TED NUGENT - FREE-FOR-ALL (1976)

Free For All (1976) on albumina väliinputoaja. Jälkiviisaana näin on helppo sanoa. Levy ilmestyi vahvan soolodebyytin, Ted Nugent (1975), ja monien parhaaksi nostaman Ted-levyn Cat Scratch Feverin (1977) välissä. Itsekin olen oppinut arvostamaan tätä levyä vasta paljon myöhemmin kuin kahta muuta edellä mainittua teosta. Jotenkin on aina tullut helpommin tartuttua noihin kahteen muuhun akuutin Ted-kuumeen hoitona. Cat Scratch Feverin saama arvostus ja menestys ovat vähän epäreilustikin jättäneet Free For Allin varjoonsa.

     Levyn tekemistä varjosti Tedin luottokumppanin kitaristi/vokalisti Derek St. Holmesin lähtö bändistä kesken levytyksen. Ted Nugent ei varmasti ole tinkimättömyydessään ollut mikään helppo duunikaveri. Ja tarkennuksena, että tämä kirjoitus ei mene nyt lainkaan syvemmälle Tedin poliittisiin mielipiteisiin tai äijän pölhöihin puheisiin ja tekoihin. Kun puhun Tedin luonteesta, tarkoitan hänen tinkimättömyyttään ja luovaa hulluuttaan muusikkona, ei mediapellenä. St. Holmesin ja Nugentin välit olivat kiristyneet debyyttilevyn jälkeisellä kiertueella. St. Holmes lähti bändistä ensimmäisen, mutta ei viimeisen kerran. Historia tulisi toistamaan itseään.

   St. Holmes oli myös tyytymätön tuottaja Tom Wermanin työskentelyyn. Voin helposti yhtyä tähän mielipiteeseen. Free For Allin soundeja vaivaa tietty aneemisuus kautta linjan. Ihmetellä sitä kuitenkin sopii, sillä Tom Werman oli kuitenkin onnistunut luomaan Tedin debyytille huomattavasti paremmin potkivan äänimaiseman. Tom Werman oli 70-luvulla Epic Recordsin luottomiehiä tuottajan pallilla ja eteni alalla erittäin halutuksi ja arvostetuksi kaveriksi. Varsin pätevä mies monen levyn takana, mutta erimielisyyksiäkin ollut ja sanomista tullut. Parhaana esimerkkinä Twisted Sisterin Stay Hungry (1984). Bändi ei lopulta ollut lainkaan tyytyväinen tuon levyn soundeihin ja Dee Snider onkin jaksanut näihin päiviin asti mollata Wermanin työtä. Tom Werman on itse kuitannut Sniderin puheet kiittämättömän paskiaisen huuteluksi. Stay Hungry kuitenkin myi miljoonia ja nosti Twisted Sisterin hetkeksi maailman halutuimmaksi bändiksi. Mistään en ole kuullut Tedin haukkuneen Free For Allin soundeja, mutta minä teen sen nyt Ted-sedän puolesta.

    Derek St. Holmesin lähtö osui pahaan paikkaan. Muutamat vokaalit hän oli ehtinyt levyttää, mutta levy kaipasi uutta laulajaa. Tom Werman sai hommattua Meat Loafin vetämään narulle viisi albumin kappaleista. Meat Loaf saatiin mukaan 1000 taalan kertakorvauksella. Ajoitus oli hyvä, sillä vuoden päästä lihamurekkeella olisi ollut aivan eri luokan hintalappu. Meat Loafin Bat Out of Hell (1977) on tähän päivään mennessä tainnut myydä maailmanlaajuisesti yli 50 miljoonaa kappaletta. Meat Loafin vokalisoinnit Ted Nugentissa ovat kuitenkin mainio sivuhaara ja lisämauste Nugentin ns. kultakauden levyissä. Meat Loaf istuu arvattavasti loistavasti mahtipontisempiin vetoihin kuten Writing on the Wall ja Together. Eikä valittamista myöskään suoraviivaisemmissa rokkauksien tulkinnoissa ole. Mutta kun vertaa esimerkiksi originaalia Street Rats -kappaletta vuoden 1999 CD:llä julkaistuun bonariin, jossa Derek St. Holmes vetää vokaalit, täytyy myöntää että taidelaulaja Meat Loafin hönkäily häviää selkeästi rokkaavammalle St. Holmesille. St. Holmes palasi onneksi hyvinkin pian bändiin.

    Missään vaiheessa itseäni ei kiusaa levyllä hääräävät kolme eri tyyppistä laulajaa. Päinvastoin se vain tuo moninaisuutta ja lisää ulottuvuutta. Toki olisi voitu vielä hieman miettiä kuka vetää ja minkäkin biisin, mutta nämä nyt ovat niitä kuuluisia makuasioita. Free For All ansaitsee paikkansa Ted Nugentin klassikkoalbumien joukossa ja on sen myös saanut. Se on myös ensimmäinen Yhdysvalloissa platinamyyntiin yltänyt Nugentin albumi. Ja tästähän se menestys vasta alkoi.

 

 

 

AEROSMITH - ROCK IN A HARD PLACE (1982)

 

Aerosmithin ongelmat olivat jo alkaneet 70-luvun puolella. Vuonna 1979 ilmestyneen Night in the Ruts -levyn tekoon kulminoitui vanhan jengin hajoaminen. Levyä lähdettiin tekemään alkujaan bändin 70-luvun kultakauden albumit tuottaneen Jack Douglasin kanssa. Levy-yhtiö Columbiassa ei oltu lainkaan tyytyväisiä vuonna 1977 ilmestyneen Draw The Line -albumin myyntilukuihin. Levylafkan painostus, bändin jäsenten vuosien saatossa patoutuneet riidat sekä järjettömyyksiin yltynyt päihderiippuvuus repivät lopulta koko bändin riekaleiksi. Ensin lähti tuottaja Jack Douglas kävelemään ja pian tämän jälkeen kitaristi Joe Perry jätti pahan kallistuman saaneen laivan perustaen oman Joe Perry Project -yhtyeen.

   Näillä alkuasetelmilla ajatellen vuoden 1982 albumin, Rock in a Hard Place, pitäisi olla täysi floppi niin myynnillisesti kuin taiteellisestikin. Jostain käsittämättömästä syystä levy-yhtiö luotti kultamunia sille vielä viitisen vuotta aikaisemmin munineeseen bändiin. Vaikka Draw The Line ja Night in the Ruts olivat olleet Columbian pukumiehille pettymyksiä, kuittasi levy-yhtiö lopulta 1,5 miljoonan dollarin kulut Rock in a Hard Placen tekemisestä.  Jälkeenpäin Steven Tyler on myöntänyt huumeiden olleen se suurin kuluerän. Vaikea ymmärtää kuinka huumekoukussa olevalle taiteilijalle annettiin täysin vapaat kädet höylätä levylafkan Visakorttia.

   Perryn lähdettyä Tylerin rinnalle astui kitaran varteen Jimmy Crespo. Olosuhteisiin nähden Crespo hoiti tonttinsa mallikkaasti. Suuriin saappaisiin ei ollut varmasti helppo astua. Crespo kuitenkin onnistui tulemaan toimeen välillä tuittuilevanakin tunnetun Tylerin kanssa jopa niin hyvin että kaksikko onnistui kirjoittamaan levylle varsin toimivia Aerosmith-ralleja. Bändi sisällä kuitenkin kuohui edelleen. Kitaristi Brad Whitford sai tarpeekseen touhusta heti levytysten alkuvaiheessa. Whithfordia kuullaan mukana ainoastaan sinkkuna julkaistulla Lightning Strikes -kappaleella. Whitfordin korvasi Rick Dufay, joka ei tosin ehtinyt mukaan studioon vaikka nimensä ja kuvansa kanteen saikin. Myös Jack Douglas palasi tuottajan pallille.

 

   Levyn kanteen tällättiin suurieleisesti kuva Stonehengestä. Nähtyään paria vuotta myöhemmin Spinal Tap -elokuvan (1984) Steven Tyler kihisi kiukusta. Sattuneista syistä. Tyler ei ollut ainoa, jolla olisi ollut syytä nauraa leffan mukana hieman myös itselleen. Black Sabbathin nilkkaan Spinal Tapin pilkka osui varmasti kovemmin. Sabbathin Born Again -kiertueella oli Stonehenge lavasteena mukana. Ja jos joku ei siellä nyt tajua hölkäsen pöläystä tästä Stonehenge -turinasta, niin suosittelen katsomaan kyseisen leffan. Se kuuluu jo ihan yleissivistykseen.

   Entäpä sitten itse levy. Albumi alkaa kahdella biisillä, jotka lukeutuvat ehdottomasti Aerosmithin klassikoiden joukkoon. Jailbait kaikessa rajuudessaan on oiva ykkösraita levylle. Kappaleen myötä käy selväksi myös kuka on pääjehuna levyllä. Steven Tylerin henkeäsalpaava vokalisointi ei anna armoa, saati salli vastaväitteitä. Ainostaan tunkkaiset soundit häiritsevät muuten raivokasta menoa. Seuraava raita Lightning Strikes vain parantaa juoksua. Sinkkubiisi on täysi timantti. Siitä kuvattu video on myös jengitarinoineen mainiota katseltavaa. Jo nämä kaksi biisiä tekevät levystä ehdottoman Aerosmith katalogin klassikon.

   Levy yllättää sekä vahvoilla biiseillään kuten myös monipuolisuudellaan. Bitch´s Brew, Bolivian Ragamuffin, Joanie´s Butterfly, nimibiisi Rock in a Hard Place (Cheshire Cat), Jig Is Up, Push Comes to Shove ovat kaikki vahvoja näyttöjä. Bändi svengaa kuin se kuuluisa hirvi. Jimmy Crespo hoitaa leiviskänsä, mutta selkeästi kitaristi pidetään suitsissa. Kitara ole missään mielessä dominoiva instrumentti. Ja jos puhutaan karismasta, niin Crespo ei ole ole mikään Joe fucking Perry. Soittaa kaveri osaa, mutta ujonoloisesta ja hiljaisesta Cresposta tulee mieleen Rolling Stonesiin räväkän ja karismaattisen Brian Jonesin tilalle tullut Mick Taylor, joka oli soittajana mies paikallaan, mutta ei luonteensa puolesta istunut rehvakkaan rokkarin rooliin sitten millään. Steven Tylerissa toisaalta rehvakkuutta riittää yhden bändin tarpeiksi. Monien mielestä miehen ähinä saattaa ampua jopa yli tällä levyllä. Esimerkiksi koverina levylle otetun Ella Fitzgerald -klassikon Cry Me A Riverin tulkinta hipoo lähes koomisuutta. Omasta mielestäni veto on uskottava eikä keikahda naurettavuuden puolelle. Lähellä kuitenkin killutaan. Haluan erikseen nostaa tämän levyn ehkä suurimmaksi sankariksi rumpali Joey Kramerin. Krameria on helppo pitää Herman Rarebellin kaltaisena jäykkänä halonhakkaajatyyppinä, mutta tällä levyllä mies on liekeissä kannujensa takana.

   Ongelmat kulminoituvat levyä seuranneella kiertueella. Steven Tylerin vuosia jatkunut päihteiden käyttö alkoi viedä veronsa. Mies oli tolkuttoman huonossa kunnossa ja keikkoja jouduttiin keskeyttämään. Aerosmith oli pohjalla. Onneksi Tyler, Perry, Whitford, Hamilton ja Kramer pystyivät hautaamaan keskinäiset sotakirveensä. Aerosmith onnistui lopulta raitistumaan ja palaamaan huipulle. Ja mikä on ihmeellisintä bändin tarinassa, se onnistui jopa yltämään 90-luvulla suurempaan suosioon kuin 70-luvun huippuvuosina. Long Live Aerosmith!

 

 

 

DIO - KILLING THE DRAGON (2002)

 

BMG and Niji Entertainment Group Inc. julkaisivat uudelleen vuonna 2019 Dion vuosien 1996-2004 studiolbumit;  Angry Machines (1996), Magica (2000), Killing The Dragon (2002), and Master Of The Moon (2004). Tämä vaihe Ronnie James Dion omaa nimeään kantavan bändin urasta jää usein alkupään levyjen varjoon ja ehkä ihan syystäkin. Holy Diver (1983), The Last in Line (1984), Sacred Heart (1985), Dream Evil (1987) ovat sellainen klassikkosuora, johon maestron myöhäisempi tuotanto ei valitettavasti yllä. 

   Mutta mielenkiintoisia toki nämä neljä viimeisintä Dio-studioalbumia ovat, kukin omalla tavallaan. Angry Machines on valitettavasti synkin ajanjakso Dion uralla. Levy on puhkihaukutta, eikä syyttä. Magicalla on omat hetkensä, mutta jotenkin teemalevy tuntui kahlitsevan tarinallaan biisejä aivan turhaan. Master of the Moon on ihan kiva, muttei biisimateriaaliltaan mikään kurko kuitenkaan. Jos haluaa päästä lähelle klassista 80-luvun Dioa, kannattaa tarttua ehdottomasti allekirjoittaneen tavoin Killing The Dragon -albumiin, joka lupaa jo nimensäkin puolesta paluuta lohikäärmeaikoihin.

   Albumin kansitaide on varsin komeaa katseltavaa. Siitä vastaa kaveri nimeltä Marc Sasso. Nopealla googlauksella hoksaa kaverin tehneen Dion lisäksi kansia Rob Halfordin soololättyihin. Joka tapauksessa tässä BMG:n vinyylin uusintapainoksessa on vieläpä komea kolmiulotteinen kansi. Jos jotain pientä moitetta haluaa hakea, niin takakannen biisilistauksessa on Guilty kirjoitettu muotoon Guitly. Inhimillistä, mutta silkkaa huolimattomuutta kuitenkin. Ja kuka minä olen ensimmäistä kiveä heittämään? Taitaa tämäkin bloggaus sisältää kaljapäissään tehtyjä lyöntivirheitä.

   Merkillepantavaa on myös ettei kitaran varressa heilu tällä levyllä Ronnien monivuotinen laituri ja luottomies Graig Goldy vaan hänen tilallaan tiluttaa Doug Aldrich. Goldy on toki mukana kahden biisin tekijätiedoissa. Sen sijaan Aldrichin läsnäolo tuntuu erittäinkin tuoreelle ja mies on paikoin aivan pitelemätön riffeissään ja sooloissaan. Bändi soittaa tiukasti. Tekijämiehiähän nämä kaikki ovat; Jimmy Bain bassossa, Simon Wright rummuissa ja Scott Warren kiippareissa. Jimmy Bain kunnostautuu myös Ronnie Jameksen kumppanina sävellystyössä. Jimmy Bainia voi pitää Bob Daisleyn kaltaisena basistina, jolla myös sävelkynä pysyi kädessä ja jälki oli lähes aina kovaa kamaa. Bainin merkitys Diolle on sama kuin Daisleyn Ozzylle. Kummassakin tapauksessa tuntuu vain etteivät herrat lopulta saaneet ansaitsemaansa arvostusta isänniltään. Bob Daisley on ainakin avautunut melko suorasanaisesti entistä työnantajaansa kohtaan. Keikkabusseissa kuulee kuiskittavan todellisista syistä. Sharon Osbournen ja Wendy Dion nimet nousevat hyvin usein esiin näissä yhteyksissä. Sekä Diolla että Ozzylla toimivat omat vaimot managereina. Voi vain kuvitella, ettei maestroilla itselläänkään aina kotioloissa niin kovin helppoa ole ollut managerien heilutellessa kaulimiaan.

   Tiukan bändisoiton lisäksi biisimateriaali on parasta Dioa sitten Dream Evilin. Kokonaisuus on vahva ja nojaa kivan nostalgisesti monin paikoin 80-luvulle. Useampikin biisi voisi olla tosiaan Dream Evil -levyn matskua. Nimibiisi potkaisee käyntiin sellaisen biisikavalkadin, jota kuuntelee hymyssä suin. Albumille ei mahdu ainuttakaan huonoa kipaletta ja loistaviakin on läjäpäin. Koko a-puoli on täyttä timanttia. Pieni notkahdus tasossa loppua kohti tulee, mutta se on niin kosmeettista. Siitä ei kannata numeroa tehdä. Killing The Dragon on ehdottomasti Dion myöhäisemmän kauden timantti. Herraa ja hidalgoa itseään lainatakseni: More's been empty for years / And it all must end / Time to be killing the dragon again

 

 

 

MADAM X - WE RESERVE THE RIGHT (1984)

 

Jos maailma olisi oikeudenmukainen mesta, kaveri nimeltä Chris Doliber olisi maailman suurin rocktähti. Okei, jonkun mielestä tämä Godzilla lempinimen tunnistava basisti sitä varmasti onkin. Näitä Godzillan arvon tunnistavia on maailmassa kuitenkin liian vähän. Liian vähän heitä oli myös vuonna 1984. 80-luvulla niitein koristeltuun nahkaiseen kalukukkaroon pukeutuvalle kaverille olisi luullut olleen tilausta. Ei kuitenkaan ollut. Mikä meni vikaan, Chris Doliber? Pohditaanpa sitä seuraavassa.

   Kun etsin netistä tietoja Christopher Doliberin liikkeistä vuosien saatossa, löysin haastattelun, jossa haastattelijan ensimmäinen kysymys kiteyttää hyvin mistä Doliberin elämässä on kysymys. Mieheltä kysytään alkuun: "Millainen Madonna oli koulussa?" Doliber oli käynyt Madonnan kanssa yhtä aikaa koulua, sekä seurustellut tämän nuoremman siskon Paula Cicconen kanssa. Sekö on tämän miehen suurin saavutus musiikkimaailmassa? Ei todellakaan. Tuon haastattelun tehnyt tutkiva journalisti olisi sietänyt saada potkun kulkusiinsa.

   Madam X oli 80-luvun alussa ahkerasti keikkaileva yhtye. Chris Doliber bassossa, Bret Kaiser laulussa sekä Petruccin sisarukset Maxine kitarassa ja Roxy rummuissa muodostivat näyttävän ja raivokkaan livebändin, joka kiersi ahkerasti omaa paikkaansa etsien Yhdysvalloissa. Lopulta onni potkaisi bändin esiintyessä Hollywoodin maineikkaassa The Troubadour -klubissa. Ozzy Osbournen kiertuehenkilökunta oli sattunut näkemään Madam X:n keikan jo aikaisemmin ja olivat pitäneet näkemästään. Niinpä Troubadouriin bändiä tsekkaamaan saapui Jet Recordsin kykyjenetsijä Bob Street. Jet Recordsin omisti iso kiho Don Arden. Jet Recordsin leivissä oli yllätys yllätys myös Ozzy Osbourne. Ardenin tytärhän on eräs Sharon. Piirit on pienet. Bändi teki sopimuksen Jet Recordsin kanssa ja Don Arden ilmoitti suurieleisesti yhtyeen olevan hänen suurin löytönsä viiteen vuoteen. Rohkenen epäillä vävypojan kuitenkin olleen merkittävämpi artisti Jet Recordsille. Mutta koskas sitä appi ja vävy ovat toimeen keskenään tulleet? Eikä Arden ilman Sharonin painostusta olisi koskaan ottanut kännistä ja kokkelinenäistä Ozzya listoilleen, mutta se on toinen tarina.

Troubadourin keikkajuliste

  Iso kiho Arden määräsi Madam X:n  Los Angelesiin levyttämään, mutta bändin tyrmistykseksi ihan jotain muuta kuin omaa levyään. Jet Records oli lupautunut yhteistyöhön Jamie Lee Curtisin ja Patrick Swayzen tähdittämän Grandview USA -elokuvan kanssa. Arden halusi Madam X:n levyttämään musiikkia elokuvan soundtrackille. Ehkä näin oli tarkoitus saada nostetta bändille, mutta toisin kävi. Jet Recordsin jakelijana toiminut jättiyhtiö CBS päätti lopulta haluavansa elokuvaan jotain ihan muuta kuin Madam X:n musiikkia. Projekti kariutui ja kuopattiin kaikessa hiljaisuudessa.

   Tämän katastrofin jälkeen bändi pääsi lopultakin tekemään omaa levyään. Arden tosin esitti uusia vaatimuksia. Hänen mielestään bändin biisimateriaali ei ollut tarpeeksi vahvaa. Iso kiho vaati bändiä säveltämään parempaa kamaa. Lopulta yhtye onnistui kirjoittamaan uusia biisejä, joista viisi läpäisi Don Ardenin tiukan seulan ja levyä päästiin lopultakin tekemään Cherokee studiolla Los Angelesissa. Tuottajaksi Arden oli valinnut monissa liemissä keitetyn muusikko Rick Derringerin. Pienenä sivuhuomautuksena... Rick Derringer muuten soittaa soolon Kissin Lick It Up- levyn (1983) avauskappaleessa Exciter.

 

 

 

     We Reserve the Right ilmestyi loppuvuodesta 1984 ja bändi oli valmis tien päälle. Singlenä julkaistun High in High School -kappaleen video sai mukavasti näkyvyyttä taivaskanavilla. Muistan itsekin tutustuneeni bändiin juuri tuon videon sekä ruotsalaisen Okej-lehden juttujen kautta. Näyttävä bändi, jossa hurja basisti Godzilla ja seksikkäät Petruccin sisarukset tekivät vaikutuksen, ainakin alle viisitoistavuotiaisiin pojankoltiaisiin. Muistan levyn päätyneen muutamankin kaverini hyllyyn sen ilmestyessä. Miksi albumi sitten jäi yhtyeen ainokaiseksi 80-luvulla? Noste oli kuitenkin hyvä. Levy-yhtiö teetätti näyttävän videon High Schoolin lisäksi levyn nimikappaleesta. Albumi on kuitenkin ihan käypää 80-luvun hard rockia. Jos jotain kauneusvirheitä haluaa etsiä, niin soundit ehkä ovat hiukan kotikutoiset, etenkin rumpusoundi on kummallisen kolkosti koliseva. Mutta toisaalta 80-luvun hevistä löytyy huonomminkin soundaavia lättyjä.

   Madam X olisi ollut valmis enempäänkin. Yhtye olisi varmasti halunnut ryhtyä tekemään kakkosalbumia, mutta kuinkas kävikään. Don Arden, sama mies joka oli hehkuttanut bändin olevan hänen paras löytönsä viiteen vuoteen, katosi kabinetteihin. Arden ei vastannut yhtyeen soittopyyntöihin, eikä ollut enää tavoitettavissa. Yhtyeen jäsenet istuivat himassa ja odottivat. Laulaja Brett Kaiser kyllästyi ja häipyi. Seuraavaksi Roxy Petruccia pyydettiin Vixeniin. Madam X oli yhtäkkiä ilman levytyssopimusta, laulajaa ja rumpalia. Doliber on myöhemmin kertonut, että yhtye jäi lopulta myös ilman saataviaan Jet Recordsilta. Doliberin omien sanojen mukaan We Reserve the Right olisi myynyt maailmanlaajuisesti yli 750 000 yksikköä. Mene ja tiedä, luku taitaa olla enemmänkin Doliberin omasta päästään repäisemä. Toisaalta kulkeutui levyä Suomessakin useampaankin hyllyyn.

 

   Herkempi jätkä olisi lyönyt hanskat tiskiin, mutta Doliber oli päättänyt jatkaa. Eräänä päivänä Doliber sai c-kasetin kaverilta nimeltä Sebastian Bach ja tajusi hetkessä, että siinä oli laulaja, jonka kanssa Madam X voisi saavuttaa tavoitteensa. Tarinan tässä vaihessa on helppo ymmärtää kuinka pienestä asiat ovat monesti kiinni. Chris Doliberin ja Madam X:n kohdalla näyttää käyneen toistuvasti niin että onnenpotkun jälkeen on aina seurannut epäonni. Kaikki tiedämme mitä Sebastian Bachista myöhemmin tuli, mutta liittyessään Madam X:ään kaveri oli vielä tuntematon, pelkkä pystytukkainen tavis. Chris Doliber haistoi lahjakkuuden. Valitettavasti Bach ja Doliber eivät tulleet toimeen keskenään. Kaksi liian samankaltaista ja samalla kunnianhimolla varustettua kaveria eivät toimi tiiminä. Kaksi kukkoa samalla tunkiolla ei ole koskaan ollut hyvä juttu. Johtajia voi olla vain yksi. Doliber antoi Bachille monoa bändistä. Kohtalon suurta ivaa on tietysti se, että Chris Doliber joutui hyvin pian näkemään Sebastian Bachin nousun rockmaailman huipulle. Sebastian Bach tulisi nauttimaan hanhenmaksapalleroita kartanossaan Doliberin edelleen syödessä einesmaksalaatikkoa yksiössään.

   
   Samaan aikaan myös toinen entinen bändikaveri Roxy Petrucci nousi menestykseen Vixenissä. Kysymys kuuluu...mahtoikohan Godzillaa vituttaa? Ei tietenkään. Chris oli varmasti vain onnellinen kavereidensa menestyksestä. Chrissillä olisi kyllä ollut oikeus maailman suurimpaan vitutukseen, ihan kuin oli Paavo Väyryselläkin. Madam X ja Chris Doliber katosivat vuosikausiksi musiikkimaailmasta. Elämä ei ole reilua, se tuli jo todettua alussa. Monesti kyse on tuurista. Madam X:n tarina kertoo kuinka pienestä kaikki voi olla kiinni. Madam X:n debyyttilevy olisi ansainnut jatkoa jo 80-luvulla. Onneksi se sai sitä vuonna 2017, kun yhtyeen klassinen kokoonpano palasi yhteen ja julkaisi albumin Monstrocity. Valitettavasti vain Madam X:n etsikkoaika oli 80-luvulla. Nyt se on enää pienen piirin nostalgiabändi.