Lähes
puoli vuotta on vierähtänyt siitä kun viimeksi täällä ryynäsin
vinyylistä ja hiestä märkänä ruovien musiikin ihmeellistä maailmaa.
Kaikkea on tullut vedettyä ja kirjoitettua tässäkin välissä, mutta
korjataan tämän blogin puute välittömästi palaten tietysti
suosikkiluvulleni eli 80-luvulle, jolloin kilju sai vatsan sekaisin ja
nättien tyttöjen hymyt tekivät saman nupille. Aikakoneeni suuntaa
vuoteen 1985 eli tukkahevin lähestyvään kovimpaan kulta-aikaan. Kasiviis
ilmestyi sellaisia levyjä kuin Mötley Cruen Theatre Of Pain, Dokkenin Under Lock And Key, Rattin Invasion Of Your Privacy ja Twisted Sisterin Come Out And Play.
Vanhat pitempään porskuttaneet pierut olivat ihmeissään soundista ja
varsinkin uusien tuulien riikinkukkomaisista elkeistä. Mitä tehdä, minne
mennä? Levy-yhtiöiden puolelta varmasti houkuteltiin hankkimaan
permanenttia (suomeksi loiva pehmennys) ja värikkäitä röyhelöitä.
AC/DC:lläkin oli varmasti mietittävää Back In Blackin (1980) ja For Those About The Rockin
(1981) jälkeen, jotka olivat menestyslättyjä isolla ämmällä (niinku
esim. Rosie ;), no vitsi...jos et tajunnu, niin sori vaan). Näiden
hittien jälkeen ilmestynyt Flick Of The Switch (1983) ei
ollut huono levy, mutta jäi auttamatta edeltäjiensä varjoon. 70-luvulla
porskuttaneista bändeistä monet ottivat innolla vastaan uusien tuulien
vaatimia kaavoja. Kiss pukeutui dingomaisiin röyhelöihin ja julkaisi Asylumin (1985), joka huokuu ajalle vaadittavaa soundipolitiikkaa ja olkatoppausta. Toki on sanottava, että Paul Stanleylle pinkkien kalsareiden pukeminen on varmasti ollut helpompi ratkaisu kuin Brian Jonhsonille ja kumppaneille.
AC/DC
ei siis mennyt manikyyrille tai hankkinut isoja permanentattuja
kuontaloita. Ja hyvä niin. Mutta täysin kuuroja eivät aaceesalamadeeceen
pojat ka(l)sarihoukutuksille olleet. Se mikä kynsilakassa säästettiin
käytettiin kuitenkin studiossa nappuloiden vääntämiseen. Lokakuussa 1984
yhtye julkaisi Jailbreak ´74 ep:n, joka niin mainio levykäinen
kuin onkin, tuntuu hieman Flick Of The Switchin aiheuttaman kritiikin ja
hämmennyksen paikkailulta, koska sisältää vanhaa kamaa, joka varmasti
maistui bändin pitkäaikaisemmille faneille. Fly On The Wallin
levytykset aloitettiin Sveitsissä loppuvuodesta 1984. Taukoa
levytyssessiolle toi yhtyeen esiintyminen -85 tammikuussa Rock In Rio
-tapahtumassa yli 250 000 hengen ylesisön edessä. Muita Riossa
pyörähtäneitä bändejä olivat mm. Scorpions, Whitesnake, Ozzy Osbourne ja Iron Maiden eli
aika kivat pikku festarit.
AC/DC oli 1985 todella iso yhtye juuri Back In Black ja For Those About
To Rock -levyistä johtuen. Tai voidaan sanoa, että AC/DC tulee aina
olemaan iso yhtye noiden albumien takia. Mutta niiden taikaa kaverit
eivät enää ole onnistuneet tavoittamaan. Hyviä levyjä on tullut noiden
jälkeenkin, mutta mutta... Ei
voi Flyitakaan niihin suoraan verrata. Se on kuitenkin meikäläisen
mielestä mainettaan parempi. Eikä AC/DC soundiaan niin muutanut etteikö
sitä tunnistaisi omakseen. Youngin veljekset itse tuottivat levyn, joten
kyllä ratkaisut täysin yhtyeen omissa käsissä ovat olleet. Nappuloita
ei kuitenkaan otettu vääntämään mitään Beau Hilliä.
Levy
ilmestyi kesäkuussa -85 ja myi mijoonan heti kättelyssä. Mutta vain
yhden miljoonan, mikä oli tietysti pettymys, jos verrataan niin moneen
kertaan tässäkin mainittuihin edeltäjiinsä, joita en enää jaksa tähän
kirjoittaa. Millin myynti ja levystä puhutaan floppina, no huh huh.
Joillekin ei mikään riitä ja nyt en tarkoita AC/DC jamppoja.
Hienointa omakohtaisesti tähän levyyn liittyen oli bändin julkaisema VHS-kasetti, joka kulki samalla Fly On The Wall -nimellä kuin albumi. Tarinamuotoon kasatut viisi kappaletta Fly on the Wall, Danger, Sink the Pink, Stand Up ja Shake Your Foundations
olivat nuorelle Varissuon miehelle kovaa kamaa ja samalla myös hauskaa
katsottavaa kaikkine kärpäsanimaatioineen. Taivaskanavat pyörittivät
videoita tiuhaan. Sinkkulohkaisut Shake Your Foundations, Danger ja Sink The Pink ovat tänä päivänäkin totaalisia AC/DC-klassikoita. Valitettavasti albumin täytteeksi on eksynyt myös kevyempää kauraa.; Hell Or High Water ja Back In Business ovat
melko tusinaista jöötiä vaihtovirraksi. Eikä levyn päättävä Send For
The Man enää jaksaa saada jalkaa vipattamaan. Jotenkin timanttinen levyn
alku lösähtää lopussa pannukakuksi. Ihan maalin asti ei jaksettukaan
täysillä. Kaikesta märinästä huolimatta tällä levyllä on paikka
sydämessäni. Se on ensimmäinen kohtaaminen Brian Johnssonin
vokalisoimaan AC/DC:iin. Toki olin varmasti kuullut For Those About The Rockin, Hells Bellsin ja You Shook Me All Night Longin,
mutta "Kärpänen" oli eka koko albumi, jonka omistin. Bon Scottiin olin
toki tutustunut jo kyllä aiemmin Tuureporin yläasteen röökipaikalla ;).