Kun kuulin ensimmäisen kerran huhuja Kiss-rumpali Peter Crissin suunnittelevan uuden sooloalbumin julkaisua, en todellakaan pidättänyt hengitystäni jännityksestä. Oletin ilmoille putkahtavan herran edellisen levyn, One For All ( 2007), kaltaista kuraa. One For All on kamalin Kiss-leiristä koskaan ulos putkahtanut tekele. Se päihittää huonoudessaan jopa Gene Simmonsin vuoden 2004 albumin, Assholen. Ja se on jo melko paljon se. Eli odotukseni eivät olleet kovinkaan korkealla.
Kun levy loppuvuodesta 2025 ilmestyi, oli merkille pantavaa, ettei albumi ilmestynyt juuri millekään stream-alustalle. Toki se oli ostettavissa iTunesin kautta. Erikoista on myöskin, että en ole huomannut sen vuotaneen YouTubeen. Odotuksiani eivät nostaneet uutiset levyllä soittavista nimekkäistä vierailijoista, Billy Sheehan ja John 5. John 5 on niin kovan luokan Kiss-fani, ettei miehellä voi olla esittää minkäänlaista kriittistä näkemystä suurta idoliaan kohtaan. Kieli syvällä takapuolessa on menty. Se on yhtä varmaa kuin että kanalla on koivet.
Päädyin kuitenkin ostamaan levystä CD-version. Levykauppa Äxän pyytämä yli 50 euroa vinyylistä on jo liikaa. Saatuani levyn hyppysiini huomasin, että tuottajana on häärinyt Barry Pointer. Ihan kova nykypäivän tekijämies. Hyvä merkki. Samainen Pointer muuten työskentelee parhaillaan kotoisen The 69 Eyesin kanssa ja siitä yhteistyöstä on jo kuultavissa ensimmäinen kappale, I Survive. Mutta jos palataan kissamieheen... One For Allin oli tuottanut herra Criss itse ja sen valitettavasti huomaa. Lopputulos on huonon demon tasoa.
Levystä julkaistiin kuunneltavaksi yksi kappale jo ennen levyn julkaisua, Creepy Crawlers. Sen kuultuani innostuin. Biisihän on hyvä, soundit loistavat. Oho! Tuon maistiaisen perusteella levy oli pakkohankinta. Ja nyt useamman kerran sen kuunneltuani läpi voin sanoa, että en pettynyt. Sen sijaan yllätyin positiivisesti. Heti avausbiisi Rock, Rockin´,Rock& Roll tyhjentää pajatson. Hyvin rokkaava kappale vahvalla 50-luvun rokin fiiliksellä. Peter Criss meets rockabilly!
80-vuotias Kiss-rumpali laulaa komeasti. Biisit ovat toinen toistaan parempia. Levy kuulostaa Peter Crissiltä. Siltä löytyvät kaikki Peter Crissin ulottuvuudet, rokeista (For The Money) hämyisiin ja savuisiin Dean Martin -tulkintoihin jazzvivahteilla (Sugar). Kaikki toimii ja saa kuulijan kasvoille hymyn. Oma suosikkini levyltä on tällä hetkellä... Murder. Biisissä on vahvaa tulkintaa, upea kitarasoolo ja loistava melodia, joka jää korvien väliin pitkäksi aikaa pyörimään.
Kitaristi Mike McLaughlin on toiminut Crissin aisaparina kappaleita kirjoitettaessa. Sama jannu on teroittanut Peterin sävelkynää aiemmissakin projekteissa. Hyvä niin. En nyt lähde arvioimaan Peter Crissin kykyä säveltää tarttuvia biisejä. Sitä soppaa on viime aikoina hämmentänyt Gene Simmons ansiokkaasti kaivelemalla vanhoja varsin turhaan. Tai onhan moinen kissanhännänveto Kiss-ukkojen kohdalla ollut jo vuosia varma tapa pysyä otsikoissa, kun mitään muuta annettavaa ei ole.
Mutta nyt Keijo voi tukkia vaihteeksi turpansa, sillä Peter Criss on tehnyt erittäin hyvän ja menevän levyn. Parasta mitä Kiss-rintamalta on kuultu vuosiin. Upeasti levy on omistettu Ace Frehleylle, Bill Aucoinille, Sean Delaneylle ja Stan Penridgelle. Edesmenneille kavereille, joilla jokaisella oli merkittävä rooli Peter Crissin menestyksessä. Yksin meistä ei kukaan pärjää. Ei edes kissa, joka putoaa aina jaloilleen. Yhdeksänkään henkeä ei riitä ilman kavereita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti