LIVING COLOUR - VIVID (1988)

Että tämä yhtye jaksoi ärsyttää meikäläistä juuri näihin esikoislevy Vividin ilmestymisen aikoihin. Taivaskanavien hard rock/metalli -ohjelmat kun tuppasivat tuutata yhtyeen videoita tiuhaan tahtiin kuvaputkeen. Kaikkien timanttisten Judas Priest, Iron Maiden, Alice Cooper yms. videoiden väliin Living Colour tunki ensin Cult Of Personality ja sen jälkeen Glamour Boys videoillaan. En juurikaan voinut sietää liian neonväristä yhtyettä. Laulaja Corey Cloverin keltaiset pyöräilytrikoot oksettivat nuorta turkulaista headbangeria. Toisaalta samoihin aikoihin yhtä lailla värikkäänä esiintynyt David Lee Roth oli kovaa kamaa. Enemmän ärsytystä sai vielä aikaan musiikkilehdistö, joka oli rähmällään uuden tulokkaan edessä. Vastarannan kiiski Varissuolta oli sitä mieltä, että jos kaikki tykkäävät tästä, tämän täytyy olla paskaa.

    Living Colourin debyyttilevyn kaiut ovat siitä huolimatta kulkeutuneet mukanani jossain takaraivon syövereissä kaikki nämä vuodet. Varsinkin ensisinkku Cult Of Personality on vahva kappale, jonka Spotifyssä saamat yli 11 miljoonaa soittokertaa ovat ansaittuja. Itse ostin kyseisen levyn, vinyylinä tietenkin, viime viikolla. Oli siis aika tunkeutua vanhan inhokin ihon alle. Kun vettä on virrannut tarpeeksi Aurajoessa ja itselläkin on tullut jo 45 ikävuotta mittariin, voin ehkä löytää tästä albumista sen jonkin jota en nuorena edes yrittänyt löytää.

                                 
    Vuonna 1988 ilmestynyt albumi on suuren Epic-levy-yhtiön satsaus. Rahaa on palanut markkinointiin ja se tuotti tulosta myynnillisesti. Levy myi tuplaplatinaa Jenkeissä ja siltä julkaistiin peräti viisi singleä ja näistä videot. Katsoin videot läpi ja ne olivat edelleen suhteellisen typeriä ja mielikuvituksettomia jumppavideoita, joihin on yritetty taltioida bändin energisyys. Yllättävän samankaltaisia pätkiä. Olisi  nyt jotenkin voinut kuvitella, että näihin kulutetuilla taaloilla olisi keksitty jotain omaperäistä, mutta kun ei. Ainoan poikkeuksen tekee Funny Viben video, mutta jotenkin tylsä sekin on yrityksestä huolimatta, sori. Vielä kun ottaa huomioon, että kyseinen biisi on kuin krapulaisen Red Hot Chili Peppersin roskakorista löydetty ylijäämä.

    Jos unohdetaan videot ja pistetään vinyyli pyörimään: Pisteet paranevat huomattavasti. Bändi on toki kova. Varsinkin Vernon Reid on ilmiömäinen kepittäjä. Bändi rokkaa ja näiden rokissa on parhaimmillaan svengiä, joka pistää kyllä omankin jalan vipattamaan ja kankut pyörimään. Levyn soundit miellyttävät kasarisoundista tykkäävän korvaa. Rummut kumisevat ja kaikuvat kunnolla. Levyn viisi ensimmäistä biisiä potkivat persusta oikein kunnolla. Cult Of Personality, I Want To Know, Middle Man, Desperate People ja Open Letter (To a Landlord) miellyttävät tärykalvoja ja mantelitumaketta mukavasti. Kuudentena tuleekin sitten jo edellä haukkumani Funny Vibe. En tiedä kenen idea oli saada levylle lisää funkya menoa... koska muusikot ovat mustia, vai? Mielestäni rokkaavimmissa kappaleissa on aivan tarpeeksi funkahtavaa menoa, että sitä tarvitsi alleviivata naurettava Funny Vibellä. Seuraava styge Memories Can´t Wait ei jaksa innostaa kuin Reidin kitaroinnin myötä. Pelottavasti alkaa näyttää, että levyn vahva aloitus hyytyy loppua kohti.

    Itse Mick Jagger on saatu raahattua studioon Broken Hearts kappaleeseen mukaan huuliharppuineen. Jagger on innostunut menosta niinkin paljon, että on myös toiminut parissa kipaleessa myös tuottajan pallilla. Broken Hearts on ihan kiva slovari, jossa Jaggerin harppusoolo kuulostaa kuolevan norsun töräytyksiltä. Ja sitten päästään Glamour Boys kappaleeseen. En pysty sietämään sitä vieläkään. Nuori vihainen mies saa minussa vallan. Yritän miettiä, että onhan tää kivasti rullaava rallatus. Ärsyttävä renkutus se on, huutaa nuori mies sisältäni ja hän aivan oikeassa. Pakko skipata tästä ohi.  Loppulevyn funkataan taas niin pirusti What´s Your Favorite Color on kammottavaa. Jotenkin levyn viimeinen kappale Which Way To America? sentään jättää hyvän mielen. Se kun onnistuu kaivamaan munaa ja raivokkuutta peliin vielä edes yhden häkkikanalasta lypsetyn kennon verran. Jaggerin myötä yhtye pääsi lämppäämään itse Stonesia Urban Jungle Tourille. Ei huono!

   Levystä jäi aika kaksijakoinen fiilis. Paljon hyvää ja jotain ärsyttävää. Valitettavasti biisimatsku ei kanna albumina aivan loppuun asti. Toisaalta maailma on pullollaan levyjä, jotka on kasattu yhden biisin varaan. Eli näillä pelimerkeillä jäädään vahvasti plussan puolelle. Tietysti oli voinut toivoa, että levy-yhtiön sedät olisivat olleet vähän luovempia imagoa luodessaan. Hmm..bändin nimi on Living Colour; puetaan ne värikkäästi, jep. No, 80-luvulla värikkyys oli kova juttu.