ilmestyneen Nirvanan Nevermind (1991) -albumin myötä. Viimeistään vuonna 1992 kaikki oli pelkkää grungea. Ehkä joku Guns N' Roses mennä porskutti pitkin stadioneita, mutta Warrant ja sen sukulaissieluiset yhtyeet joutuivat huomaamaan suosion laskevan. Esiintymispaikat vaihtuivat areenoista klubeiksi. Monet yhtyeistä sinnittelivät vuoden tai pari, jäivät tauolle tai lopettivat. Warrant soitti pienemmissä mestoissa ja levytti suoraan sanottuna melko epätasaisia levyjä, jotka pahimmillaan yrittivät myötäillä aikakauteen sopivasti tummempia grungen sävyjä. Myös ovet kävivät, jäseniä lähti ja palasi. Jani Lane yritti luoda soolouraa siiinä kuitenkaan isommin onnistumatta. Iloisen ja vauhdikkaan hard rockin ilosanoman lähettiläästä tuli lopulta synkkä ja masentava yhtye, joka unohti miten hymyillään lavalla ja studiossa. Masentavin esimerkki on kamala Belly to Belly (1996) -levy, joka on kansitaidettaan myöten mautonta paskaa.

 

 

   Warrantin kohdalla kannattaa keskittyä yhtyeen kahteen ensimmäiseen levyyn ja pienellä varauksella myös kolmanteen Dog Eat Dog -levyyn, joka sisältää kuitenkin vielä muutamia Lanen kynästä syntyneitä helmiä. Mutta Warrantin ehdoton uran kohokohta oli ilman muuta Cherry Pie, yhtyeen tunnetuin ja parhaiten myynyt levy. Siltä irrotetut singlet: Cherry Pie, I Saw Red, Uncle Tom's Cabin ja Blind Faith nousivat kaikki listoille. Levy on vahva kokonaisuus. Se kantaa materiaalinsa ansiosta loppuun asti. Jos haluaa viilata väkisin, niin ehkä Blackfoot -laina Train, Train on hieman turha nosto levyn loppuun. Oma biisimatsku on tällä kertaa niin vahvaa, että lainan mukaan ottaminen tuntuu turhalle. Cherry Pie on rokkaava levy, joka kuulostaa vielä 30 vuoden jälkeenkin erittäin hyvälle. 

 

 

Y&T - TEN (1990)

Jenkkiläinen Y&T on tehnyt tasaisen varmoja levyjä vuonna 1982 ilmestyneestä Black Tiger -albumista lähtien aina tähän vuoden 1990 Ten -levyyn asti. Black Tigeria edeltävät kolme julkaisua ovat jostain syystä jääneet ainakin minulle hieman vieraammiksi. Tiedän toki monen siellä kehuvan heti kovaan ääneen Earthshaker (1981) -levyä, joka onkin varmasti tykkikamaa. Pitänee ottaa sekin haltuun ajan kanssa, kunhan maksa taas kestää vapun jälkeistä elämää. Nyt käsittelyssä olevan Ten -lätyn jälkeen yhtye hajosi vuonna 1991 palatakseen vuonna 1995 ilmestyneen Musically Incorrect -julkaisun myötä. Itselleni Musically Incorrect oli ilmestyessään totaalinen pettymys. Toisaalta koko 90-lukuun mahtui niin paljon musiikillisia pettymyksiä, että tämä oli vain pieni sintti siinä paskameressä. 90-luku oli loppujen lopuksi ihan hirveää aikaa rockmusiikissa. Ihan oikeasti...tuli kaikenlaista pomppumetallia ja muuta sontaa. Useat vanhat suosikit eivät enää yltäneet tekemään saman tason kamaa kuin 80-luvulla, ja mikä pahinta yrittivät kosiskella uutta yleisöä työntämällä kielensä kaikkialla silloin lemuavan grungen jättimäiseen takapuoleen. Myöhemmin kuunneltuna ei Musically Incorrect nyt niin sysipaska ole kuin sen ilmestyessä tuntui. Kasariajan Y&T oli miellyttänyt itseäni kovinkin. Erityisesti pidin ja pidän edelleen Contagious (1987) ja Ten (1990) -kamasta, vaikka se onkin sitä päältä kimalteilla peitettyä tukkahevikamaa. Jos joku kutsuu näitä levyjä pliisuksi hiuslakkaroskaksi, niin siitä vaan. Minulle ne ovat juuri ne rakkaimmat Y&T-levyt.

   Laulaja-kitaristi Dave Menikettin johdolla jo vuodesta 1974 porskuttanut yhtye aloitti Yesterday & Today -nimellä, mutta lyhensi sen Y&T -muotoon kolmannen levynsä Earthshaker (1981) ilmestyessä. Itselleni eka tutustuminen bändiin tapahtui varmasti Open Fire (1985) -livelevyn myötä. Joku yläasteen koulukavereistani kehui kyseistä biisiä. Eikä turhaan. Samoin vanhalenmaisen tarttuvan Summertime Girls -biisin hassun hauska video MTV:llä jaksoi naurattaa. Itse kappale on tuntunut sanoitusta myöten liian hittihakuiselta siirapilta. Mutta onhan sitä kiva kuunnella aurinkoisina kesäpäivinä ja ajella luu ulkona Nissanista.

  Vuonna 1990 musiikkimaailmassa puhalsivat jo uudet tuulet. Grunge syrjäytti lopulta vanhat hard rock-yhtyeet listojen kärjestä. Myös Y&T sai kokea tämän omalla kohdallaan. Ten on täysin 80-lukulainen hard rock -albumi. Sen stemmalaulut, tarttuvat melodiat ja upeat biisit tekevät levystä jotain mitä eivät enää vuonna 1991 flanellipaitoihin pukeutuvat musadiggarit pitäneet rehellisenä ja aitona. Grunge tuli kuin punk aikaisemmin. Punk sylki hautaan useita aikansa progeyhtyeitä, samoin teki grunge melodisen hard rockin koko genrelle pilkaten sitä vieläpä nimillä tukkahevi ja sukkahousurock. Tai ei! Ei se haudannut musiikkityyliä. Grungen suurin suosio kuten punkinkin tukehtui lopulta omaan mahdottomuuteensa tehden itsestään pelkän suuren kuplan ja muoti-ilmiön. Toki Grungen parhaimmat bändit ja levyt jäivät historiaan, mutta suurin hypetys oli ohi jo vuonna 1995. Sen sijaan 80-luvun rock-yhtyeet ovat monet nousseet takaisin niille kuuluville jalustoille. Mötleyn Crue on Dirt-leffan myötä jälleen nuorempienkin kiinnostuksen kohteena. Samoin moni kasaribändi kiertää ja levyttää jällleen elinvoimaisempana kuin aikoihin. Myös Y&T julkaisi ihan mainion ns. comeback -levyn Facemelter vuonna 2010. Tosin kovinkaan aktiiisena ei nyky Y&T:tä voi pitää, kun levyn ilmestymisestä on hurahtanut jo yhdeksän vuotta. Ikä tekee tepposet ja äijillä lienee muitakin intressejä kuin kiertää maita ja mantuja tunkkaisessa bussissa, istua ja odotella lentokentillä sekä tehdä hotellikuolemaa jossain perähikiällä päästäkseen soittamaan Tavastian kokoisilla mestoilla. Dave Meniketti on kuitenkin nähnyt ja kokenut stadionit ja limousinet 80-luvulla.

   Olisiko aika mennä nyt sitten itse albumiin, kun on tullut taas jaariteltua kaikkea ja muuta? Jep! Ten on tyylitajuisen ja taitavan yhtyeen voimakas taidonnäyte. Timanttia koko levy. Pieni yksityiskohta levyn ulkoasusta. Vinyylissä on erilainen kansi kuin cd-levyssä. Molemmissa lienee sama kimma, mutta kulma on eri. Cd:n kansilehti aukeaa julisteeksi.Suosittelen hankkimaan molemmat. Hyvästä levystä ei ole hyllyssä koskaan liian monta versiota.

CD:n kansi

Vinyylin kansi

   

   Tapasin muuten muutama vuosi sitten rumpali Jimmy DeGrasson Kaarinassa eräässä kuppilassa ja intouduin kehumaan miehelle Y&T -levyjä, joilla hän soittaa. Siis Contagious (1987) ja juuri tämä Ten (1990). Jamppa oli silminnähden iloinen kehuista. DeGrassohan on vuosien saatossa kannuttanut monissa liemissä. Esimerkiksi Alice Cooperissa, Megadethissa, Rattissa, Dokkenissa, Ministryssä, David Lee Rothin bändissä, Black Star Ridersissa...vain muutamia pumppuja mainitakseni. Eli todellinen tekijämies. Ja todella mukava heppu. Voi tosin olla, että DeGrassolla oli jotain kärhämää Ten-aikoihin maestro Menikettin kanssa, sillä levyllä soittaa rumpuja myös Steve Smith. Jimmy DeGrasson basari paukkuu ainoastaan kolmella kappaleella: City, She´s Gone ja Goin´Off The Deep End.

   Ten on ehdottomasti tutustumisen arvoinen levy. Uskallan jopa väittää sen olevan unohdettu helmi. Contagious sai vielä rutkasti Geffen -levy-yhtiön tukea niin promovideoiden kuin mainonnan avulla, mutta Ten on varmasti jäänyt monelta ilmestyessään huomaamatta. Toki tästäkin video tehtiin loistavasta Don´t Be Afraid Of The Dark -stygestä. Geffen lienee lopulta ollut pettynyt Contagiouksen lopulliseen myyntimäärään, joten seuraava levy jäi valitettavasti huomattavasti vähemmälle satsaukselle. Tämä levy olisi ansainnut parempaa.

DON DOKKEN - UP FROM THE ASHES (1990)

Koska tulin eilen sivulauseessa murjoneeksi Don Dokkenia ja hänen vuonna 1990 julkaisemaa soololevyään samalla kehuen George Lynchin Lynch Mobin samana vuonna ilmestynyttä Wicked Sensation -levyä, on tietysti reilua antaa uusi mahdollisuus myös tälle levylle. Ja etenkin, kun ovikelloani soitti viime yönä puoli neljän aikaan itse Don Dokken vaatien selitystä teolleni. Olimmehan olleet niin hyviä kavereita, lähes kuin ystäviä, 80-luvulla. Pitäähän vanhalle kaverille siis antaa uusi mahdollisuus.

   Donin vuonna 1990 kasaamaa yhtyettä voi pitää suorastaan superbändinä. Pitkän linjan tunnettuja hard rock -muusikoita kaikki. Nimiä John Norum, Peter Baltes, Mikkey Dee ei tarvitse vähänkin tähän musiikkigenreen vihkiytyneille erikseen esitellä. Eikä täysin nimetön ollut yhtyeen toinen kitaristikaan. Billy White oli luonut kannuksensa jenkkiläisen Watchtower -yhtyeen riveissä. Tällä miehistöllä etukäteen ajatellen Up From The Ashesistä olisi pitänyt tulla silkkaa timangia.

   Levy alkaa lupaavasti. Avausraita Crash 'N Burn on mukavasti rullaava kipale, jossa varsinkin kitaristit nousevat merkittävään rooliin. Molemmat keppimiehet ovat osallistuneet myös aktiivisesti albumin sävellystyöhön tietysti yhdessä maestro Dokkenin johdolla. Myös toisena tuleva 1000 Miles Away on varsin mukavaa kuunneltavaa. Hetken alan jo epäillä, olenko tuominnut tämän levyn aikoinaan unohdukseen liian vähillä kuuntelukerroilla ymmärtämättä kuinka paljon työtä ja tuskaa tämänkin taideteoksen tekemiseen on tarvittu. Kaksi seuraavaa kappaletta valitettavasti ampuvat alas moiset haaveet ja unelmat suoraan Idon posliiniseen pönttöön. When Some Nights ja Forever ovat täysin turhia tusinabiisejä, joista ei minuutti kuulemisen jälkeen ole muistisssa enää mitään. Levyn ongelmaksi muodostuu myös eittämättä Don Dokkenin historia. Tätä vertaa väkisinkin Dokken-levyhin, eikä siinä vertailussa tämä tekele valitettavasti pärjää. Living A Lie muistuttaa kyllä kivasti mister Dokkenin entisen yhtyeen meininkiä, mutta ei sekään yllä In My Dreamsin tai Tooth and Nailin kaltaisten klassikoiden rinnalle.

   Levyn ongelma on myös ohut tuotanto. Don Dokken on ollut itse vääntelemässä miksauspöydän nappuloita ja saanut luotua jotenkin munakokkelittoman ja haljakan äänimaailman läpi levyn. Mikkey Deen kaltaista voimasoittajaa ei ole osattu hyödyntää miehen taitojen tarjoamalla tavalla. Rumpusaundi jää valjuksi kuin lehmän pieru keväisellä pellolla. Levyn parhaimpana puolena pidän kitaristikaksikko Norum/White työskentelyä. Nämäkin herrat olisivat voineet olla vieläkin pitelemättömimpiä, mutta pääsevät onneksi edes hieman väläyttämään osaamistaan.

   A-puolen päättävälle kappaleelle on tekijäksi saatu itse Deep Purple-legenda Glenn Hughes. Herra myös laulaa taustoja kappaleessa. Teos on kuin vuotava Nokian kumisaapas märässä lettosuossa tarpoessa. Hörppää vettä joka askeleella, eikä tunnu yhtään mukavalta. Kääntäessäni levyä b-puolelle alkaa mieleeni hiipiä ajatus siitä, ettei tämä levy ansaitse tämän jälkeen enää yhtä ainutta uutta mahdollisuutta. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi siihen, että jonain päivänä tämä tursas alkaisi kuulostaa hyvältä. No, ei heitetä vielä kirvestä kaivoon. Puolet levystä on vielä kuuntelematta.

   B-puolen loput viisi kappaletta eivät saa hymyä enää huulilleni kirpoamaan, vaikka niiden joukossa on yhtyeen singlenäkin julkaisema Mirror Mirror. Paria kappaletta lukuunottamatta Don Dokkenin Up from The Ashes on kaikilla omistamillani mittareilla ja asteikoilla mitattuna melko mitäänsanomatonta liian kovin odotuksin tehtyä ohutsaundista huttua. Noin kovalla bändillä olisi luullut saavan aikaan stydimpää kamaa. Kuten jo mainitsin Donin riippakivenä tämän levyn suhteen on tietysti oma historiansa Dokken -yhtyeen kanssa. Vertailukohta voi olla epäreilu, mutta vuonna 1990 odotukset vertautuivat väkisinkin Back For The Attack -levyn loistokkuuteen. Sori vaan, Don.

LYNCH MOB - WICKED SENSATION (1990)

Dokkenin pääkurkojen Don Dokkenin ja George Lynchin välit tulehtuivat Back For The Attack -levyä seuranneella kiertueella niin pahasti, että ovia paiskottiin ja siltoja poltettiin oikein urakalla. Molemmat miehet suuntasivat saappaansa eri suuntiin ja lupasivat pyhästi, etteivät enää koskaan ajautuisi yhteistyöhön moisen mulkun kanssa. Itsessä ei tietysti mitään vikaa ollut, mutta kun bändikaveri nyt vain sattui olemaan itseriittoisen kenkkumainen kaveri, jonka kanssa yhteistyö oli mahdotonta.

   Vuonna 1989 tapahtuneen välirikon jälkeen molemmat herrat kasasivat uudet bändit. Don Dokken sai riveihinsä melkoisen superbändin. Ex-Europe John Norum kitaraan, Acceptista tuttu Peter Baltes bassoon ja vieläpä King Diamondissa paukuttanut, ja tänä päivänä paremmin Motörheadista ja Scorpionsista tuttu Mikkey Dee kannuihin. George Lynch puolestaan otti Dokkenista matkaansa rumpali Mick Brownin ja haali kasaan Lynch Mob -nimeä kantavan yhtyeen, jonka vokalistiksi löytyi Argentiinassa syntynyt Oni Logan, sekä bassoon niin ikään ennestään tuntematon suuruus nimeltä Anthony Esposito. Molemmat yhtyeet julkaisvat levyn vuonna 1990, eikä entisten bändikaverien kilpailuasetelmalta voinut välttyä. Tuskin kumpainenkaan oli kiinnostunut toistensa tekemisistä, ainakaan julkisesti, mutta aivan varmasti todellisuudessa molemmilla oli kova halua päihittää toisensa.

Don Dokkenin lätty 1990.

 

 

   

Itse odotin noihin aikoihin innolla varsinkin Don Dokkenin levyä, joka kuitenkin valitettavasti ilmestyessään osoittautui melkoiseksi turhauttavaksi pettymykseksi jopa nimimiehistä huolimatta. Munatonta hardrockia, eikä biiseissäkään ylletty lähellekään Back For The Attackin tasoa. Vieläpä kun levyn kansi oli kuin huonompi versio Back For The Attackin kannesta, heräsi epäilys että mister Lynch onnistuu helposti lyömään märän rätin vasten Donin yllättyneitä kasvoja.

  Tosin ilmestyessään ei Lynch Mobin levykään miellyttänyt minua. Dokken oli sittenkin ollut yhtyeenä liian rakas, ettei kummankaan herran tuotokset yltäneet silloin mielestäni samoille tasoille. Tänä päivänä, kun kuuntelin pitkästä aikaa Wicked Sensationin, niin on pakko myöntää sen olevankin varsin kelpo levy. Täytynee antaa myös tuolle Don Dokkenin aikaansaannokselle lähiaikoina toinen (todellisuudessa se on kyllä varmasti jo kuudes tai seitsemäs) mahdollisuus, mutta keskitytäänpä nyt kuitenkin tähän Yrjön tuotokseen.

   Wicked Sensationia kuunnellessa huomaa, että George Lynchin riffivarastot ovat olleet pullollaan toinen toistaan loistavampia ja iskevevämpiä vetoja. Lynchin oma tyyli hard rock -kitaristina on täysin tunnistettava ja omanlaisensa. Levyn neljä ensimmäistä kappaletta ottavat luulot pois ja tarjoavat todellisia klassikoita pöytään. Wicked Sensation, River of Love, Sweet Sister Mercy sekä All I Want ovat helmiä jokainen. Kaksi ensimmäistä julkaistiin singleinä ja ne menestyivätkin ihan kivasti. Monet albumin kappaleet olisivat voineet hyvin olla myös Dokken -nimisen yhtyeen levyltä. Sen verran tutunkuuloisia kaikuja siihenkin suuntaan on. Kuunnelkaapa vaikka For A Million Years tai Hell Child. Tämä on tietysti enemmän kuin  päivänselvää, koska juuri Lynchin kitarointi oli Dokkenin tunnusomaisimpia elementtejä. Vaikka Lynch Mob kahlaa saundillisesti Dokkenia raskaammilla vesillä, on sävellyksien joukossa myös melkoista tukkahilettä. No Bed of Roses tai vaikkapa Through These Eyes voisivat kertosäkeensä puolesta olla napattu vaikka Jani Lanen sävelkynästä Warrantin Cherry Pie -levyltä.

   Valitettavasti varsin pätevän kuuloinen vokalisti Oni Logan erotettiin yhtyeestä levyä seuranneella kiertueella. Rockenroll-elämä oli sittenkin liikaa nuorelle vokalistille ja vaikutti kielteisesti hänen kykyynsä esiintyä. Päällikkö Lynch ei moista kauaa seurannut vaan monoahan siitä tuli. Huhujen mukaan Logan ei tullut toimeen kiertueen pääbändin Queensrychen vokalistin Geoff Taten kanssa. Toisaalta kuka hemmetti on joskus tullut toimeen Geoff Taten kanssa?  Myös musiikkimaailma oli muuttumassa. Uudet grunge-tuulet olivat ajamassa George Lynchinkin kaltaisia artisteja unholan majoille.  Platinamyynteihin 80-luvulla tottuneet artistit olivat uuden edessä. Toisilta se vei hengen, kun taas toiset sopeutuivat pienempään suosioon ja onnistuivat kuitenkin jatkamaan uraansa. George Lynch on elossa ja hyvässä kuosissa. Dokken on tehnyt useampia comebackeja, samoin kuin Lynch Mobkin. Mutta on ilo edelleen uusimmistakin Dokkenin livevedoista huomata, että George Lynch on tänäkin päivänä yhä erittäin skarppi kaveri kitaran varressa.

  Ai niin...älä lähde vielä. Lue myös mitä kirjoitin tuosta Dokkenin Back For The Attack -levystä jokin tovi sitten: DOKKEN - BACK FOR THE ATTACK (1987)

STRYPER - AGAINST THE LAW (1990)

Vuosi 1990 oli melkoinen vedenjakaja monessa suhteessa. Elettiin tukkaheviksikin kutsutun tyylisuunnan viimeisiä aikoja. Warrant julkaisi syyskuussa samaisena vuonna menestyneimmän albuminsa Cherry Pien, jonka nimikappaleeseen kiteytyy kaikki se mistä Los Angelesin Hollywoodin kukkuloiden glamrockissa imelimmillään oli kyse. Warrantin solisti Jani Lane jaksoi lopun elämäänsä itkeä sitä kuinka hänet muistetaan vain miehenä, joka kirjoitti Cherry Pien kaltaisen jollotuksen. Ei pidä paikkansa. Minä ainakin muistan Lanen enemmän Warrantin debyyttilevystä Dirty Rotten Filthy Stinking Rich (1989) sekä kakkosalbumin kappaleista kuten Uncle Tom´s Cabin ja I Saw Red, mutta suuri yleisö on aina tyhmää, vai onko? Myös Poisonin Flesh & Blood -albumi höntteine, mutta tarttuvine Unskinny Bop -rallatuksineen myi vielä moninkertaista platinaa. Kuitenkin merkkejä meikkien valumisesta ja hiusten lässähtämisestä oli jo ilmassa.

   Moni heavyn ja hard rockin kentällä menestynyt muusikko koki 80-luvun jäädessä taakse tarpeelliseksi uudistua. Tähän tietysti vaikuttivat monet seikat, lähinnä uudenlaisen soundin esiinmarssi monellakin rintamalla. Grunge oli nostamassa vahvasti päätään. Mutta jo ennen flanellipaitaisten rasvalettien suurimman suosion aikaa, oli havaittavissa ilmastonmuutos asenteissa. 80-luvun huoleton ja värikäs aika oli vääjäämättä ollutta ja mennyttä. Bileet oli ohi.  Heavy metal -maailmassa elettiin murroskautta. Pantera julkaisi kesällä 1990 albuminsa Cowboys from Hell ja sen vanavedessä myös vanha konkari Judas Priest uudisti omaa soundiaan rankempaan suuntaan syyskuussa 1990 julkaistulla Painkillerillä.

 

    Useat muutkin pitkän uran omaavat raskaan rokin yhtyeet olivat taipaleensa taitekohdassa. Esimerkiksi Iron Maiden julkaisi melko väsyneen No Prayer for the Dying -levynsä ja Bruce Dickinson kurkotti kohti nurkan takana odottavaa soolouraa. Myös kristillisen hard rockin lippulaiva Stryper koki tarpeelliseksi muuttaa pehmoista imagoaan rankempaan suuntaan. Yhtye hylkäsi tavaramerkikseen muodostuneet mustakeltaiset ihonmyötäiset ampiaisasunsa ja sliipatun imelän hiuslakan tuoksuisen kristillisen imagonsa. Vuonna 1986 ilmestynyt To Hell with the Devil -levy oli ollut huikea menestys, joka myi pelkästään USA:ssa yli kaksi miljoona yksikköä. Sen seuraaja In God We Trust (1988) muodostui myynnillisesti pettymykseksi. Levy yritti päihittää edeltäjänsä listasijoitukset popimmalla ja radioystävällisemmällä materiaalilla, mutta meni metsään kuin peura aamuöiseltä moottoritieltä. Toki levy ylitti kultalevyrajan, mutta puoli miljoonaa myytyä lättyä tuntui pettymykseltä, kun sitä verrattiin edeltäjänsä platinamyynteihin.

   Michael Sweet ja kumppanit ryhtyivät miettimään suunnanmuutosta, joka palauttaisi suuren suosion päivät. Liian popahtavan edellislevyn virheitä ei tahdottu toistaa. Vanhat esiintymisasut raahattiin Sweetin veljesten isoäidin kellariin ja hymypoikapatsaat myytiin pois kirpparilla. Uusi Stryper tulisi olemaan rankempi ja agressiivisempi niin ulkonäöltään kuin musiikiltaan. Sanoituksissa unohdettiin evankeliumin levittäminen ja lyriikoissa keskityttiin lähinnä ihmissuhteisiin ja rokin ylistämiseen. Myös vanha kristillinen Jesaja 53:5 -logo hylättiin levyn kannesta. (Sisäpussista se toki pienenä löytyy.) Jumala mainitaan levyn pitkällä kiitoslistalla, mutta ei mitenkään korostetusti. Kiitos kaikkivaltiaalle löytyy rimpsun puolivälistä perus-penan ja jampan välistä, kuin hiukan piilotettuna. Kannesta ei myöskään löydy hymyileviä Amerikan velikultia, vaan vankiasuihin tällättyjä yrmeäilmeisiä rokuja. Muutos herranrauhaa toivottavasta naapurinpojasta ajamattomiin partoihin ja tuimiin jurottaviin katseisiin on melkoinen. Entäs sitten se musiikki? 

   Against The Law on mielestäni parasta Stryperiä sitten Soldiers Under Command (1985) ja To Hell with the Devil (1986) -levyjen. Välihuomautuksena mainittakoon, että yhtye on tehnyt kovia lättyjä myös tämän vuosituhannen puolella, mutta aika kultaa muistot ja renkaat korvissa. Levyn tuottajaksi valikoitui pitkänlinjan nappulavelho Tom Werman. Hyvät, joskin kovin 80-lukulaiset soundit on Werman saanut levylle säädettyä. Hieman tietysti ihmetyttää Wermanin valinta, jos bändi halusi rankempaa äänimaailmaa. Tom Wermannia oli useamminkin syytetty livenä hyvinkin rokkaavien yhtyeiden levyjen liian sliipatuista ja kliinisistä soundeista. Esimerkiksi Dee Snideria on vuosikausia vaivannut ja kiusannut Wermanin Twisted Sisterin Stay Hungry (1984) -levylle vääntämät vokalistin makuun liian miedot säädöt. Myös Cheap Trickin jannut ovat kyseenalaistaneet Wermanin tuotannon In Color (1977) -levyllään. Sekä Twisted Sister että Cheap Trick levyttivät tuotoksensa myöhemmin uudelleen oman makunsa mukaisina.

   Levy floppasi lopulta täydellisesti. Johtuiko huono myynti sitten kristillisten piirien närkästymisestä yhtyeen uuteen ei niin uskis -imagoon? En ole oikein koskaan osannut uskoa siihen, että Stryperin hyvät myyntiluvut olisivat johtuneet yhtyeen kristillisyydestä. Yhtä lailla 80-luvun puolella ilmestyneet menestysalbumit olisivat varmasti myyneet kuin makkaraperunat Kuopion aamuöisellä torilla, vaikka niillä ei olisi uskonnollista viitettään ollutkaan. Voin olla tietysti väärässä, koska puhutaan niinkin hullunkurisesta maasta kuin Yhdysvallat. Itselle Stryper on lähinnä ollut erinomainen hard rock -yhtye, eikä niinkään syvällisen sanoman esilletuoja. Osaan kuitenkin itse oman iltarukoukseni laatia. Ei siihen kalifornialaisia pitkätukkia tarvita.

   Levyn avaava nimikappale ja sen perään tykitetty Two Time Woman ovat todellisia unohdettuja Stryper-klassikoita. Panokset on ladattu levyn alkuun, sillä kolmantena raitana Rock The People ei enää kanna kahden ekan vedon tasolla. Onneksi a-puolen kaksi jälkimmäistä kappaletta toimivat jälleen kuin Riihimäen aseman pisuaari. Tosin a-puolen päättävä Not That Kind of Guy lainaa ärsyttävän paljon Van Halenin Hot for Teacheria jääden täten vaille minkäänlaista omaperäisyyden häivääkään.

  

   Rieskan kääntyessä b-puolelle päästään kiinni sinkkuna julkaistuun Earth, Wind & Fire -lainaan Shining Star. Itseäni ainakin epäilyttää joka kerta, kun yhtye julkaisee ensimmäisenä singlenä kokopitkältään coverin. Se kertoo, ettei omaan materiaaliin ole täyttä luottoa. Toki monesti levy-yhtiön tai tuottajan painostuksesta näitä covereita tehdään. Tuotantoportaassa pelätään, että jäädään ilman ns. hittiä. Tässäkin tapauksessa olisin voinut jopa elää ilman tätä veisua. Se ei kohota albumia mitenkään uusiin ulottuvuuksiin, vaan kupruilee ja hilseilee koko lailla jopa hieman rutiininomaisena ja hengettömäna yksittäisenä vetona. Aika monessa kohtaa Stryper kuulostaa joltain muulta kuin itseltään. En muista, että yhtyeen muilta levyiltä paistaisi Eddie Van Halenin soittotyyli näin selkeästi läpi. Pakollinen balladikin tietysti löytyy ja se onkin varsin mainio verrattuna yleensä liian ällöihin vaahterasiirappikuorrutuksiin, joita Stryper on aikaisemmin jaellut. Lady on mukavaa kuunneltavaa, vaikka sekin tuo tosin mieleen Aerosmithin balladien kierron ainakin kitarasoolon osalta. Levyn loppupuolella taso ei laske, kuten niin monesti pääsee käymään. Caught in the Middle, All For One ja etenkin näppärästi nimetty :) Rock The Hell Out of You ovat toimivia rokettirolleja ja saavat jalan vipattamaan sohvapöydän alla.

  Against The Law:n huono menestys johti lopulta siihen, että yhtyeen toiminta alkoi hiljalleen hiipua. Vuonna 1991 yhtye julkaisi vielä kokoelmalevyn Can´t Stop the Rock höystettynä kahdella uudella biisillä. Yhtyeen jäseniä alkoi kiinnostaa enemmän muu toiminta kuin Stryper-nimisen kivireen vetäminen pitkin puolityhjiä konserttiareenoita. Yhtye vaipui horrokseen aina vuoteen 2003 saakka, jolloin Hollywood Records sai houkuteltua jäsenet levyttämään uusia kappaleita samana vuonna julkaistuun 7: The Best of Stryper -kokoelmaan. 

   Against The Law olisi mielestäni ansainnut paremman menestyksen ilmestyessään. Hyvä ja kuitenkin kivasti rokkaava levy. Jos jotain miinusta halutaan väkisin löytää, niin tietynlainen laskelmointi kuuluu hieman läpi. Olisi vain väännetty nupit kaakkoon ja annettu mennä. Kun on tarkoitus tehdä rocklevyä, niin silloin on syytä unohtaa turha muniinpuhaltelu ja trendien seurailu.

SKIN `N` BONES - NOT A PRETTY SIGHT (1990)

    Tämä levy on täynnä sleaze-rockin kliseitä aina kannesta kantapäähän. Levyä olisi helppo haukkua tusinahardrokin kaatopaikan pohjimmaiseksi tekeleeksi. Jo bändin vokalistin ja lead-kitaristin nimet saavat karvat nousemaan herkemmiltä pystyyn kuin rusakolla metsämiehen koiran tarratessa kiinni persuuksiin. Johnny Vamp ja Jimi K. Bones ovat taiten huonoja ja tekotaiteellisia nimiä jopa rocktähdille. Kaverit ovat löytäneet legendaarisen Mark "Weiss Guy" Weissin ottamiin promokuviin Michael Monroen jo 80-luvulla käyttämät röyhelöpaidat sekä kermakakun koristeen päällekin on liimattu biisejä nimeltään Out With The Boys, Nymphomania, All The Girls In The World. No huh huh! Lätyn voisi antaa asvalttimiesten ajaa jyrällä palasiksi jo näiden ennusmerkkien pohjalta. Mutta eipä kannata tehdä moista ensin kuuntelemati mitä poijiilla oikeasti on tarjottavana.

 

    Kaiken alun paasamisen jälkeen täytyy myöntää, että pidän tästä levystä. Pidän todella paljon. Kaikkien jenkki/losi-itsestäänselvyyksien alta löytyy hyvä levy täynnä suunpielet hymyyn saavaa hard-rockia. Hyviä biisejä, jopa omaleimaista ääntä. Aikoinaan ostin levyn nuorena miehenä täysin  kannen perusteella. En ollut kuullut yhtyeeltä kappaleen kappaletta. Levy vain pomppasi silmiin Mega-Epesin hyllylltä ja se oli siinä. Jos jätkillä on tuollaiset buutsit, niin levyllä ei voi olla mitään muka vaarallista lökäpöksygänstä-meininkiä vaan aitoa kuilunreunalta 200 kilometriä tunnissa kiitävää todellista aidosti armed & dangerous rock and rollia. Onnistunut kansi siis vetoamaan alle kakskymppiseen nuorukaiseen. Skin `n` Bonesilla tuntui olevan asenteessa paljolti samaa tuntua kuin Helsingin Kalliossa luuhaavassa 69 Eyes -yhtyeessä. 69 Eyes ei vielä 90-luvun alussa tiennyt goottimeiningistä mitään vaan liputti ylpeänä Helsinki-sleazen puolesta mm. painattamalla tai paremminkin kopioimalla itse omaa fanzineaan Get Down To 69 -lehteä. Punkin ja hardrockin kautta ammennetussa sopassa oli enemmän räkäisyyttä ja aitoutta kuin useimmissa 80-luvun lopun tusinatukkarokkipumpuissa. Skin n` Bonesissa oli jotain samaa räyhäkkyyttä kuin tulevaisuuden vampyyrirokuissa, toki hieman sliipatummin amerikan kermalla kuorrutettuna.

Alunperin Baltimoressa pyörivä Johnny Vamp perusti 80-luvun alkupuolella The Vamps-yhtyeen, joka muutti nimensä Vamp Cityksi. Muutamaa vuotta myöhemmin Vamp muutti New Yorkiin, jossa Skin n`Bones syntyi. Nykin seudulla ahkerasti keikkaileva bändi herätti huomiota mm. legendaarisella The Ritz-klubilla. Duran Duranin kitaristi Andy Taylor näki bändin ja innostui siinä määrin, että piirrätti kundien puumerkit sopimukseen ja kiinnitti Skinnarit omalle Equinox-levymerkilleen. Andy Taylor toimi myös tulevan levyn tuottajana. Not A Pretty Sight -albumi ilmestyi vuonna 1990. Levyn avausraita Nail It Down potkaisee kulkuset kurkkuun ja homman käyntiin.

Vuonna 1990 julkaistu levy oli auttamattomasti myöhässä. Los Angelesin glam-rock skene veteli viimeisiään. Kaikki oli huipentunut Mötley Cruen -89 julkaisemaan Dr. Feelgood -albumiin, joka oli noussut jenkkien listaykköseksi. Kahta vuotta aiemmin julkaistu Guns n` Roses-albumi Appetite For Destruction ja sen nousu lopulta platinamyyntiin yltäväksi megahitiksi, sai loputkin jenkkilän levy-yhtiöt sekoamaan ja kiinnittämään talliinsa joka toisen hiuslakkaa kuontaloonsa suihkuttavan meikkaavan poikaryhmän isolla levydiilillä. Ylitarjonta turrutti markkinat ja kyllästytti suuren yleisön ja lopulta näyttämölle astui Kurt Cobain kavereineen ja teki tukkarokille sen minkä punk teki 70-luvun lopulla progedinoille. Skin `n` Bonesin debyytti oli jo tuomittu ennen ilmestymistään.

Bändi jatkoi ahkerasti levyn ilmestymisen jälkeen keikkailemalla klubeja lähinnä Yhdysvaltojen itärannikolla. Suunnitelmissa oli vahvasti myös kakkosalbumin levyttäminen. Bändin loppuaikoihin liittyy myös mielenkiintoinen Suomi-kytkentä. Nykyään Yö-yhtyeessä basso pomputteleva Jukka Jay Lewis törmäsi Skin n`Bonesin Jimi K. Bonesiin. Yhtyeen toinen kitaristi Pete Pagan oli lähtenyt lätkimään tai paremminkin huuhtounut rokkenrollin liiallisen viihdekäytön tuomien lieveilmiöiden mukana unohduksen viemäriin. Jay Lewis nimeä tällöin käyttänyt Jukka liittyi retkueeseen. Bändi jatkoi keikkailua, mutta turhautui lopulta. Grunge oli muuttanut musagenreä ja kysyntää Skin `n`Bonesin kaltaiselle ja näköiselle yhtyeelle ei tuntunut olevan. Kysäisin asiaa Jukalta, joka kertoi bändin kiertäneen yhdessä mm. Kix-yhtyeen kanssa. Yhtye oli tehnyt omakustanteena viiden biisin Madhouse-ep:n, jota myytiin keikoilla suoraan kasettimuodossa.

Vuonna 2003 julkaistiin Speak Easy -cd, joka sisältää  Madhouse-ep:n  biisit sekä koko Not A Pretty Sight -albumin eli koko levytetyn Skin ´n´Bones tuotannon. Jos pidät hyvästä hard-rockista, suosittelen levyä sinulle, oi ystäväni.


                                  

LITA FORD - STILETTO (1990)

Olen aina pitänyt entisten Runaways-gimmojen tekemisistä. Tutustuin nuorena miehenalkuna Joan Jettin ja Lita Fordin soolotuotantoihin alkuun edes tietämättä tarkkaan heidän taustaansa. Toki olin kuullut heidän yhteisestä menneisyydestä, mutta Runawaysin 70-lukuinen jytä ei siinä vaiheessa kiinnostanut samalla tavalla kuin vahvasti hardrockiin kallellaan oleva molempien mimmien 80-luvun lopun kama. Neitosten julisteet  koristivat  huoneeni seinää ja loivat äidillistä turvaa kylmiin ja pimeisiin öihin. Ja mielummin niitä katseli kuin Dee Snideriä irvistelemässä. Diggaan yhä edelleen Joan Jettin tiukkaa, tinkimätöntä ja rehellisestä nahkatyyliä, mutta yhtä paljon rakastan myös Lita Fordin härskimmin suoralla seksillä myyvää stailia. Kovaa kamaa molemmat. Musa kuitenkin lopulta ratkaisee.

Lita Fordin kaksi ensimmäistä soololevyä Out For Blood ja Dancin` on the Edge ovat mielestäni neitokaisen tai pitäisikö sanoa rouvan parhaat tuotokset. Räävitön hardrock ja hyvät biisit, jopa tietynlainen punk-asenne mennä porhaltavat kuin pikajuna halki Meksikon. Kahden ekan lätyn jälkeen uusi levy-yhtiö RCA-Records ja uusi managerisopimus Sharon Osbournen kanssa pistivät isomman vaihteen Fordin uralla käyntiin. Kolmas pelkäksi Litaksi nimetty albumi esitteli popimman soundimaailman. Yhteistyö tuottaja Mike Chapmanin kanssa tuotti hedelmää ja levy ylsi Jenkeissä platinamyyntiin. Kappaleet Kiss Me Deadly, Back to the Cave ja yhdessä Ozzy Osbournen kanssa duetoitu Close My Eyes Forever sekä niistä tehdyt videot pyörivät tiuhaan MTV-musiikkikanavalla ja uusi pehmeämpi tuotanto puri muihinkin kuin perinteisen hardrockin ystäviin.

Ryhdyttäessä levyttämään seuraavaa neljättä albumia hyväksi havaittua menestysreseptiä haluttiin jatkaa. Levyä lähdettiin tekemään samalla porukalla tuottaja Chapmanin johdolla. Stiletto ilmestyi toukokuussa 1990 ja siltä lohkaistiin ensisingleksi Hungry, josta kuvattiin outo Liisa Ihmemaassa -tyyppinen video. Videolla Ford kieriskelee takapuoli pystyssä ja hiukset märkinä halvannäköisten lavasteiden keskellä. Parempaakin on samalla ja jopa pienemmälläkin budjetilla saatu raavittua kasaan. Kappaleessa sinänsä ei ole vikaa ja se tarttuukin kuulijan korvaan kuin purkka talonmiehen kengänpohjaan. Päivänselvä valinta levyn esitteleväksi singlelohkaisuksi.

Levyn tuotanto nojasi vahvasti kosketinsoitinpohjaiseen pop-rock maisemaan, jota oli siis viljelty menestyksekkäästi edellisellä Lita-levyllä. Stiletton myynti ei kuitenkaan yltänyt edeltäjänsä kaltaisiin lukuihin. Toisena singlenä julkaistiin Litan äidilleen kirjoittama kaunis ja herkän henkilökohtainen balladi Lisa. Levyllä koveroitiin myös Alice Cooperin Only Women Bleed -viisu. Monien mielestä se olisi pitänyt lohkaista sinkuksi. Itse olen sitä mieltä, jotta koko kipaleen olisi voinut jättää tekemättä. En ole koskaan pitänyt siitä edes itse Alicenkaan tekemänä. No eipä tämä toinenkaan balladi saa silmäkulmiani kostumaan. Mielummin kuuntelen levyltä menevämpiä ralleja, mutta toki ymmärrän "Lisan" valinnan singleksi myös hyvin.

Levy ei ollut täysin floppi. Se myi kohtalaisesti, mutta platina- saati kultakanta ei enää Fordin uralla jatkunut. Myös yhteistyö RCA-Recordsin kanssa päättyi ennen seuraavan levyn ilmestymistä. Stiletto on kelpo hardrock-levy, mutta joka kärsii ns. amerikantaudista. Kulmia ja särmiä on hiottu liikaa. Rokista on tehty syntsapoppia ja samalla tuotanto on pilattu yrittämällä miellyttää mahdollisimman monien korvia. Levyllä on monia hardrock-helmiä, enkä voi olla sitä suosittelematta kysyttäessä. Big Gun, Stiletto, Dedication, Cherry Red ja Aces & Eights pistävät lahkeet lepattamaan ja tyrät rytkymään. Sitä paitsi on se Lita aika IHQ! Edes mielikuva Chris Holmesista ei pilaa sitä.

IGGY POP - BRICK BY BRICK (1990)

Jotenkin Iggy Popin Stoogesin jälkeinen sooloura on jäänyt henkilökohtaisesti aika mitään-sanomattomaksi. Yhteistyö David Bowien kanssa ehkä pelasti Iggyn uran ja hengen. Mutta itselleni tuon ajan levyt eivät kuulosta Iggy Popilta vaan enemmänkin herra Bowielta. Muistan ihastuneeni aikoinaan Iggyn versiomaan Real Wild Child -kipaleeseen ja siitä innostuttuani ostin koko Blah Blah Blah -albumin (1986) Levy oli suuri pettymys. Tasapaksua Bowie-höttöä, ei tietoakaan rokista, softia kamaa mieheltä, jonka piti olla rockmusiikin vaarallisin ja arvaamattomin kaveri. No, nykyään olen jo löytänyt tuostakin levystä hyvät puolensa. Sitä se ikä teettää.

Seuraavan kerran Iggy kolahti tajuntaan, kun näin musiikkikanava MTV:ltä Cold Metal -videon. Silloin Iggy palasi räkäisen rokin pariin. Eikä vähiten mielenkiintoa lisännyt se seikka, että levyllä soitti entinen Pistols-kitaristi Steve Jones ja kiertuekitaristiksi Iggy hommasi eräänkin Andy McCoy -nimisen herran. Siinä porukassa jos missä kiteytyi vaara ja arvaamattomuus. Instict -levy (1988), jolta Cold Metal löytyy osoittautui kelpo rokkilätyksi, mutta ei suoranaisesti häikäissyt biisimateriaalinsa puolesta, kuin muutamin osin. Vasta seuraava Brick By Brick osui suoraan häränsilmään.

Vuonna 1990 ilmestyneen levyn tuottajaksi haalittiin tuo 90 -luvun alun Rick Rubin: Don Was. Levyllä soittavien ja vierailevien muusikoiden lista on pitkä. Mukana ovat mm. Guns ´N Roses -miehet Slash ja Duff McKagan, jotka esiintyivät myös ensimmäisen singlen Home videolla.

Levy yllättää monipuolisuudellaan. Raakojen rokkipalojen lisäksi albumilta löytyy puhtaita pop-helmiä. Siinä missä Home, Butt Town, Pussy Power sekä yhdessä Slashin kanssa kirjoitetty My Baby Wants Rock and Roll ajavat tankin lailla yli energisyydellään, niin myös Main Street Eyes tai Livin on the Edge of the Night ihastuttavat melodioillaan. Levyn vahvuus korostuu sen kappaleiden voimassa. Yleensä neljätoista biisiä on rocklevylle liikaa. Mukaan mahtuu väkisinkin täytepaloilta tuntuvia kappaleita.  Brick By Brickillä näin ei ole. Levyn kappalemateriaali on vahvaa läpi albumin. Singlenä julkaistu Candy nousee levyn yhdeksi monista helmistä ,eikä vähiten kappaleella vierailevan Kate Piersonin äänen ansioista. Kun kuulin tämän ensimmäisen kerran, olin samantein myyty mies. Iggyn samana vuonna Debbie Harryn kanssa duetoima Well Did You Evah-hyväntekeväisyyssinkku ampui yhtälailla maaliin.

Brick By Brick oli ensimmäinen Iggy Popin kultalevyrajan myynnissä ylittänyt albumi. Sen myyntiä siivitti hyvintehdyt videot, kuten myös aikansa menestyselokuvan Michael Douglasin tähdittämän Black Rainin soundtrackille päätynyt Livin on the Edge of the Night.

Albumin komean kannen työsti sarjakuvataiteilja Charles Burns ja maininnan erikseen ansaitsee myös levyllä kitaristina toiminut Waddy Wachtel, joka samoihin aikoihin toimi myös Keith Richardsin soolobändin X-pensive Vinosin kantavana voimana. Henkilökohtaisesti itse pidän Brick By Brickiä Iggyn soolouran parhaimpana levynä, enkä varmasti ole ainoa. Enhän?