perjantai 17. marraskuuta 2023

SCORPIONS - ROCK BELIEVER (2022)

 

Scorpionsin tuorein levy ilmestyi helmikuussa 2022. Nyt sen vinyylipainoksen sai edulliseen alehintaan. Päädyin hankimaan tavanomaisen rieskan sijaan rajoitetun painoksen, jossa on yhteensä 16 biisiä eli mukana on viisi ylimääräistä stygeä otsikolla: Limited Deluxe Bonus Tracks. Eri juttu sitten on kuinka rajoitettu painos oikeasti on kyseessä kun sitä riittää lähes kaksi vuotta ilmestymisen jälkeen myytäväksi puoleen hintaan. Nää on näitä markkinamiesten kikkoja. Nykyään keräilijöiltä osataan ottaa rahat pois eri värivariaatioilla sun muilla.

     Mennään asiaan. Scorpionsin ikäiseltä yhtyeeltä ei odoteta enää niitä uran huikeimpia levyjä. Yhtye on tehnyt klassikkolevynsä jo reilusti yli kolmekymmentä vuotta sitten. Eikä livekuntokaan enää seitsemänkymppisillä ukoilla ole samaa luokkaa kuin 80-luvulla. Enää ei tehdä ihmispyramideja, eikä laulukaan aina kulje entiseen malliin. Enkä tiedä seisooko Rudolf Schenker enää päällään kesken keikan, epäilen. Eli on ihan kiva, jos vuonna 1965 perustettu yhtye tekee vielä vuonna 2022 ihan kivan levyn, jota kuunnellessa ei tarvitse tuntea myötähäpeää. Mitä vielä... Scorpions paiskaa kehiin erittäin hyvän levyn. Bändi kuulostaa verevältä ja elinvoimaiselta.

 


     Miten se on mahdollista? Onko patut vetäneet tupla-annokset lääkekonjakkia studioon saavuttuaan. Voi olla, mutta pari huomiota nousee pintaan. Ensimmäinen on rumpupallin taakse istunut entinen King Diamond ja Motörhead -kannuttaja Mikkey Dee. Dee antaa virtaa muille takuuvarmalla työllään. Mikkey Deen ansioksi luettakoon myös tyylitaju. Hän ei yritä kuulostaa Mikkey Deeltä vaan tiimipelaajana hän kuulostaa Scorpionsin rumpalilta.   

    Toinen vahvuus on oman historian tuntemus ja sen käyttäminen tyylillä. On helppoa mennä metsään yrittäen tehdä levy menestysvuosien kaavalla. Siihen Scorpions ei lähde, mutta viljelee läpi levyn tyylillä omia maneereitaan, niin 70- kuin 80-luvulta. Mitään uutta Scorpionsilta on turha odottaa, enkä usko että kukaan sitä edes haluaa. Scorpions on keksinyt pyöränsä lopullisesti vuonna 1982. Sitä on turha yrittää muuksi muuttaa. Ilahduttavaa sen sijaan on, että levyltä kaikuu vaikutteita Uli Jon Rothin ajoilta asti. Suurin menestys ja maailmanvalloitus osui 80-luvulle ja yhtye tuntui jossain vaiheessa unohtaneen täysin hipahtavan ja psykedeelisen 70-luvun. 2020-luvulla bändi osaa arvostaa myös tätä aikakautta ja osoittaa sen myös uudella levyllään.

 


     Levy paukahtaa käyntiin menevällä ja jalan välittömästi vipattamaan saavalla Gas In The Tankilla. Välittömästi käy selväksi, että tankki on täynnä. Tätä kuuntelee hymyillen, hemmetti että rokkaa! Ei voi kuin ihailla Schenkerin terävää komppaamista. Mieshän on liekeissä heti lausta alkaen. Roots In My Boots jatkaa tiukentamalla tahtia entisestään. Riffiltään vuoden 1982 Blackoutia muistuttava kappale ei aivan yllä avausraidan tasolle, mutta jälleen Schenkerin riffittely kantaa kipaletta alusta loppuun. 

   Klaus Meine kuulostaa samalta kuin parhaina nuoruuden vuosinaan. Studiossa kikkailulla on varmasti osuutensa tähän verevyyteen, mutta ei siitä voi ketään sormella osoitella. Alun biisit ovat silkkaa kasari-Scopaa ja sama meno jatkuu kolmannen raidan kohdalla. Knock 'Em Dead toimii. Mieleen hiipi kolmannen biisin kohdalle, että jos meninki jatkuu samanlaisena, alkaa homma toistaa itseään. Nyt kaipaisi jo vähän muutosta biisikaavaan. Kuin tilauksesta sellainen saadaan nimibiisin myötä.

   Rock Believer ei ole mikään rocklyriikan riemuvoitto. Rockin vertaaminen uskontoon ei ole uusi juttu. Scorpionsilta on turha odottaa mitään käänteentekevää sanoitustensa osalta. Vaikka yhtye yrittikin 90-luvun alussa yhdistää idän ja lännen sekä saada aikaan maailmanrauhan, hyväntahtoinen naivius ja jopa hölmöys sanoituksisssa on osa Scorpionsia. Mutta se ei missään nimessä haittaa, kunhan kukaan ei oikeasti ala uskoa, että Wind of Change onnistui muuttamaan maailmaa. Muistan armeija-ajaltani hetken, jolloin uskoin minuutin ajan kansojen väliseen solidaarisuuteen, kun kuulin Örön saaren ohin kulkevan venäläistankkerin miehistön laulavan VHF-radion kanavalla kyseistä kappaletta. Hyvin pian ymmärsin, että venäläisten kasetin nauha venytti pahasti ja merimiehet olivat vahvasssa votkahumalassa. 

 


 

    Mutta jos palataan armeijamuistoista takaisin Rock Believer -kappaleeseen. Sen voima on vahvassa ja tarttuvassa kitarariffissä ja kertosäkeessä. Olen jo ehtinyt kehua pariinkiin otteeseen Rudolf Schenkerin panosta tällä levyllä, mutta ei sovi unohtaa Matthias Jabsia. Jabsin palkaaminen 70-luvun lopulla yhtyeen soundia dominoineen Uli Jon Rothin tilalle oli uskalias ja lopulta viisas teko. Jabsin myötä yhtye muuntui enemmän suoraviivaiseksi hard rock -yhtyeeksi, joka takasi Amerikan valloituksen ja nousun stadiontasolle. Moni pitää Jabsia Rothiin verrattuna soitannollisesti ilmeettömämpänä kaverina, mutta ilman tuota muutosta Scorpionsin Blackout (1982) tai Love At First Sting (1984) eivät olisi tuntemiamme levyjä. Scorpions osaa myös hyödyntää ikäisteni nostalgian kaipuun. Mainiona todisteena siitä käy yltä löytyvä Rock Believer -video. Musiikin ohella myös kuvallinen kerronta vie muistoissa bändin kulta-ajoille 80-luvulle.

 


    Pari seuraavaa kappaletta vie tunnelmat jo mainitsemalleni 70-luvulle. Shining Of Your Soul on niin seitkytlukulaista Scopaa, että hetken voisi luulla Uli Jon Rothin veivaavan kitaran varressa. Seventh Sun on tummasävyinen ja uhkaava. Poljennossaan vakuuttava kappale on ehdottomasti albumin kovinta kärkeä. Samalla nämä kaksi kappaletta luovat levylle kivasti kontrastia ja pitävät kuuntelijan mielenkiinnon yllä.

    Albumin kuusi ensimmäistä raitaa ovat täyttä tavaraa, valitettavasti tämän jälkeen taso hieman laskee. Hot And Cold on levyn ainoa Matthias Jabsin kirjoitama kappale. Se on myös ensimmäinen kappale, joka on helppoa ohittaa olankohautuksella. Biisi ei tarjoa oikein minkäänläistä tarttumispintaa. Ihan kivasti rullaavaa, mutta samalla tylsää. Eikä meno parane mukarankan When I Lay My Bones To Restin myötä, vaikka sävelkynän varteen on saatu takaisin albumin alkuun tinmanttista kamaa kirjoittanut Schenker. "Hey Let's Rockin" -tyylinen lyriikkaa ei auta asiaa. Vaikkei Scorpionsin tarkoitus ole tavoitella lyyrisyydessään Nobel-kirjallisuuden tasoista kamaa, voisi se edes yrittää pitää omaa rimaansa jossain muualla kuin navan korkeudella.

 


   Hieman fiilikset laskevat levyn loppua kohtia, vaikka väliin mahtuu ekana sinkkuna julkaistu Peacemaker. Se on ihan ok, muttei missään mielessä levyn parasta antia. Ja vihoviimeisenä vastaan tulee... yllätys yllätys...slovari. Scorpions-balladit ovat tietysti jo käsite, eikä bändi ole uskaltanut tehdä tälläkään kertaa levyä ilman moista. Kaikki tutut elementit ovat kasassa naivia sanoitusta myöten. Balladi puolustaa paikkaansa. Ei se ainakaan minulle näppylöitä aiheuta, jos toisaalta ei nyt mitään suurta tunteen paloakaan. Viisi bonuskappaletta levyn perässä ovat kiva lisä, mutta ymmärrettävästi ne pudotettu pois viralliselta albumikokonaisuudelta. Niistä ainoa hieman kiinnostava on Klaus Meinen säveltämä Shoot For Your Heart.

   Rock Believer on hyvä levy. Bändi osaa tyylikkäästi hyödyntää menneisyyttään vaipumatta kuitenkaan naurettavaan itsensä matkimiseen. Scorpions on parhaimmillaan, kun se ei ota itseään liian vakavasti. Myöskään kuuntelijan ei kannata ottaa kuulemaansa liian vakavasti. Itse sorruin tämän kirjoituksen myötä siihen pariin otteeseen nillittäessäni lyriikoista. Oma moka. Se se on rokkii, eikä sinfoniaa!




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti