THE ROLLING STONES - UNDERCOVER (1983)

Onkin vierähtänyt tovi siitä, kun olen viimeksi paneutunut vinyylin rahinaan näillä hoodeille. Rollareista olen kirjoittanut täällä ennenkin loistavan Steel Wheels-kiekon merkeissä. Tänään pitkästä aikaa yritin kuunnella vuoden -83 Rollari-tuotosta Undercoveria. Tosiaankin yritin. Kyllä lätty läpi tuli kahlattua ja samalla sain avarilla pitkin poskia muistutuksen siitä miksi tämä ei ole se levy, joka tulee kaivettua esiin, kun haluaa kuunnella Glimmer Twinsien tekeleitä.

   Undercoveria edeltänyt Tattoo You (1981) on eittämättä parasta 80-luvun  Stonesia jo edellä mainitun Steel Wheelsin (1989) ohella. Siitäkin huolimatta, että Tattoo You:lla biisit olivat vanhoja, osin muilta levyiltä ylijääneistä työstöjä. Undercoverille bändi, tai lähinnä Jagger, halusi löytää uuden saundin ja samalla uudistaa yhtyettä paremmin 80-luvun MTV-aikaan sopivaksi. Ongelmaksi muodostui vain se, ettei Mick Jaggerin kollega Keith Richards jaksanut innostua tätä kaikesta new wave -hölmöilystä vaan yritti sitkeästi pitää kiinni bändin rock- ja bluesjuurista. Herrojen eripura saa levyn kokonaisuutena kuulostamaan melkoiselta sekasotkulta keskeneräisiä biisejä, joita ei ole jaksettu työstää kunnolla loppuun asti.

   Oma lukunsa on Jaggerin väkivallalla flirttailevat lyriikat, jotka oli varmasti aivan tietoisesti kirjoitettu shokkeeraamaan vielä 80-luvulla kirkkoon ja käytöstapoihin uskovia kunnon kansalaisia. Tänä päivänä kuunneltuna jopa hieman hölmösti naiivit Too Much Blood ja Tie You Up (The Pain Of Love) eivät jaksa hätkäyttää sanoituksillaan, biiseinä niistä ei ole koskaan ollut jälkipolville kerrottavaksi. Rollarikatalogista kun löytyy klassikoita melko iso repullinen, joilla peitotaan helposti nämä tekeleet kuusnolla.

Ekana sinkkuna lohkaistu Undercover Of The Night jyskyttää eteenpäin esitellen uuden Rollarisoundin, jonka oli tarkoitus olla vaarallinen ja svengaava. Loppupeleissä se tuntuu samalta kuin VR:n vanhat tupakkivaunut. Se on vain hikinen ja nuhjuinen. Kappaleen poliittinen sanoma, joka käsittelee korruptoineen Etelä-Amerikan tilannetta, ei kuitenkaan ollut täysin uutta Stonesille. Bändi oli aiemminkin ottanut kappaleillaan kantaa. Street Fighting Man kertoi Pariisin nuorisomellakoista vuodelta 1968 ja Highwire -kappale tilitti tuntoja Persianlahden sodasta 1991. Undercover of the Nightin syntyyn innoitti myös William Burroughsin romaani Cities of The Red Night, (suom. Punaisen yön kaupungit), jota muuten saa erittäin edullisesti Sammakon kirjakaupasta. Keith Richards on myöhemmin haastattelussa kertonut kappaleen olleen täysin Jaggerin hengentuotos. Richardsin lausahdus kertonee välinpitämättömyydestä viisua kohtaan: "Mick had this one all mapped out, I just played on it"

   MTV:n aikakaudella kappaleesta työstettiin Julien Templen johdolla näyttävä video, joka kuvattiin Meksikossa. Video kohadutti tietoisesti väkivaltakuvastollaan. MTV sensuroi videota ja esitti siitä leikattua versioita ja kotoinen Suosikki-lehtemme ihmetteli kissankorkuisin kirjaimin: "Menikö Rolling Stones liian pitkälle?" Markkinoinnin kannalta hieno veto peittämään levyn heikko taso lööppien ja kohun alle. Otsikot olivat myyviä  ja shokkeeraavia. Rolling Stones oli osannut tämän tempun ennenkin.

  Undercover of the Night ei myynyt ensisinkkuna toivutusti ja Jagger ryhtyikin selittelemään heikon suosion johtuneen kappaleen poliittisuudesta, eikä niinkään itse biisin potetentiaalista. Jos levyn aloituskappale onkin yritys tuoda esiin uudistunut Rolling Stones, niin heti perään ladattu ja toisena singlenä julkaistu She Was Hot, onkin jotain aivan muuta. Ehkä levyn tarttuvin kappale, mutta samalla kuin muusta levyn soundimaailmasta irti repäisty kappale. Biisi alkaa 50-luvun rock and roll -tyylisellä riffillä ja on lähempänä perinteistä Rollari-maailmaa kuin mikään muu samalla älpyllä. Sinkku valitettavasti floppasi, eikä innostanut enää kansaa hankkimaan enempää itse levyäkään. Henkilökohtaisesti She Was Hot on suosikkejani, mutta Undercover-levyllä se vain hajoittaa ja rikkoo muutenkin sekavaa kokonaisuutta. Videon kappaleeseen ohjasi jälleen Julien Temple. Nyt ei väkivaltakuvastosta ollut tietoakaan. Ei se tietenkään lauluun olisi sopinutkaan. Mutta jos vertaa tätä ja Undercover of the Nightin videota, on vaikea uskoa olevan kyseessaä samalta levyltä lohkotuista sinkuista. Toisessa ollaan niin pirun tosissaan ja toisessa ihan kieli poskessa. Monipuolisuutta, sieltä huutaa joku. Linjattomuutta, sanon minä.

   Kun huumori ei purrutkaan, paukutettiin kehiin seuraava sinkku ja video kappaleesta Too Much Blood, joka toi taas verta ja vaarallisia tilanteita ruudun ja kuulokkeiden täydeltä. Biisistä olisi voinut saada toimivan, mutta itse tuotanto kaikkine säksätyksineen ja torvineen ei miellytä ainakaan meikäläisen korvaa. Video leikittelee kauhukuvastolla ihan kivasti ollen melkeinpä humoristisempi kuin huumoriksi tosissaan tarkoitettu She Was Hot-video. Videon ohjasi jälleen kerran kukas muu kuin Julien Temple. Kappale on pääosin Jaggerin väsäämä, joka sai jälleen kaveriltaan Keefiltä tuskin olankohautusta enempää kehuja.

   Jaggerin ja Richardsin erimielisyydet kulminoituivat vieläkin pahemmin seuraavan levyn Dirty Workin  (1986) kohdalla. Kumpikaan herroista ei kestänyt katsella toisen lärviä ja samoin yhdessä tekeminen Stones-nimen alla maistui puulta. Mielummin molemmat elättelivät toiveita sooloiluistaan ja muista musikaalisista seikkailuista. Vasta 1989 ilmestyneen Steel Wheelsin myötä erimielisyydet saatiin puitua pois pöydältä ja sen myötä The Rolling Stones kehtasi käyttää nimessään The-etuliitettä ilman että kukaan tuli kyseenalaistamaan yhtään mitään.