sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

BOSTON - THIRD STAGE (1986)



Teini-ikäisenä Boston kuului niihin yhtyeisiin, joista sai lukea rocklehtien kriitikoiden ylistäviä lausuntoja. Levyjen kannet antoivat vielä kasariheviin hurahtaneelle 15-vuotiaalle lupauksia, mutta itse musiikki tuntui hieman lässyltä ja varsinkin bändin jäsenien promokuvat eivät millään vetänneet vertoja raakaa lihaa syövälle Blackie Lawlessille tai niitteihin ja nahkaan pukeutuneelle Rob Halfordille. Hassua muuten miten Halfordin kaapista tulemisen yhteydessä epäiltiin fanien suhtautumista asiaan. Nimenomaan hassua, koska genreä sisältä seuranneena voin sanoa, että headbangerit ovat ehkäpä suvaitsevaisimpia ihmisiä mitä planeetallamme on tallannut. Toki mulkkuja poikkeuksia mahtuu kaikkiin porukoihin, mutta tuskin on esimerkiksi Tuska-festivaalia leppoisampaa tapahtumaa olemassakaan. Heavy-kansa on ehdotonta musiikkinsa suhteen, mutta muuten hyvinkin rauhantahtoista ja maailmaa syleilevää väkeä. Kysykää vaikka tutkijoilta!

Tom Scholz, ei niin katu-uskottavassa esiintymisasussaan.

Palataanpa asiaan. Siis vuonna 1976 perustettuun amerikkalaisyhtyeeseen. Veikatkaapa villisti mistä kaupungista kööri on kotoisin :). Tosiaan Bostonin aikaisempi läpisoitettu hittirenkutus More Than A Feeling on ärsyttänyt itseäni kaikki nämä vuodet, joten ennakkoasenteeni ja suojamuurini Bostoniin on ollut korkea kuin Kilimanjaron huippu. Törmäsin viime viikolla turkulaisen kirpputorin hyllyssä tähän vuonna 1986 ilmestyneeseen Bostonin poikien kolmanteen Third Stage -gatefoldiin. Vielä nytkin hiplailin levyä ja jätin sen ostamatta. Kotona asia kuitenkin jäi kaivelemaan ja kuuntelin albumin läpi Spotifystä ja hurautin Nissanilla seuraavana aamuna takaisin kirppikselle. Keräsin lätyn talteen huimalla vitosen hinnalla. Miksi sen hankkiminen sitten oli moisen tuskan ja toiminnan takana? Ehkäpä juuri ne teini-ikäisenä päähän saadut mielikuvat tylsästä ja lässystä kamasta. Nyt 46-vuotiaana olen kuitenkin kypsä antautumaan Bostonin vietäväksi. Tarkoittaako se, että minusta on myös tullut tylsä ja lässy? Voi olla, mutta enää sillä ei ole merkitystä. Olen sinut itseni kanssa ja elämä on ihanaa.

Bostonin jullit uransa alkutaipaleella vuonna 1977.

Vuonna 1979 Boston oli valmis aloittamaan kolmannen albuminsa työstämisen. Bostonin kaksi edellistä levyä olivat jymymenestyksiä. Debyytti on maailman toiseksi myydyin esikoisalbumi. Gunnareitten Appetite For Destruction on se myydyin. Mutta niin kuin aina kun rahaa tulee ovista ja ikkunoista, sitä enemmän siitä on syytä riidellä. Bostonin musiikillinen nero Tom Scholz ajautui riitelemään CBS -levy-yhtiön kanssa oikeuteen asti. Myös entisen managerinsa kanssa Scholzille muodostui riitaa, mistäpä muustakaan kuin rahasta. Scholz voitti jutun CBS:ää vastaan ja Boston siirtyi MCA Recordsille. Nämä kaikki sählingit tietysti viivyttivät Third Stagen valmistumista. Onneksi Tom Scholz on sisukas sälli, sillä hyvää kannatti odottaa.


Vinyylilevy kansineen on komeaa katseltavaa.


Levy on ensinnäkin ulkoasultaan komea paketti. Aukeavat kannet ja perusteelliset meastro Scholzin kertomukset biiseistä ja niiden synnystä. Hieman huvitusta toki aiheuttaa, että kansiteksteissä todistellaan moneen otteeseen, että levyllä ei ole käytetty syntetisaattoreita tai orkesterisoittimia. Kaikki viululta kuulostavat ovat oikeasti kitaroita. Enpä tiedä onko tämän todistelu tarpeen, mutta kun vertaa tätä omaan aikaansa, saa asialle ehkä selityksen. 80-luvun puolessa välissä monet rockpumput ottivat syntetisaattoreita ja muita konehärpäkkeitä levyilleen. Jopa kovan luokan heavykollit Judas Priest tekivät Turbon samaisena -86 vuonna, jonka kitarasyntetisaattorit aiheuttivat kohahduksen takarivin puritaaneissa. Ehkä Tom Scholz halusi kommenteillaan todistaa olevansa rehellisyyden perikuva. Levyä siis tehtiin kuusi vuotta mikä oli 80-luvulla pitkä aika noissa hommissa. Def Leppard painatti itselleen t-paitoihin tekstit toimittajia varten. Paidoissa luki: "Don´t ask! Yhtye oli kyllästynyt vastailemaan kysymyksiin vuonna 1983 ilmestyneen Pyromanian seuraajasta. Sen ilmestymiseen ehti vierähtää jopa neljä pitkää vuotta. Enpä tiedä montako kertaa Scholz sai selitellä levyn ilmestymistä toimittajille. No, se ei ollut Tompan suurimpia murheita, sillä entisen yhteistyökumppanin CBS:n lakimiehet punoivat juoniaan äijän pään menoksi ja lompakon tyhjentämiseksi.

Jos on kannet komiat, on kyllä sisältökin. Levyn avaa albumin suurhitti Amanda. Hassua sinänsä Amanda kaikessa upeudessaan tuntuu levyn kokonaisuudessa jopa hieman irralliselta, koska sen jälkeen tulevat We`re Ready ja The Launch ainakin omasta mielestäni avaavat levyn tarinan alulle. Tuntuu kuin Amanda olisi ollu vaikea sijoittaa muun materiaalin joukkoon. Turha se ei tietenkään ole. Amanda nousi Billboardin listalle ykköspallille vetäen koko albumin myös Jenkkilän myyntilistan korkeimmalle paikalle. Samaan aikaan entisessä levy-yhtiössä CBS:llä lakimiehet vetivät Scholzin uudelleen käräjille. Oikeusjutut kestivät kaikkiaan seitsemän vuotta. Lopulta vuonna 1990 jutulle pantiin piste Scholzin voitoksi. Voi vain kuvitella kuinka paljon nämä oikeudenkäynnit söivät miestä ja veivät puhtia pois musiikin tekemiseltä. Monta hienoa Boston albumia jäi varmasti syntymättä energian valuessa unettomiin öihin oikeusjuttuja murehtiessa. Asiaa todistaa sekin seikka että Third Stagen seuraaja Walk On näki päivänvalon vasta vuonna 1994.

Brad Delp, Voice of Boston!


Third Stage myi nelinkertaista platinaa ja siltä julkaistiin neljä singleä. Albumista muodostui ehdottomasti yhtyeen kruununjalokivi, joiden kappaleita se on soittanut livesetissään näihin päiviin asti. Laulaja Brad Delp päätyi omaan ratkaisuunsa vuonna 2007 päättäen päivänsä oman käden kautta. Delpiä on kuvailtu yhdeksi mukavimmista rockbisneksessä pyörineistä ihmisistä. Delpin jälkeen Bostonin laulajan buutseihin astui Stryperistä tuttu Michael Sweet, joka veti roolinsa Bostonissa varsin mallikkaasti. Mutta kuten ennalta saattoi arvata Sweetin aika ei riittänyt sekä Bostoniin että Stryperiin ja mies jätti leiviskän vuonna 2011. Boston keikkailee yhä. Viimeisimmän levynsä harvakseltaan levyttävä orkka on tehnyt vuonna 2013. Alkuperäisistä ukoista on enää kuvioissa Tom Scholz. Long Live Boston, long live Tom Scholz!


keskiviikko 21. joulukuuta 2016

AC/DC - FLY ON THE WALL (1985)



Lähes puoli vuotta on vierähtänyt siitä kun viimeksi täällä ryynäsin vinyylistä ja hiestä märkänä ruovien musiikin ihmeellistä maailmaa. Kaikkea on tullut vedettyä ja kirjoitettua tässäkin välissä, mutta korjataan tämän blogin puute välittömästi palaten tietysti suosikkiluvulleni eli 80-luvulle, jolloin kilju sai vatsan sekaisin ja nättien tyttöjen hymyt tekivät saman nupille. Aikakoneeni suuntaa vuoteen 1985 eli tukkahevin lähestyvään kovimpaan kulta-aikaan. Kasiviis ilmestyi sellaisia levyjä kuin Mötley Cruen Theatre Of Pain, Dokkenin Under Lock And Key, Rattin Invasion Of Your Privacy ja Twisted Sisterin Come Out And Play. Vanhat pitempään porskuttaneet pierut olivat ihmeissään soundista ja varsinkin uusien tuulien riikinkukkomaisista elkeistä. Mitä tehdä, minne mennä? Levy-yhtiöiden puolelta varmasti houkuteltiin hankkimaan permanenttia (suomeksi loiva pehmennys) ja värikkäitä röyhelöitä. AC/DC:lläkin oli varmasti mietittävää Back In Blackin (1980) ja For Those About The Rockin (1981) jälkeen, jotka olivat menestyslättyjä isolla ämmällä (niinku esim. Rosie ;), no vitsi...jos et tajunnu, niin sori vaan). Näiden hittien jälkeen ilmestynyt Flick Of The Switch (1983) ei ollut huono levy, mutta jäi auttamatta edeltäjiensä varjoon.  70-luvulla porskuttaneista bändeistä monet ottivat innolla vastaan uusien tuulien vaatimia kaavoja. Kiss pukeutui dingomaisiin röyhelöihin ja julkaisi Asylumin (1985), joka huokuu ajalle vaadittavaa soundipolitiikkaa ja olkatoppausta. Toki on sanottava, että Paul Stanleylle pinkkien kalsareiden pukeminen on varmasti ollut helpompi ratkaisu kuin Brian Jonhsonille ja kumppaneille.

AC/DC ei siis mennyt manikyyrille tai hankkinut isoja permanentattuja kuontaloita. Ja hyvä niin. Mutta täysin kuuroja eivät aaceesalamadeeceen pojat ka(l)sarihoukutuksille olleet. Se mikä kynsilakassa säästettiin käytettiin kuitenkin studiossa nappuloiden vääntämiseen. Lokakuussa 1984 yhtye julkaisi Jailbreak ´74 ep:n, joka niin mainio levykäinen kuin onkin, tuntuu hieman Flick Of The Switchin aiheuttaman kritiikin ja hämmennyksen paikkailulta, koska sisältää vanhaa kamaa, joka varmasti maistui bändin pitkäaikaisemmille faneille. Fly On The Wallin levytykset aloitettiin Sveitsissä loppuvuodesta 1984. Taukoa levytyssessiolle toi yhtyeen esiintyminen -85 tammikuussa Rock In Rio -tapahtumassa yli 250 000 hengen ylesisön edessä. Muita Riossa pyörähtäneitä bändejä olivat mm. Scorpions, Whitesnake, Ozzy Osbourne ja Iron Maiden eli aika kivat pikku festarit.


Poijaat Brasilian rantsuilla. Komiaa uikkarimuotia 1985.


AC/DC oli 1985 todella iso yhtye juuri Back In Black ja For Those About To Rock -levyistä johtuen. Tai voidaan sanoa, että AC/DC tulee aina olemaan iso yhtye noiden albumien takia. Mutta niiden taikaa kaverit eivät enää ole onnistuneet tavoittamaan. Hyviä levyjä on tullut noiden jälkeenkin, mutta mutta... Ei voi Flyitakaan niihin suoraan verrata. Se on kuitenkin meikäläisen mielestä mainettaan parempi. Eikä AC/DC soundiaan niin muutanut etteikö sitä tunnistaisi omakseen. Youngin veljekset itse tuottivat levyn, joten kyllä ratkaisut täysin yhtyeen omissa käsissä ovat olleet. Nappuloita ei kuitenkaan otettu vääntämään mitään  Beau Hilliä.

Levy ilmestyi kesäkuussa -85 ja myi mijoonan heti kättelyssä. Mutta vain yhden miljoonan, mikä oli tietysti pettymys, jos verrataan niin moneen kertaan tässäkin mainittuihin edeltäjiinsä, joita en enää jaksa tähän kirjoittaa. Millin myynti ja levystä puhutaan floppina, no huh huh. Joillekin ei mikään riitä ja nyt en tarkoita AC/DC jamppoja.



Vanha kunnon vhs!



Hienointa omakohtaisesti tähän levyyn liittyen oli bändin julkaisema VHS-kasetti, joka kulki samalla Fly On The Wall -nimellä kuin albumi. Tarinamuotoon kasatut viisi kappaletta Fly on the Wall, Danger, Sink the Pink, Stand Up ja Shake Your Foundations olivat nuorelle Varissuon miehelle kovaa kamaa ja samalla myös hauskaa katsottavaa kaikkine kärpäsanimaatioineen. Taivaskanavat pyörittivät videoita tiuhaan. Sinkkulohkaisut Shake Your Foundations, Danger ja Sink The Pink ovat tänä päivänäkin totaalisia AC/DC-klassikoita. Valitettavasti albumin täytteeksi on eksynyt myös kevyempää kauraa.; Hell Or High Water ja Back In Business ovat melko tusinaista jöötiä vaihtovirraksi. Eikä levyn päättävä Send For The Man enää jaksaa saada jalkaa vipattamaan. Jotenkin timanttinen levyn alku lösähtää lopussa pannukakuksi. Ihan maalin asti ei jaksettukaan täysillä. Kaikesta märinästä huolimatta tällä levyllä on paikka sydämessäni. Se on ensimmäinen kohtaaminen Brian Johnssonin vokalisoimaan AC/DC:iin. Toki olin varmasti kuullut For Those About The Rockin, Hells Bellsin ja You Shook Me All Night Longin, mutta "Kärpänen" oli eka koko albumi, jonka omistin. Bon Scottiin olin toki tutustunut jo kyllä aiemmin Tuureporin yläasteen röökipaikalla ;).








lauantai 2. heinäkuuta 2016

LIVING COLOUR - VIVID (1988)



Että tämä yhtye jaksoi ärsyttää meikäläistä juuri näihin esikoislevy Vividin ilmestymisen aikoihin. Taivaskanavien hard rock/metalli -ohjelmat kun tuppasivat tuutata yhtyeen videoita tiuhaan tahtiin kuvaputkeen. Kaikkien timanttisten Judas Priest, Iron Maiden, Alice Cooper yms. videoiden väliin Living Colour tunki ensin Cult Of Personality ja sen jälkeen Glamour Boys videoillaan. En juurikaan voinut sietää liian neonväristä yhtyettä. Laulaja Corey Cloverin keltaiset pyöräilytrikoot oksettivat nuorta turkulaista headbangeria. Toisaalta samoihin aikoihin yhtä lailla värikkäänä esiintynyt David Lee Roth oli kovaa kamaa. Enemmän ärsytystä sai vielä aikaan musiikkilehdistö, joka oli rähmällään uuden tulokkaan edessä. Vastarannan kiiski Varissuolta oli sitä mieltä, että jos kaikki tykkäävät tästä, tämän täytyy olla paskaa.

Living Colourin debyyttilevyn kaiut ovat siitä huolimatta kulkeutuneet mukanani jossain takaraivon syövereissä kaikki nämä vuodet. Varsinkin ensisinkku Cult Of Personality on vahva kappale, jonka Spotifyssä saamat yli 11 miljoonaa soittokertaa ovat ansaittuja. Itse ostin kyseisen levyn, vinyylinä tietenkin, viime viikolla. Oli siis aika tunkeutua vanhan inhokin ihon alle. Kun vettä on virrannut tarpeeksi Aurajoessa ja itselläkin on tullut jo 45 ikävuotta mittariin, voin ehkä löytää tästä albumista sen jonkin jota en nuorena edes yrittänyt löytää.

                                 
Vuonna 1988 ilmestynyt albumi on suuren Epic-levy-yhtiön satsaus. Rahaa on palanut markkinointiin ja se tuotti tulosta myynnillisesti. Levy myi tuplaplatinaa Jenkeissä ja siltä julkaistiin peräti viisi singleä ja näistä videot. Katsoin videot läpi ja ne olivat edelleen suhteellisen typeriä ja mielikuvituksettomia jumppavideoita, joihin on yritetty taltioida bändin energisyys. Yllättävän samankaltaisia pätkiä. Olisi  nyt jotenkin voinut kuvitella, että näihin kulutetuilla taaloilla olisi keksitty jotain omaperäistä, mutta kun ei. Ainoan poikkeuksen tekee Funny Viben video, mutta jotenkin tylsä sekin on yrityksestä huolimatta, sori. Vielä kun ottaa huomioon, että kyseinen biisi on kuin krapulaisen Red Hot Chili Peppersin roskakorista löydetty ylijäämä.


Jos unohdetaan videot ja pistetään vinyyli pyörimään: Pisteet paranevat huomattavasti. Bändi on toki kova. Varsinkin Vernon Reid on ilmiömäinen kepittäjä. Bändi rokkaa ja näiden rokissa on parhaimmillaan svengiä, joka pistää kyllä omankin jalan vipattamaan ja kankut pyörimään. Levyn soundit miellyttävät kasarisoundista tykkäävän korvaa. Rummut kumisevat ja kaikuvat kunnolla. Levyn viisi ensimmäistä biisiä potkivat persusta oikein kunnolla. Cult Of Personality, I Want To Know, Middle Man, Desperate People ja Open Letter (To a Landlord) miellyttävät tärykalvoja ja mantelitumaketta mukavasti. Kuudentena tuleekin sitten jo edellä haukkumani Funny Vibe. En tiedä kenen idea oli saada levylle lisää funkya menoa... koska muusikot ovat mustia, vai? Mielestäni rokkaavimmissa kappaleissa on aivan tarpeeksi funkahtavaa menoa, että sitä tarvitsi alleviivata naurettava Funny Vibellä. Seuraava styge Memories Can´t Wait ei jaksa innostaa kuin Reidin kitaroinnin myötä. Pelottavasti alkaa näyttää, että levyn vahva aloitus hyytyy loppua kohti.




Itse Mick Jagger on saatu raahattua studioon Broken Hearts kappaleeseen mukaan huuliharppuineen. Jagger on innostunut menosta niinkin paljon, että on myös toiminut parissa kipaleessa myös tuottajan pallilla. Broken Hearts on ihan kiva slovari, jossa Jaggerin harppusoolo kuulostaa kuolevan norsun töräytyksiltä. Ja sitten päästään Glamour Boys kappaleeseen. En pysty sietämään sitä vieläkään. Nuori vihainen mies saa minussa vallan. Yritän miettiä, että onhan tää kivasti rullaava rallatus. Ärsyttävä renkutus se on, huutaa nuori mies sisältäni ja hän aivan oikeassa. Pakko skipata tästä ohi.  Loppulevyn funkataan taas niin pirusti What´s Your Favorite Color on kammottavaa. Jotenkin levyn viimeinen kappale Which Way To America? sentään jättää hyvän mielen. Se kun onnistuu kaivamaan munaa ja raivokkuutta peliin vielä edes yhden häkkikanalasta lypsetyn kennon verran. Jaggerin myötä yhtye pääsi lämppäämään itse Stonesia Urban Jungle Tourille. Ei huono!

Living Colour Rollareitten kainalossa.

 Levystä jäi aika kaksijakoinen fiilis. Paljon hyvää ja jotain ärsyttävää. Valitettavasti biisimatsku ei kanna albumina aivan loppuun asti. Toisaalta maailma on pullollaan levyjä, jotka on kasattu yhden biisin varaan. Eli näillä pelimerkeillä jäädään vahvasti plussan puolelle. Tietysti oli voinut toivoa, että levy-yhtiön sedät olisivat olleet vähän luovempia imagoa luodessaan. Hmm..bändin nimi on Living Colour; puetaan ne värikkäästi, jep. No, 80-luvulla värikkyys oli kova juttu.





lauantai 25. kesäkuuta 2016

BOYCOTT - NO! (1988)



Nyt juhannuksen fiiliksissä on pakko nostaa tämän blogin kotimaisuusastetta. Etenkin kun luetuin artikkeli tätä ennen on Zero Ninen White Lines -juttu. Samalla se on ainut Suomi-levy -pohdinta. Shame on me!  Mietin hetken mikä levy päätyisi "sirkkelin" alle ja muutamalla perin vahvalla argumentilla kaikki tiet eivät vieneet Roomaan vaan oman vinyylihyllyn kohtaan: Kotimaiset B. Kuten arvaatte valitsin Boycottin ja Bogart Co:n väliltä. Ei naureta siellä takarivissä. Levyhyllystäni löytyy myös Ressun yhtyeen levyjä. Ylpeänä turkulaisena kannan niitäkin ruotsalaisessa Ikean hyllyssäni.

Eniten tietysti muisteloon liittyi ikävä uutinen Ari "Hombre" Lampisen poismenosta, joka kosketti. Oli pakko kaivaa Boycottin levyt esiin ja muistella missä kaikkialla oli Hombreen törmännyt. Pistettäköön tämän muistelun kehykseksi siis tämä yhtyeen järjestyksessään toinen älppy NO! vuodelta 1988.

Tommi Läntinen oli jo Boycottiin mennessä melko pitkän linjan roku turkulaisessa rock-skenessä. Fabrics-yhtye päti mm. Levyraadissa Summer Is Fading -kappaleellaan. Mutta Boycottin myötä Läntisestä tuli stara, punaheltainen rokkikukko, joka puhui eksoottista murretta. Siinä oli stadin jupit ihmeissään.  Aisaparikseen Boycottiin Läntinen sai tyylitajuisen kitaristin, Hombren ja loppu on suomalaisen rokin histosiaa.

Bändi oli -87 julkaissut debyyttinsä ja siltä oli poikinut hitiksi Gotta Rock, joka vyöryi ympäri härmän radioaaltoja. Samaa hittiputkea jatkoi nerokkaasti valittu coveri The Knack-yhteen vuoden 1979 ykköhitistä My Sharona. Muutenkin vahva esikoislevy nosti varmasti paineita kakkoslätyn suhteen.

Mikä sitten teki Boycottista merkittävän yhtyeen? Alkuvoimaisuus, hyvät biisit, siistit jätkät..no joo, mutta ennen kaikkea että soundiin yhdistettiin heti alkuun perusbändin lisäksi pasuuna, trumpetti ja saksofoni. Levylle ja keikoille raahattiin torviporukka mukaan, joka teki äänimaailmasta laajemman. Pyörää ei keksitty uudelleen, mutta 80-luvun lopun Suomessa Boycottin soundi oli omaleimainen. 

No! -levyn tuotti... tottakai T.T. Oksala, 80-luvun jumalan sormi. T.T. väänteli nappulat sopivaan särmään. T.T. oli jo tuottanut bändin esikoisen, joten yhteistyö lienee sujuneen jo kuin voideltuna. Itselläni oli tästä levystä varsin positiiviset muistot. No joo..tykkään toki jokaisesta Boycott-levystä, mutta...pitkän tauon jälkeen tämän kuuntelu kuitenkin herätti aika ristiriitaisia fiiliksiä.

Ekan levyn menestyksen myötä toisen levyn tekemiseen liittyvä henkilökunta lisääntyi. Samalla basisti oli vaihtunut Stenka Määttäsestä Masa Maijaseen. Maijanen toikin bassolaukussaan tämän levyn sävellyspuoleen yllättäen vahvan potkun. Siinä missä ensimmäinen levy oli perustunut Lampinen/Läntinen -tuotoksiin, oli toisen levyn kovimpien biisien tekijäksi merkitty uusi jannu. Ennen levyn ilmestymistä yhtye esiintyi Turun Kårenilla. En ollut paikalla alaikäisyyteni takia, mutta muistaakseni paikallisradio Auran Aallot Turussa lähetti keikan eetteerin. Nauhoitin sen c-kasetille, joka valitettavasti on kadonnut vuosien saatossa. Kuitenkin energinen ja hikinen setti välittyi radioaaltoja pitkin kotisohvalle. Muistiin näihin päiviin on jäänyt parikin juttua. Kesken keikan bändi, Läntisen spiikkaamana, halusi juotavaa tuotavan lavalle. Kun Hombrelta kysyttiin mitä hän haluaa, ilmoitti kitaristi hetken pohdinnan jälkeen: "Lonkero...tai joku sellanen" Tuota samaista lausetta olen käyttänyt itse menestyksekkäästi turkulaisten yökerhojen baaritiskeillä ;)

Toinen vielä paremmin muistiin syöpynyt juttu tuolta keikalta oli bändin vetämä tuore biisi, joka oli täysin Masa Maijasen käsialaa. Tuona iltana kappaleella ei edes vielä ollut lopullista nimeä, mutta levylle päätyessään se totteli otsikkoa When The Wind Blows. Styge on timantti. Ehdottomin albumin helmi. Ozzy Osbourne esitteli biisin komeasti Heli Nevakareen RockStop! -ohjelmassa. Se ja monta muuta Boycott-vetoa löytyy Yle-Areenasta. Tsekkaa, jos et usko!

Boycott 1988

Tommi & Hombre 1990
No! -levyn sisäpussin bändikuva kertoo kuinka tärkeäksi osaksi torvet olivat muodostuneet bändin soundissa. Viralliseen bändikuvaan oli kelpuuttettu "torviukot" mukaan. Valitettavasti seuraavan "Amerikan levyn" kohdalla Läntinen ja Lampinen unohtivat sen mikä teki bändin soundista omaleimaisen ja pistivät torvet pihalle.  Boycottia oltiin viemässä vauhdilla ulkomaille, mutta vauhtisokeus vei mehut siltä Amerikassa tehdyltä läpimurroksi aiotulta levyltä. Kävi samoin kuin Havana Blackille, joka onnistui tekemään Jenkeissä vain vesitetyn siitoksen debyytistään ja Indian Warriorista. Myöskään Boycott ei osunut ihan häränsilmään  Lightning Strikes Backin (1990) myötä. Huonoja kokonaisuudessaan ei kummankaan bändin levyt ole, mutta omalla asteikollaan bändien diskografiassa auttamatta kehnoimpia. Mutta jos palataan yhtyeen kakkoseen...kovia rockralleja, mutta yhtälailla melko hämmentäviä slovareita, akustisia juttuja ja himmailuja. Tuntuu kuin Tommi & Hombre jo suoltaisivat omia akustisia soolokeikkojaan, jotka huipentuivat toki loistavaan vuonna 1990 ilmestyneeseen live-vedoista koottuun Tommi & Hombre -albumiin. Siinä kahden miehen akustisuus yleisön edessä osuu kohdilleen, mutta No!-levyllä herkistelyt kuten Crystal, Forgive, Remeber Me eivät oikein jaksa innostaa. Ainoastaan You, Angel, You miellyttää Thin Lizzymäisyydellään korvaa aina siihen saakka, kunnes se muuttuu lopussa naurettavaksi sirkustörähtelyksi.

Samalle levylle on mahtuntut turhan monta hutia, jotka olen unohtanut vuosien myötä. Mutta toisaalta lätty sisältää timangin kovia helmiä: Cool Cool Woman, Fighting, AC/DC:ltä lainaava Sexy, Nazarethin cover Bad Bad Boy ja tietysti jo edellä mainittu When The Wind Blows. Nämä biisit nostavat levyn kokonaisuutena muistettavien joukkoon. Levyn kannesta tunnistin sen taitelija Kari Riipisen kädenjäljeksi. Riipisen työstämiä levynkansia löytyy melkoinen nippu suomalaisen rokin historiasta. Välillä onnistuneempia, välillä ei niinkään. Boycottin tuhruista NO!:n kantta voi arvostaa taiteellisuutensa takia, mutta minusta se näyttää huonosti tulostavan kopiokoneen jäljeltä.

Omalla kohdalla Boycottiin liittyy vielä muutamia mainitsemisen arvoisia juttuja. Ensinnäkin molemmat Ruisrock-keikat 80-luvulla. Tommi Läntinenhän oli toiminut Ruississa monessa roolissa ennen Boycottin lavalle nousua. Vuonna 1985 Zero Ninen esiintyessä Ruisrockin päälavalla bändin rumpalilta Bornolta irtosi  bassarin pedaali. Mies, joka makasi korjaamassa pedaalia kesken helvetinmoisen hevitykityksen, oli juuri Läntinen. Läntinen on myös spiikannut Whitesnaken Ruisrockin yleisölle vuonna 1983 sanoin: "Are you ready and willing?" Näiden kaikkien tapahtumien jälkeen ukolla on todella ollut ennakoivaa periskooppinäkymää omalle esiintulolle samalle estradille. Ja luoja armahtakoon se oli hieno keikka. Olin nähnyt bändin jo kahta vuotta aiemmin pikkulavalla, mutta 1989 yhtye lunasti tilansa ja paikkansa.

Turun Sanomat 9.7.1989

Turun Sanomien juttu kertoo olennaisen. Ennen Boycottia esiintynyt Gringos Locos oli ihan rokkaava, mutta Läntinen ja kumppanit pyyhkivät pöydän ja lakaisivat Locosit keikkabussinsa alle. Boycottin jälkeen lavalle noussut jenkkilän ihme The Georgia Satellites oli saanut eteensä todella rock and rollilla ja auringolla lämmitellyn yleisön.



























Vuonna 1992 julkaistu Red jäi viimeiseksi Boycott-levyksi. Boycott siirtyi seuraavana vuonna telakalle ja löi kitaralaukut kiinni. Toki kokoelmalevyä on pukannut vielä 2000-luvulla. Myös kaksikko Lampisen ja Läntisen yhteiset akustiset keikat vähenivät Tommi Läntisen siirtyessä sooloartistiksi. Näin joskus 90-luvulla Hombren keikalla Turussa yhdessä Havana Black-päällikkö Hannu "Guts" Leidenin kanssa. Pitkään ei tämä kaksikko muistaakseni kiertänyt yhdessä. Sääli sinänsä. Ainakin näkemälläni keikalla miesten välinen kemia pelitti hienosti.

Olin paikalla DBTL:n hikisessä teltassa vuonna 2006, jossa Boycott teki paluukeikan. Keikan jälkeen reilusti puolen yön paremmalla puolella törmäsin sattumalta Hombreen Turun kesäisessä keskustassa. Innostuneena uskaltauduin kehumaan keikkaa kitaristille. Lierihatun ja aurinkolasien takaa kuului hyväksyvä murahdus, joka kertoi sinä iltana selkääntaputtelijoita rittäneen jo kylliksi.
Hienoja miehiä! Hyviä levyjä! Kovia keikkoja! Boycott!