BOSTON - THIRD STAGE (1986)

Teini-ikäisenä Boston kuului niihin yhtyeisiin, joista sai lukea rocklehtien kriitikoiden ylistäviä lausuntoja. Levyjen kannet antoivat vielä kasariheviin hurahtaneelle 15-vuotiaalle lupauksia, mutta itse musiikki tuntui hieman lässyltä ja varsinkin bändin jäsenien promokuvat eivät millään vetänneet vertoja raakaa lihaa syövälle Blackie Lawlessille tai niitteihin ja nahkaan pukeutuneelle Rob Halfordille. Hassua muuten miten Halfordin kaapista tulemisen yhteydessä epäiltiin fanien suhtautumista asiaan. Nimenomaan hassua, koska genreä sisältä seuranneena voin sanoa, että headbangerit ovat ehkäpä suvaitsevaisimpia ihmisiä mitä planeetallamme on tallannut. Toki mulkkuja poikkeuksia mahtuu kaikkiin porukoihin, mutta tuskin on esimerkiksi Tuska-festivaalia leppoisampaa tapahtumaa olemassakaan. Heavy-kansa on ehdotonta musiikkinsa suhteen, mutta muuten hyvinkin rauhantahtoista ja maailmaa syleilevää väkeä. Kysykää vaikka tutkijoilta!

   Palataanpa asiaan. Siis vuonna 1976 perustettuun amerikkalaisyhtyeeseen. Veikatkaapa villisti mistä kaupungista kööri on kotoisin :). Tosiaan Bostonin aikaisempi läpisoitettu hittirenkutus More Than A Feeling on ärsyttänyt itseäni kaikki nämä vuodet, joten ennakkoasenteeni ja suojamuurini Bostoniin on ollut korkea kuin Kilimanjaron huippu. Törmäsin viime viikolla turkulaisen kirpputorin hyllyssä tähän vuonna 1986 ilmestyneeseen Bostonin poikien kolmanteen Third Stage -gatefoldiin. Vielä nytkin hiplailin levyä ja jätin sen ostamatta. Kotona asia kuitenkin jäi kaivelemaan ja kuuntelin albumin läpi Spotifystä ja hurautin Nissanilla seuraavana aamuna takaisin kirppikselle. Keräsin lätyn talteen huimalla vitosen hinnalla. Miksi sen hankkiminen sitten oli moisen tuskan ja toiminnan takana? Ehkäpä juuri ne teini-ikäisenä päähän saadut mielikuvat tylsästä ja lässystä kamasta. Nyt 46-vuotiaana olen kuitenkin kypsä antautumaan Bostonin vietäväksi. Tarkoittaako se, että minusta on myös tullut tylsä ja lässy? Voi olla, mutta enää sillä ei ole merkitystä. Olen sinut itseni kanssa ja elämä on ihanaa.

   Vuonna 1979 Boston oli valmis aloittamaan kolmannen albuminsa työstämisen. Bostonin kaksi edellistä levyä olivat jymymenestyksiä. Debyytti on maailman toiseksi myydyin esikoisalbumi. Gunnareitten Appetite For Destruction on se myydyin. Mutta niin kuin aina kun rahaa tulee ovista ja ikkunoista, sitä enemmän siitä on syytä riidellä. Bostonin musiikillinen nero Tom Scholz ajautui riitelemään CBS -levy-yhtiön kanssa oikeuteen asti. Myös entisen managerinsa kanssa Scholzille muodostui riitaa, mistäpä muustakaan kuin rahasta. Scholz voitti jutun CBS:ää vastaan ja Boston siirtyi MCA Recordsille. Nämä kaikki sählingit tietysti viivyttivät Third Stagen valmistumista. Onneksi Tom Scholz on sisukas sälli, sillä hyvää kannatti odottaa.

Vinyylilevy kansineen on komeaa katseltavaa.

   Levy on ensinnäkin ulkoasultaan komea paketti. Aukeavat kannet ja perusteelliset meastro Scholzin kertomukset biiseistä ja niiden synnystä. Hieman huvitusta toki aiheuttaa, että kansiteksteissä todistellaan moneen otteeseen, että levyllä ei ole käytetty syntetisaattoreita tai orkesterisoittimia. Kaikki viululta kuulostavat ovat oikeasti kitaroita. Enpä tiedä onko tämän todistelu tarpeen, mutta kun vertaa tätä omaan aikaansa, saa asialle ehkä selityksen. 80-luvun puolessa välissä monet rockpumput ottivat syntetisaattoreita ja muita konehärpäkkeitä levyilleen. Jopa kovan luokan heavykollit Judas Priest tekivät Turbon samaisena -86 vuonna, jonka kitarasyntetisaattorit aiheuttivat kohahduksen takarivin puritaaneissa. Ehkä Tom Scholz halusi kommenteillaan todistaa olevansa rehellisyyden perikuva. Levyä siis tehtiin kuusi vuotta mikä oli 80-luvulla pitkä aika noissa hommissa. Def Leppard painatti itselleen t-paitoihin tekstit toimittajia varten. Paidoissa luki: "Don´t ask! Yhtye oli kyllästynyt vastailemaan kysymyksiin vuonna 1983 ilmestyneen Pyromanian seuraajasta. Sen ilmestymiseen ehti vierähtää jopa neljä pitkää vuotta. Enpä tiedä montako kertaa Scholz sai selitellä levyn ilmestymistä toimittajille. No, se ei ollut Tompan suurimpia murheita, sillä entisen yhteistyökumppanin CBS:n lakimiehet punoivat juoniaan äijän pään menoksi ja lompakon tyhjentämiseksi.

   Jos on kannet komiat, on kyllä sisältökin. Levyn avaa albumin suurhitti Amanda. Hassua sinänsä Amanda kaikessa upeudessaan tuntuu levyn kokonaisuudessa jopa hieman irralliselta, koska sen jälkeen tulevat We`re Ready ja The Launch ainakin omasta mielestäni avaavat levyn tarinan alulle. Tuntuu kuin Amanda olisi ollu vaikea sijoittaa muun materiaalin joukkoon. Turha se ei tietenkään ole. Amanda nousi Billboardin listalle ykköspallille vetäen koko albumin myös Jenkkilän myyntilistan korkeimmalle paikalle. Samaan aikaan entisessä levy-yhtiössä CBS:llä lakimiehet vetivät Scholzin uudelleen käräjille. Oikeusjutut kestivät kaikkiaan seitsemän vuotta. Lopulta vuonna 1990 jutulle pantiin piste Scholzin voitoksi. Voi vain kuvitella kuinka paljon nämä oikeudenkäynnit söivät miestä ja veivät puhtia pois musiikin tekemiseltä. Monta hienoa Boston albumia jäi varmasti syntymättä energian valuessa unettomiin öihin oikeusjuttuja murehtiessa. Asiaa todistaa sekin seikka että Third Stagen seuraaja Walk On näki päivänvalon vasta vuonna 1994.

 

   Third Stage myi nelinkertaista platinaa ja siltä julkaistiin neljä singleä. Albumista muodostui ehdottomasti yhtyeen kruununjalokivi, joiden kappaleita se on soittanut livesetissään näihin päiviin asti. Laulaja Brad Delp päätyi omaan ratkaisuunsa vuonna 2007 päättäen päivänsä oman käden kautta. Delpiä on kuvailtu yhdeksi mukavimmista rockbisneksessä pyörineistä ihmisistä. Delpin jälkeen Bostonin laulajan buutseihin astui Stryperistä tuttu Michael Sweet, joka veti roolinsa Bostonissa varsin mallikkaasti. Mutta kuten ennalta saattoi arvata Sweetin aika ei riittänyt sekä Bostoniin että Stryperiin ja mies jätti leiviskän vuonna 2011. Boston keikkailee yhä. Viimeisimmän levynsä harvakseltaan levyttävä orkka on tehnyt vuonna 2013. Alkuperäisistä ukoista on enää kuvioissa Tom Scholz. Long Live Boston, long live Tom Scholz!