LYNCH MOB - WICKED SENSATION (1990)

Dokkenin pääkurkojen Don Dokkenin ja George Lynchin välit tulehtuivat Back For The Attack -levyä seuranneella kiertueella niin pahasti, että ovia paiskottiin ja siltoja poltettiin oikein urakalla. Molemmat miehet suuntasivat saappaansa eri suuntiin ja lupasivat pyhästi, etteivät enää koskaan ajautuisi yhteistyöhön moisen mulkun kanssa. Itsessä ei tietysti mitään vikaa ollut, mutta kun bändikaveri nyt vain sattui olemaan itseriittoisen kenkkumainen kaveri, jonka kanssa yhteistyö oli mahdotonta.

   Vuonna 1989 tapahtuneen välirikon jälkeen molemmat herrat kasasivat uudet bändit. Don Dokken sai riveihinsä melkoisen superbändin. Ex-Europe John Norum kitaraan, Acceptista tuttu Peter Baltes bassoon ja vieläpä King Diamondissa paukuttanut, ja tänä päivänä paremmin Motörheadista ja Scorpionsista tuttu Mikkey Dee kannuihin. George Lynch puolestaan otti Dokkenista matkaansa rumpali Mick Brownin ja haali kasaan Lynch Mob -nimeä kantavan yhtyeen, jonka vokalistiksi löytyi Argentiinassa syntynyt Oni Logan, sekä bassoon niin ikään ennestään tuntematon suuruus nimeltä Anthony Esposito. Molemmat yhtyeet julkaisvat levyn vuonna 1990, eikä entisten bändikaverien kilpailuasetelmalta voinut välttyä. Tuskin kumpainenkaan oli kiinnostunut toistensa tekemisistä, ainakaan julkisesti, mutta aivan varmasti todellisuudessa molemmilla oli kova halua päihittää toisensa.

Don Dokkenin lätty 1990.

 

 

   

Itse odotin noihin aikoihin innolla varsinkin Don Dokkenin levyä, joka kuitenkin valitettavasti ilmestyessään osoittautui melkoiseksi turhauttavaksi pettymykseksi jopa nimimiehistä huolimatta. Munatonta hardrockia, eikä biiseissäkään ylletty lähellekään Back For The Attackin tasoa. Vieläpä kun levyn kansi oli kuin huonompi versio Back For The Attackin kannesta, heräsi epäilys että mister Lynch onnistuu helposti lyömään märän rätin vasten Donin yllättyneitä kasvoja.

  Tosin ilmestyessään ei Lynch Mobin levykään miellyttänyt minua. Dokken oli sittenkin ollut yhtyeenä liian rakas, ettei kummankaan herran tuotokset yltäneet silloin mielestäni samoille tasoille. Tänä päivänä, kun kuuntelin pitkästä aikaa Wicked Sensationin, niin on pakko myöntää sen olevankin varsin kelpo levy. Täytynee antaa myös tuolle Don Dokkenin aikaansaannokselle lähiaikoina toinen (todellisuudessa se on kyllä varmasti jo kuudes tai seitsemäs) mahdollisuus, mutta keskitytäänpä nyt kuitenkin tähän Yrjön tuotokseen.

   Wicked Sensationia kuunnellessa huomaa, että George Lynchin riffivarastot ovat olleet pullollaan toinen toistaan loistavampia ja iskevevämpiä vetoja. Lynchin oma tyyli hard rock -kitaristina on täysin tunnistettava ja omanlaisensa. Levyn neljä ensimmäistä kappaletta ottavat luulot pois ja tarjoavat todellisia klassikoita pöytään. Wicked Sensation, River of Love, Sweet Sister Mercy sekä All I Want ovat helmiä jokainen. Kaksi ensimmäistä julkaistiin singleinä ja ne menestyivätkin ihan kivasti. Monet albumin kappaleet olisivat voineet hyvin olla myös Dokken -nimisen yhtyeen levyltä. Sen verran tutunkuuloisia kaikuja siihenkin suuntaan on. Kuunnelkaapa vaikka For A Million Years tai Hell Child. Tämä on tietysti enemmän kuin  päivänselvää, koska juuri Lynchin kitarointi oli Dokkenin tunnusomaisimpia elementtejä. Vaikka Lynch Mob kahlaa saundillisesti Dokkenia raskaammilla vesillä, on sävellyksien joukossa myös melkoista tukkahilettä. No Bed of Roses tai vaikkapa Through These Eyes voisivat kertosäkeensä puolesta olla napattu vaikka Jani Lanen sävelkynästä Warrantin Cherry Pie -levyltä.

   Valitettavasti varsin pätevän kuuloinen vokalisti Oni Logan erotettiin yhtyeestä levyä seuranneella kiertueella. Rockenroll-elämä oli sittenkin liikaa nuorelle vokalistille ja vaikutti kielteisesti hänen kykyynsä esiintyä. Päällikkö Lynch ei moista kauaa seurannut vaan monoahan siitä tuli. Huhujen mukaan Logan ei tullut toimeen kiertueen pääbändin Queensrychen vokalistin Geoff Taten kanssa. Toisaalta kuka hemmetti on joskus tullut toimeen Geoff Taten kanssa?  Myös musiikkimaailma oli muuttumassa. Uudet grunge-tuulet olivat ajamassa George Lynchinkin kaltaisia artisteja unholan majoille.  Platinamyynteihin 80-luvulla tottuneet artistit olivat uuden edessä. Toisilta se vei hengen, kun taas toiset sopeutuivat pienempään suosioon ja onnistuivat kuitenkin jatkamaan uraansa. George Lynch on elossa ja hyvässä kuosissa. Dokken on tehnyt useampia comebackeja, samoin kuin Lynch Mobkin. Mutta on ilo edelleen uusimmistakin Dokkenin livevedoista huomata, että George Lynch on tänäkin päivänä yhä erittäin skarppi kaveri kitaran varressa.

  Ai niin...älä lähde vielä. Lue myös mitä kirjoitin tuosta Dokkenin Back For The Attack -levystä jokin tovi sitten: DOKKEN - BACK FOR THE ATTACK (1987)