SLAVE RAIDER - WHAT DO YOU KNOW ABOUT ROCK´N ROLL? (1989)

Harvoin jos koskaan olen tullut miettineeksi näin pitkään ansaitseeko tämä levy tulla kirjoitetuksi tähän blogiin. Monenmoista kasarihuttua olen tänne syytänyt, mutta nyt oli vaakakupissa muitakin fiiliksiä. Helppo se on mennä täältä sohvan nurkasta tylyttämään, mutta jokaisen taideteoksen taustalla on kuitenkin useasti syvä intohimo ja vuosien työ. Jokainen joka pääsee näinkin pitkälle muusikon urallaan voi taputtaa itseään selkään ja todeta, että suurin osa alalle haluavista ei yksinkertaisesti jaksa vuodattaa vaadittua määrää verta ja kyyneliä. Tämä siis olkoon puolustukseni sille mitä tulen jatkossa kirjoittamaan yhtyeestä nimeltä Slave Raider. Eli vaikka saatan sanoa hieman pahasti, on kunnioitukseni ja arvostukseni jokaista tämän alan yrittäjää kohtaan pohjaton. Myös Slave Raideria.

   Bon Jovin Slippery When Wet -levyä (1986) lienee syyttäminen tai kiittäminen siitä, että enemmän kuin joka toisen 80-luvun lopun hard rock -yhtyeen keinoarsenaaliin kuului mahtipontiset kertsistemmat pohjalta whoooa whooa. Eli ei sanottavaa, mutta yhteislaulua kuin suuren pyhän hengen johdattamina. Jep, kuunnelkaapa nyt vaikka se Bon Jovin pojan avauspiisi siltä Slipperyltä. Samaan kaavaan luottaa myös Slave Raider, joka lyö whooa whooat pöytään heti avausbiisinsä Is There Rock 'n' Roll in Heaven? alussa :).

   Slave Raiderissa tuntuu olevan otettu mallia vähän joka toisesta kasaribändistä. Imago merirosvomaisuudessaan ja meikeissään tuo mieleen Ratt -yhtyeen ja solisti Chainsaw Caine muistuttaa etäisesti rehvakkuudellaan Dee Snideria. Onko Slave Raiderissa mitään omaa? Voi olla ettei ole kovinkaan paljon, ellei sellaiseksi lasketa naispuolista basistia, Letita Raeta. Rattin kanssa yhteistä oli myös se, että Slave Raider soitti kuulumpien veljiensä lämppärinä uransa alussa. Solistin keikoilla heiluttelema moottorisahakaan ei näin suomalaiselta näkökannalta tunnu mitenkään uudelta idealta, kysykää vaikka Maukalta! Tosin taisi Chainsaw Caine olla kuitenkin ennen Jackyl -yhtyettä, joka ilmaantui vasta vuonna 1992 heiluttelemaan moottorisahaa Lumberjack -kipaleessaan. Onneksi suomalaisen OZ -yhtyeen vokalisti Ape De Martini hoiti muinoin hommat vesurilla. Vesurista vaan ei taida olla soittopeliksi.  

    Jospa palataan takaisin tähän Slave Raiderin levyyn. Jotenkin hassua aina lukea tuon ajan bändien flopanneista levyistä juttua. Niissä usein mainitaan, ettei levy-yhtiö promotoinut levyä tarpeeksi ja siitä johtuen myynti kärsi. Jännä juttu, että ensin tehdään kallis levy kalliin tuottajan kanssa, tässä tapauksessa Chris Tsangarides, ja päälle vielä kallis video pyörimään MTV:llä. Muistaakseni Michael Monroe syytti levylafkaa Not Fakin It -levyn (1989) torppaamisesta. Että levy-yhtiö oikein haluaisi, etteivät sen syytämät rahat poikisi mitään. Vaikea maallikkona näitä muusikoiden katkeria lausuntoja on niellä, mutta toisaalta levy-yhtiön pyörittäminen 80-luvulla taisi olla politiikkaa harjoittavien pukumiesten käsissä. Niiltä voinee odottaa mitä tahansa. Aina on maailma sivu itse taiteilijaa kustu silmän pupilliin ja iirikseen, ja joku muu vetänyt rahat välistä toisten tekemästä työstä. Ehkä Slave Raiderillekin kävi näin, mene ja tiedä.

   Slave Raiderin kakkosalbumin video Young Blood pyöri MTV:n Headbangers Ballissa mukavasti. Namusetämäinen lyriikka ei taida oikein olla tämän päivän juttu, mutta 80-luvun rokkarit viljelivät paljon tätä sweet sixteen-tematiikkaa. Hyi, sanoo konservatiivinen jäärä! Yritin kuunnella useaan otteeseen levyn a-puolta. Kaksi ekaa biisiä ovat ok, mutta siitä eteenpäin melkoista kurahuttua. Käänettyäni vinyylin b-puolelle tajusin, että tässähän kuljetaan tietyn tarinan mukana. Teemalevy? Löyhästi jos ajattelee voi a-puolen kappaleet liittää teemaan. Niissä juhlitaan ja vietetään rehvakasta rockenroll-elämää ja kääntöpuolen kappaleissa joudutaan syytetyn penkille ja tuomitaan rockista vankeuteen tiilenpäitä lukemaan. Levyn päättää tietysti Jailbreak, joka on lainakapppale Thin Lizzylta. Heti hahmotettuani tämän punaisen langan alkoi levy tuntua mielekkäämmältä. Valitettavaa vain, että levyn päättävä lainabiisi on koko lätyn paras kappale, eikä siihenkään ole saatu mitään omaa. Eli Phil Lynott pesee tämän jengin vielä haudastaankin kuusi nolla.

BITCH - BE MY SLAVE (1983)

Brian Slagelia on kiittäminen melkoisesta pioneerityöstä metallimusiikin parissa. Kyseisen herran vuonna 1982 perustama levy-yhtiö Metal Blade Records potkaisi  80-luvulla monen tänä päivänä erittäin tunnetun orkesterin levytysuran alulle. Metallica, Slayer, Mercyful Fate, Lizzy Borden vain muutamia mainitakseni pääsivät Brian Slagelin avustuksella esille metallimusiikin kentällä. Metal Blade Recordsin siipien suojaan pääsi myös Los Angelesista kotoisin oleva Bitch-yhtye. Yhtyeen imago rakentui sadomasokistiseen esintymiseen, jossa vokalisti Betsy nöyryytti miespuolista orjaa ruoskien, pantojen ja kettinkien kanssa. Varmasti hurjaa ja seksististä neljätoistavuotiaiden pojankloppien mielestä, mutta tänä päivänä 47-vuotiaana taidan olla liian vanha rokkaamaan tämän tahtiin. Sen verran kuraa tämä musiikillisesti on.

  Levy-yhtiössä on selvästi kyllä mietitty yhtyeen imagoa perusteellisesti. Levyn kannethan ovat varsin tyyliin sopivat Betsy-julisteineen päivineen. Mutta siihen se sitten tysssähtääkin. Ensimmäisenä kiusaa tajuttoman paskat soundit.  Sisäpussin tekstitkin paljastavat saman asian. Kannen valokuvaaja mainitaan ensimmäisenä ja isoimmalla fontilla. Rujous ja karuus toki korostavat tietyllä tapaa rankkuutta ja autenttisuutta, mutta korville se on melkoista tuskaa, varsinkin kun vokalisti Betsy ei laulajana lopulta ole kovinkaan kummoinen, vaikka tietyllä tapaa viehättävän alarekisterin omaakin.

 

 

   Sanoitukset ovat sitten ihan omaa luokkaansa. En odotakaan tällaiselta yhtyeeltä mitään Nobel-tason lyriikkaa, mutta mitäpä sanotte tästä kappaleessa Heavy Metal Breakdown: "Guitar is slashing my ears, it hurts so bad I´m in tears." tai tästä laulussa nimeltä World War III: The sky is grey, the earth is black. Hold on, here comes the next attack." Melko kiusallista kuunneltavaa.

   Seksiä ja väkivaltaa tihkuvan imagonsa johdosta bändi joutui Tipper Goren johtaman Parents Music Resource Centerin eli PMRC:n hampaisiin...tai voidaan sanoa että pääsi. Lähes jokainen Tipper Goren varoituslistalle päässyt yhtye hyötyi julkisuudesta myynnillisesti. Bitch jopa kiittää toisen albuminsa The Bitch is Back (1987) kansitekstissä rouva Gorea erityisesti kaikesta saamastaan julkisuudesta.

 

   Mutta onko minustakin tullut Tipper Goren kaltainen moraalinvartija, joka ei enää ymmärrä tätäkään yhtyettä muuna kuin kuuloelimiä rapauttavana mökänä? Eihän toki. Tämä vain on niin huonosti tehtyä.  Levyn tuottajana on häärinyt itse Brian Slagel, aloittelevan levy-yhtiön oma pomo, joka ei oikeasti ehkä tiennyt mistä napista tulee sitä kuuluisaa Remun doblyä. Siitä ei ole ennenkään seurannut mitään hyvää, kun levy-yhtiön pomo on itse vastannut albumin soundeista. Casablanca Recordsin pomo Neil Bogart tuotti rahapulassa itse Kissin Dressed To Kill (1975) -levyn, ja sen ohuempaa äänimaailmaa tuskin olisi vonut saada kukaan muu aikaan. Metal Bladen kohdallakin kyse on varmasti ollut rahasta. Hyvät tuottajat eivät ole ihan halpoja kavereita, varsinkaan tuolla Amerikan maassa.

   Jos levy-yhtiöllä ja bändillä on ollut aikaa miettiä ulkoisia seikkoja näinkin paljon ja panostaa rahaa kuvaussessioihin, olisi voinut kuvitella, että myös oli haluttu tehdä hyvää jälkeä. Ja jos haluttaan kökköys kuitata huumorilla, niin siihenkin yhtye on liian puusilmäinen ja tosikkomainen. GWAR on hauska yhtye vetäessään kaiken överiksi, mutta Bitch on esikoislevylläään valitettavasti vain huono. Erinäisten riitojen johdosta manageriportaan kanssa Bitchin kakkoslevy ilmestyi vasta noin neljä vuotta esikoisen jälkeen, The Bitch is Back (1987). Neljä vuotta oli levytysrintamalla 80-luvulla ikuisuus. Muistellaanpa vaikka Def Leppardia, jonka jäsenet painattivat itselleen Don´t ask -paidat kyllästyttyään vastaamaan kyselyihin Pyromanian (1983) ja Hysterian (1987) välissä. Bitchille tauko teki terää, jos vertaa kakkosalbumia esikoistekeleeseen. Sen on jo paljon ja lupaavampi teos kuin tämä edeltäjänsä.

DON DOKKEN - UP FROM THE ASHES (1990)

Koska tulin eilen sivulauseessa murjoneeksi Don Dokkenia ja hänen vuonna 1990 julkaisemaa soololevyään samalla kehuen George Lynchin Lynch Mobin samana vuonna ilmestynyttä Wicked Sensation -levyä, on tietysti reilua antaa uusi mahdollisuus myös tälle levylle. Ja etenkin, kun ovikelloani soitti viime yönä puoli neljän aikaan itse Don Dokken vaatien selitystä teolleni. Olimmehan olleet niin hyviä kavereita, lähes kuin ystäviä, 80-luvulla. Pitäähän vanhalle kaverille siis antaa uusi mahdollisuus.

   Donin vuonna 1990 kasaamaa yhtyettä voi pitää suorastaan superbändinä. Pitkän linjan tunnettuja hard rock -muusikoita kaikki. Nimiä John Norum, Peter Baltes, Mikkey Dee ei tarvitse vähänkin tähän musiikkigenreen vihkiytyneille erikseen esitellä. Eikä täysin nimetön ollut yhtyeen toinen kitaristikaan. Billy White oli luonut kannuksensa jenkkiläisen Watchtower -yhtyeen riveissä. Tällä miehistöllä etukäteen ajatellen Up From The Ashesistä olisi pitänyt tulla silkkaa timangia.

   Levy alkaa lupaavasti. Avausraita Crash 'N Burn on mukavasti rullaava kipale, jossa varsinkin kitaristit nousevat merkittävään rooliin. Molemmat keppimiehet ovat osallistuneet myös aktiivisesti albumin sävellystyöhön tietysti yhdessä maestro Dokkenin johdolla. Myös toisena tuleva 1000 Miles Away on varsin mukavaa kuunneltavaa. Hetken alan jo epäillä, olenko tuominnut tämän levyn aikoinaan unohdukseen liian vähillä kuuntelukerroilla ymmärtämättä kuinka paljon työtä ja tuskaa tämänkin taideteoksen tekemiseen on tarvittu. Kaksi seuraavaa kappaletta valitettavasti ampuvat alas moiset haaveet ja unelmat suoraan Idon posliiniseen pönttöön. When Some Nights ja Forever ovat täysin turhia tusinabiisejä, joista ei minuutti kuulemisen jälkeen ole muistisssa enää mitään. Levyn ongelmaksi muodostuu myös eittämättä Don Dokkenin historia. Tätä vertaa väkisinkin Dokken-levyhin, eikä siinä vertailussa tämä tekele valitettavasti pärjää. Living A Lie muistuttaa kyllä kivasti mister Dokkenin entisen yhtyeen meininkiä, mutta ei sekään yllä In My Dreamsin tai Tooth and Nailin kaltaisten klassikoiden rinnalle.

   Levyn ongelma on myös ohut tuotanto. Don Dokken on ollut itse vääntelemässä miksauspöydän nappuloita ja saanut luotua jotenkin munakokkelittoman ja haljakan äänimaailman läpi levyn. Mikkey Deen kaltaista voimasoittajaa ei ole osattu hyödyntää miehen taitojen tarjoamalla tavalla. Rumpusaundi jää valjuksi kuin lehmän pieru keväisellä pellolla. Levyn parhaimpana puolena pidän kitaristikaksikko Norum/White työskentelyä. Nämäkin herrat olisivat voineet olla vieläkin pitelemättömimpiä, mutta pääsevät onneksi edes hieman väläyttämään osaamistaan.

   A-puolen päättävälle kappaleelle on tekijäksi saatu itse Deep Purple-legenda Glenn Hughes. Herra myös laulaa taustoja kappaleessa. Teos on kuin vuotava Nokian kumisaapas märässä lettosuossa tarpoessa. Hörppää vettä joka askeleella, eikä tunnu yhtään mukavalta. Kääntäessäni levyä b-puolelle alkaa mieleeni hiipiä ajatus siitä, ettei tämä levy ansaitse tämän jälkeen enää yhtä ainutta uutta mahdollisuutta. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi siihen, että jonain päivänä tämä tursas alkaisi kuulostaa hyvältä. No, ei heitetä vielä kirvestä kaivoon. Puolet levystä on vielä kuuntelematta.

   B-puolen loput viisi kappaletta eivät saa hymyä enää huulilleni kirpoamaan, vaikka niiden joukossa on yhtyeen singlenäkin julkaisema Mirror Mirror. Paria kappaletta lukuunottamatta Don Dokkenin Up from The Ashes on kaikilla omistamillani mittareilla ja asteikoilla mitattuna melko mitäänsanomatonta liian kovin odotuksin tehtyä ohutsaundista huttua. Noin kovalla bändillä olisi luullut saavan aikaan stydimpää kamaa. Kuten jo mainitsin Donin riippakivenä tämän levyn suhteen on tietysti oma historiansa Dokken -yhtyeen kanssa. Vertailukohta voi olla epäreilu, mutta vuonna 1990 odotukset vertautuivat väkisinkin Back For The Attack -levyn loistokkuuteen. Sori vaan, Don.

LYNCH MOB - WICKED SENSATION (1990)

Dokkenin pääkurkojen Don Dokkenin ja George Lynchin välit tulehtuivat Back For The Attack -levyä seuranneella kiertueella niin pahasti, että ovia paiskottiin ja siltoja poltettiin oikein urakalla. Molemmat miehet suuntasivat saappaansa eri suuntiin ja lupasivat pyhästi, etteivät enää koskaan ajautuisi yhteistyöhön moisen mulkun kanssa. Itsessä ei tietysti mitään vikaa ollut, mutta kun bändikaveri nyt vain sattui olemaan itseriittoisen kenkkumainen kaveri, jonka kanssa yhteistyö oli mahdotonta.

   Vuonna 1989 tapahtuneen välirikon jälkeen molemmat herrat kasasivat uudet bändit. Don Dokken sai riveihinsä melkoisen superbändin. Ex-Europe John Norum kitaraan, Acceptista tuttu Peter Baltes bassoon ja vieläpä King Diamondissa paukuttanut, ja tänä päivänä paremmin Motörheadista ja Scorpionsista tuttu Mikkey Dee kannuihin. George Lynch puolestaan otti Dokkenista matkaansa rumpali Mick Brownin ja haali kasaan Lynch Mob -nimeä kantavan yhtyeen, jonka vokalistiksi löytyi Argentiinassa syntynyt Oni Logan, sekä bassoon niin ikään ennestään tuntematon suuruus nimeltä Anthony Esposito. Molemmat yhtyeet julkaisvat levyn vuonna 1990, eikä entisten bändikaverien kilpailuasetelmalta voinut välttyä. Tuskin kumpainenkaan oli kiinnostunut toistensa tekemisistä, ainakaan julkisesti, mutta aivan varmasti todellisuudessa molemmilla oli kova halua päihittää toisensa.

Don Dokkenin lätty 1990.

 

 

   

Itse odotin noihin aikoihin innolla varsinkin Don Dokkenin levyä, joka kuitenkin valitettavasti ilmestyessään osoittautui melkoiseksi turhauttavaksi pettymykseksi jopa nimimiehistä huolimatta. Munatonta hardrockia, eikä biiseissäkään ylletty lähellekään Back For The Attackin tasoa. Vieläpä kun levyn kansi oli kuin huonompi versio Back For The Attackin kannesta, heräsi epäilys että mister Lynch onnistuu helposti lyömään märän rätin vasten Donin yllättyneitä kasvoja.

  Tosin ilmestyessään ei Lynch Mobin levykään miellyttänyt minua. Dokken oli sittenkin ollut yhtyeenä liian rakas, ettei kummankaan herran tuotokset yltäneet silloin mielestäni samoille tasoille. Tänä päivänä, kun kuuntelin pitkästä aikaa Wicked Sensationin, niin on pakko myöntää sen olevankin varsin kelpo levy. Täytynee antaa myös tuolle Don Dokkenin aikaansaannokselle lähiaikoina toinen (todellisuudessa se on kyllä varmasti jo kuudes tai seitsemäs) mahdollisuus, mutta keskitytäänpä nyt kuitenkin tähän Yrjön tuotokseen.

   Wicked Sensationia kuunnellessa huomaa, että George Lynchin riffivarastot ovat olleet pullollaan toinen toistaan loistavampia ja iskevevämpiä vetoja. Lynchin oma tyyli hard rock -kitaristina on täysin tunnistettava ja omanlaisensa. Levyn neljä ensimmäistä kappaletta ottavat luulot pois ja tarjoavat todellisia klassikoita pöytään. Wicked Sensation, River of Love, Sweet Sister Mercy sekä All I Want ovat helmiä jokainen. Kaksi ensimmäistä julkaistiin singleinä ja ne menestyivätkin ihan kivasti. Monet albumin kappaleet olisivat voineet hyvin olla myös Dokken -nimisen yhtyeen levyltä. Sen verran tutunkuuloisia kaikuja siihenkin suuntaan on. Kuunnelkaapa vaikka For A Million Years tai Hell Child. Tämä on tietysti enemmän kuin  päivänselvää, koska juuri Lynchin kitarointi oli Dokkenin tunnusomaisimpia elementtejä. Vaikka Lynch Mob kahlaa saundillisesti Dokkenia raskaammilla vesillä, on sävellyksien joukossa myös melkoista tukkahilettä. No Bed of Roses tai vaikkapa Through These Eyes voisivat kertosäkeensä puolesta olla napattu vaikka Jani Lanen sävelkynästä Warrantin Cherry Pie -levyltä.

   Valitettavasti varsin pätevän kuuloinen vokalisti Oni Logan erotettiin yhtyeestä levyä seuranneella kiertueella. Rockenroll-elämä oli sittenkin liikaa nuorelle vokalistille ja vaikutti kielteisesti hänen kykyynsä esiintyä. Päällikkö Lynch ei moista kauaa seurannut vaan monoahan siitä tuli. Huhujen mukaan Logan ei tullut toimeen kiertueen pääbändin Queensrychen vokalistin Geoff Taten kanssa. Toisaalta kuka hemmetti on joskus tullut toimeen Geoff Taten kanssa?  Myös musiikkimaailma oli muuttumassa. Uudet grunge-tuulet olivat ajamassa George Lynchinkin kaltaisia artisteja unholan majoille.  Platinamyynteihin 80-luvulla tottuneet artistit olivat uuden edessä. Toisilta se vei hengen, kun taas toiset sopeutuivat pienempään suosioon ja onnistuivat kuitenkin jatkamaan uraansa. George Lynch on elossa ja hyvässä kuosissa. Dokken on tehnyt useampia comebackeja, samoin kuin Lynch Mobkin. Mutta on ilo edelleen uusimmistakin Dokkenin livevedoista huomata, että George Lynch on tänäkin päivänä yhä erittäin skarppi kaveri kitaran varressa.

  Ai niin...älä lähde vielä. Lue myös mitä kirjoitin tuosta Dokkenin Back For The Attack -levystä jokin tovi sitten: DOKKEN - BACK FOR THE ATTACK (1987)

GARY MOORE - CORRIDORS OF POWER (1982)

En koskaan oikein hyväksynyt ja sietänyt Gary Mooren aikuistumista ja siirtymistä 90-luvun alussa totaalisesti bluesin sinisten sävyjen maailmaan. Enkä hyväksy vieläkään. Gary Mooren hard rock -tuotannon suurena ystävänä on vaikea käsittää kuinka mies hylkäsi menneisyytensä ja vuosien tekemisensä kuin hetkessä. Tietysti artistilla on täysin oikeus omiin tekemisiinsä ja sen saneleminen jostain peräpohjolan metsien pitkätukkien sanaisista arkuista on aivan turhaa. Varmasti Gary sai uransa aikana kuulla kyllästymiseen asti Iron Maidenin selkälippuja kantavilta headbangereilta toivomuksia paluusta hevin pariin ja syytöksiä takinkäännöstä. Mutta mies taisi pyyhkiä persauksensa moisilla puhelle, mikä tietysti näin kuuluikin mennä. Mutta silti minulla ja muilla jäi paljon hampaankoloon :). Turha niuhottaa. Mooren tuotanto hard rockin sarallakin on melkoisen laaja. Siitä halukkaat voivat edelleen nauttia. Ei ole pakko niitä väsyneitä blyys-levyjä hankkia, jos ei kiinnosta. Ja täytyy myöntää, jotta löytyyhän niistäkin muutamia heinoja tekeleitä.

   Vuonna 1982 ilmestynyt Corridors of Power sisältää useita Mooren soolotuotannon kulmakiviä ja helmiä. Levy valikoitui arvosteltavaksi koska se nyt sattui vain pyörimään lautasella pitkästä aikaa. Albumi ei missään nimessä nouse Mooren tuotannossa omaksi suosikikseni, vaikka hyvää shittiä sisältääkin. Jo seuraavana vuonna 1983 ilmestynyt Victims of the Future on mielestäni Corridorsia toimivampi paketti. 

   Moorella on aina ollut bändissään kovia tekijämiehiä, eikä tälläkään levyllä ihan turhat heput lurittele. Mukana ovat brittiläisen rokin legendat kannuissa Ian Paice ja bassossa Neil Murray. Kiipparisti Tommy Eire saattaa nimenä vaikuttaa vieraalta, mutta kun Wikipediasta vilkaisee miehen meriittejä, ei voi häntäkään ryhtyä väheksymään. Kaikki kuitenkin sujuu täysin Gary Mooren komennossa ja ehdoilla, kuten miehen koko uralla. Nimimiehet tekevät duuninsa, mutta laivan kapteenina toimii itseoikeutetusti mister Moore. Ja vieraileepa levyllä myös itse Cream-legenda Jack Bruce.

   Otsikon alla oleva kuva levyn kannesta ei ole alkuperäinen Euroopassa julkaistu kansi vaan Pohjois-Amerikan markkinoille tehty uusi kansi. Oma vinyylini on tällä kannella. Joku joskus muinoin väitti, että myös Amerikan painoksen miksaus olisi rankempaa tekoa. En tiedä pitääkö moinen paikkansa. Mielestäni koko levyn soundimaailma on hieman liian kuiva ja ohkainen. Tuottajana häärinyt Jeff Glixman oli ennen yhteistyötään Mooren kanssa tuottanut useamman Kansas-yhtyeen lätyn sekä vuonna 1978 erään Paul Stanleyn soololevyn. Niiden äänimaailmasta ei meikäläisen korvin ole kuultavissa mitään huomautettavaa, mutta tälle Gary Mooren albumille olisi vaadittu enemmän lihaa luiden päälle.

   Levyltä löytyy myös paljon tuota alussa kammoksumaani Mooren myöhäisemmän tuotannon täyttänyt bluesia, tai ainakin sen sävyjä siellä täällä kuten kappaleissa Cold Hearted ja I Can´t Wait Until Tomorrow. Sekä imelää balladimeininkiä. Moore onnistuu ballaidessaankin useasti sävelkynällään luomaan hienoja melodioita, mutta monesti lopputulos on ainakin minun makuuni liian siirappista. Kuunnelkaapa tältä albumilta esimerkiksi kappaleet Always Gonna´ Love You ja Falling in Love with You, joiden nimet jo kertovat keiken. Ei tarvitse olla kovakaan einstein tajutakseen, että hunajaa ja helliä hyväilyjä on tarjolla. Aivan varmasti tämänkaltaisia kipaleita soittelemalla trubaduurille lohkeaa piparia, mutta minä en saa näistä erektiota valitettavasti pöksyissäni aikaan. Onneksi levy sisältää myös stondiksen nostattavia rockveisuja kuten Don´t Take Me for a Loser, End of the World, Rockin´ Every Night sekä hienon Free-coveroinnin Wishing Well. Ja mikä tärkeintä Mooren kitarointi on tälläkin levyllä täysin pitelemätöntä ja nerokkaan tyylikästä.

   Omat rakkaimmat Gary Moore -muistot liittyvät Suosikki-lehden juttuun, jossa kerrottiin Mooren kasvojen arpien syntyneen mustasukkaisen tyttöystävän viiltäessä häntä rikkinäisellä olutpullolla suoraan naamariin. Kolmetoistavuotiaan silmin se tuntui niin  rajulta ulkomusiikilliselta seikalta, että tämän miehen musiikkiin oli pakko tutustua. Myös vuoden 1986 Ruisrockin keikka jäi nuoren miehen mieleen. Kitramaestroa kuljettanut Mersu oli juuttua kiinni Kansanpuiston mutaisella kinttupolulla. Samoin muistan kuinka näin ennen keikan alkua kuinka Moore seisoi paikallaan ja avustaja asetteli kitaran miehen kaulaan. Mietin, että siinäpä iso stara, kun sen ei tarvitse itse edes kitaraansa nostaa.

DOKKEN - BACK FOR THE ATTACK (1987)

Dokkenin neljäs studioalbumi Back For The Attack ilmestyi aikana jolloin hard rock eli ehkä voimakkainta kukoistustaan. Samana vuonna ilmestyivät myös Aerosmithin Permanent Vacation, Def Leppardin Hysteria, Guns n´ Rosesin Appetite For Destruction, Warlockin Triumph And Agony ja Mötley Cruen Girls, Girls, Girls...vain muutamia mainitakseni. Jos tänä päivänä ilmestyisi yksikin näin laadukas albumi, olisin ihmeissäni ja onnellinen. Okei, tämä johtuu tietysti siitä, että olen jo vanha pieru, enkä ymmärrä nykymaailman menoa. Ja kyllä se Priestin tänä vuonna ilmestynyt Firepower on ihan kelpo lätty. Eli tämä todistanee, että olen sittenkin ajan hermolla ja kiinni tässä päivässä. Jostain kumman syystä edellisen lauseen kirjoittamisen jälkeen alkoi ikkunan takaa kuulua varisten naurua.

   Palataanpa siis vanhaan hyvään aikaan ja vuoteen 1987. Dokken oli jo saavuttanut parilla edellisellä albumilla, Tooth And Nail (1984) ja Under Lock And Key (1985), maineen merkittävänä tekijänä permanentti-skenessä.  Molemmat levyt olivat yltäneet Yhdysvalloissa platinamyyntiin ja niiltä oli lohkaistu useita hittisinkkuja. Bändin valmistautuessa neljännen levyn tekoon paineet ja odotukset tuntuivat varmasti niskassa. Yhtye päätti siirtää tähtäintään pari pykälää raskaampaan soundiin. Dokkenin vahvuus lienee jokaisen jäsenen kyvyssä osallistua kappaleiden tekoon. Tekijätiedoista löytyvät kaikki aina rumpali Wild Mick Brownia myöden. Sama asia kertoo myös yhtyeen kykenevän tekemään biisejään yhdessä. Asia, josta voisi päätellä henkilökemioiden toimivan hyvin. Mutta ei. Dokken on tunnettu riidoistaan ja egojen yhteentörmäyksistä, jotka kulminoituivat valitettavasti Back For The Attackin julkaisua seuranneeseen kiertueeseen. Mutta ei mennä asioiden edelle.

 

 

   Dokken oli tehnyt menestyneen kiertueen yhdessä Scorpionsin kanssa ja palasi studioon joulukuussa 1986 levyttämään Nightmare on Elm Street 3 - leffan soundtrackille kappaleen Dream Warriors. Elm Street -elokuvat olivat tuohon aikaan älyttömän suosittuja ja bändille oli loistoveto päästä mukaan rainalle. Myös kappaleesta kuvattu musiikkivideo hyödynsi elokuvaa ja jopa Robert Englund Freddy Kruegerin roolissa saatiin mukaan videolle. Elm Streetin ja Dream Warriorsin myötä yhtye sai näkyvyttä ja uusia faneja vanhalta mantereelta. Dream Warriors on eittämätön hard rockin klassikko yhä tänä päivänä. Yksi bändin parhaita kipaleita, uskaltaisin jopa sanoa ääneen että paras.

 

 

 

      Leffaproggiksen jälkeen yhtye vetäytyi takaisin studioon tullakseen sieltä ulos marraskuun 27. päivä uunituoreen long playn kanssa. Levyltä lohkaistiin singlet Burning Like A Flame, Prisoner, Heaven Sent ja tietysti tuo jo edellä mainittu Dream Warriors. Sinkkujen menestys siivitti myös koko albumin ylittämään platinamyyntirajan. Back For The Attackista muodostui Dokkenin myydyin levy. Yhtye esiintyi vuoden 1988 Monsters Of Rock -festivaalilla yhdessä Van Halenin, Scorpionsin, Metallican ja Kingdome Comen kanssa. Yhtyeen Japanin kiertueelta julkaistiin tuplalive Beast From The East. Muistan itse kuinka odotukset livelevyn kohdalla olivat korkealla, mutta komeiden kansien sisältä löytyi jotenkin kliininen ja ylituotetun oloinen kökkäre. Kuuntelin pari päivää sitten liven läpi pitkästä aikaa, eikä mielipiteeni ole vuosien saatossa muuttunut. Liian hiottu ja laskelmoidusti korjailtu tallenne jättää edelleen valjun fiiliksen ja jälkimausta ei voi edes puhua, koska kuunteluhetkelläkään tunnelmaan ei saa purutuntumaa. Ymmärrän ja toki tiedän, että kaikki yhtyeet korjailevat livetallennuksiaan studiossa, mutta kyllä liveltä pitäsi hieman haista hien läpi ja pikkuhousujen kostua niitä kuunellessa. Valitettavasti Dokkenin Beast From The East (1988) ei saa aikaan näitä reaktioita.

 

    Kiertueella myös bändin johtokaksikon Don Dokkenin ja George Lynchin välit tulehtuivat siinä määrin, että kiukuttelu ja keskinäinen vittuilu saivat bändin lopulta hajoamaan maaliskuussa 1989. Nykyään jo useamman comebackin tehnyt yhtye on jälleen kasassa, mutta niin kuin meistä kaikista on Dokkenin äijistäkin tullut vanhoja vanhojen hittiensä kelaajia. En tiedä onko tämän päivän Dokkenilla enää mitään annettavaa. Ihan kiva nostalgiapaukku kuten niin monet aikansa kollegatkin, jotka yhä kiertävät festareilla esiintymässä meille kaljamahaisille ja kaljuille viisikymppisille. Juuri niille samoille tyypeille, joille me itse nauroimme 80-luvulla tennareissamme ja pitkissä rasvaisissa leteissämme. Niin se menee. Aika on armoton, mutta onneksi elämä on mukavaa vaikka hiukset harvenee ja lukulaseja joutuu käyttämään nähdäkseen lyriikat vinyylilevyjen sisäpusseista.

   Back For The Attack on Dokkenin kruununjalokivi. Yhtyeen paras levy, jolla varsinkin Lynchin kitarointi on aivan pitelemätöntä ja nerokasta. Lynch omaa ainutlaatuisen tekniikkansa ohella tunnistettavan oman tyylinsä. Selllaisia kitaristeja tähän maailmaan ei kovin montaa mahdu. Etenkin hard rockin saralla, jossa kitaristeilla on tapana sortua lähinnä kopioimaan sankareitaan kuin keksiä ja kehitellä omaa juttuaan. Lynchin soitossa on sielukkuutta ja se kuuluisa oma ääni, joka luo vahvan pohjan koko Dokkenin soundille. Se yhdistettynä hyviin biiseihin ja Don Dokkenin karismaan keulahahmona luovat yhtälön, joka toimii. Don Dokkenin lauluääntä on helppo erehtyä pitämään ohkaisena Diohin ja Halfordeihin verrattuna, mutta samoin kuin Vince Neil on maailman paras laulaja Mötley Crueen, on Don Dokken ansainnut nimeään kantavan yhtyeen. Ja liitettiinhän Donia jo kahdeksankymmentäluvulla huhuissa kovin Scorpionsinkin nokkamieheksi Klaus Meinen kärsiessä kurkkuongelmista. Repikää siitä ja kuunnelkaa Dokkenia!