AEROSMITH - DONE WITH MIRRORS (1985)

 

Aerosmith oli ajanut itsensä loppuun vuonna 1979. Vakavasti päihderiippuvaisen yhtyeen taru näytti lopullisesti päättyvän, kun kitaristi Joe Perry sai tarpeekseen ja jätti bändin perustaakseen oman pumpun, Joe Perry Projectin. Seuraavana vuonna laulaja Steven Tyler joutui vakavaan onnettomuuten täräytettyään prätkällään suoraan puuta päin. Alkoholilla ja huumeilla oli osuutta asiassa. Tyler joutui makaamaan lasarettiin ja Aerosmithin suunnitellut keikat peruuntuivat. Vuonna 1981 toinen kitaristi Brad Whitford kyllästyi myös touhuun ja lähti omille teilleen. Yhtyeen taival näytti vääjäämättä päättyvän. Levy-yhtiö Columbia laski markkinoille Greatest Hits -kokoelman, koska uuden materiaalin saaminen yhtyeeltä näytti erittäin epätodennäköiseltä. Hassua sinänsä... tuo Greatest Hits on yhtyeen historian myydyin levy. Se on tähän päivään mennessä myynyt Yhdysvalloissa 12xplatinaa.

   Steven Tyler ei antanut kuitenkaan periksi. Yhtyeeseen hommattiin uudet pätevät kitaristit Jimmy Crespo ja Rick Dufay. Vuonna 1982 markkinoille kaikkien suureksi hämmästykseksi ilmestyi uusi Aerosmithin studiolevy, Rock in a Hard Place. En mene tällä kertaa tarkemmin sen levyn sisältöön tai tarinaan sisään. Olen kirjoittanut siitä tänne blogiin aikaisemmin oman artikkelinsa. Kiinnostuneet voivat käydä lukemassa sen tästä linkistä. Sen verran kuitenkin täytyy mainita, että olosuhteisiin nähden se on varsin kelpo albumi. Olosuhteilla tarkoitan Steven Tylerin kuntoa. Levyä seuranneella kiertueella laulajan yleiskunto romahti vakavasta huumeriippuvuudesta johtuen niin pahasti, että miehen esiintymiset olivat surullista katsottavaa. 

 

ODOTUKSET KORKEALLA
 

   Viisi vuotta tuntuu nykyään musiikkibisneksessä lyhyeltä ajalta. 80-luvulla se oli ikuisuus. Def Leppardin Pyromanian (1983) ja Hysterian (1987) väliin jäänyttä yli neljää vuotta pidettiin ennenkuulumattomana. Kuinka kukaan voi tehdä uutta levyä niin kauan. Aerosmithin kohdalla kului viisi pitkää vuotta siihen, kun Joe Perry vuonna 1984 päätti palata yhtyeeseen. Mukaansa hän sai myös Brad Whitfordin. Aerosmith aloitti Back in the Saddle -kiertueensa. Samalla solmittiin uusi levytyssopimus Geffen Recordsin kanssa. David Geffenillä tuntui riittävän luottoa yhtyeeseen, koska tuottajaksi mukaan hankittiin Ted Templeman, joka tunnettiin Van Halenin levyjen soundeista. Paluukiertue oli menestys. Uusi levydiili ja ja nimekäs tuottaja takasivat parhaat puitteet seuraavan studioalbumin työstämiseen. Mikään ei voinut mennä pieleen. Siltä se saattoi tuntua. Toisin vain kävi.

  Bändi luotti omiin kykyihinsä säveltää albumillinen raakaa Aerosmith-matskua. Geffenin yhtiön A&R-mies John Kalodner seurasi tarkkaan bändin puuhia. Seuraavalle levylle juuri Kalodner Done with Mirrors -sessioista viisastuneena vaati mukaan bändin ulkopuolisia säveltäjiä.  Myöskään vanhat paheet eivät olleet unohtuneet. Päihteet olivat edelleen iso osa Aerosmith-leirin päivittäisiä rutiineita. Sekin tulisi muuttumaan tämän session jälkeen. Jotain biisimateriaalin ohuudesta kertonee sekin, että ekaksi sinkuksi valittiin albumin avausraita Let The Music Do The Talking, joka oli jo Joe Perry Projectin aiemmin levyttämä viisu. Levy myi lopulta kultalevyyn oikeuttavan määrän, mutta oli odotuksiin nähden kaupallinen pettymys. 

 

TÄSTÄ SE VASTA LÄHTEE
 

   Olisi helppo sanoa, ettei Done with Mirrorsia olisi koskaan pitänyt tehdä. Bändin toinen tuleminen vaati huomattavasti enemmän ryhdistäytymistä kuin kukaan oli osannut odottaa. Ilman tätä levyä ja sen tekemisessä tehtyjä virheitä bändi ja sen taustajoukot tuskin olisivat ymmärtäneet mitä menestymiseen vaadittiin. Geffen Recordsilla riitti luottoa yhtyeeseen, tosin tietyin ehdoin. Näihin ehtoihin Mirrorsille seuraajaa tehtäessä kuului ottaa sävellysprosessiin mukaan Jim Vallance, Desmond Child ja Holly Knight. Tuottajaksi hommattiin Bruce Fairbairn, joka osoittautui oikeaksi mieheksi työskentelemään juuri Aerosmithin kanssa. 

   Vuonna 1984 bändin managerina aloittanut Tim Collins passitti vuonna 1986 koko retkueen vieroitukseen. Onnenpotku oli myös rap-yhtye Run-D.M.C.:n vuonna 1986 julkaisema Raising Hell -albumi, jolle räppärit levyttivät oman versionsa Aerosmithin yhdestä suurimmista 70-luvun hiteistä, Walk This Way:stä. Steven Tyler ja Joe Perry fiittasivat mukana biisissä ja siitä tehty humoristinen video sai laajalti näyttöä MTV:llä. Täysin uusi nuorempi sukupolvi tutustui videon myötä Aerosmithiin.

   Ryhtiliikkeiden myötä seuraava albumit, Permanent Vacation (1987) ja Pump (1989) nostivat Aerosmithin takaisin maailman kuumimmaksi rockyhtyeeksi. Aerosmithin toinen tuleminen ja nousu eivät konkretisoituneet vielä vuonna 1985 Done with Mirrorsin kohdalla. Se on kuitenkin merkittävä levy, koska se näytti yhtyeelle, ettei vanhoilla meriiteillä ratsastaminen yksistään riittänyt menestymiseen.

 

WHITESNAKE - SLIDE IT IN (1984)

Slide It In on aina ollut yksi suosikeistani, kun puhutaan Whitesnaken koko uran kattavasta katalogista. En ole tosiaankaan yksin mielipiteeni kanssa. Useasta suusta vuosien saatossa kuola valuen hehkutettu levy on todellakin vahva näyttö David Coverdalen johtaman poppoon vahvuudesta. Levylle ei mahdu yhtä ainutta huonoa biisiä. Ei mitään turhia fillereitä, vaan täyttä rautaa joka raita. Myöhemmin, kun on tullut luettua tämän levyn syntyhistoriaa, voi vain ihmetellä miten moisesta kaaoksesta ja koheltamisesta voi syntyä näin upeaa jälkeä. Koheltaminen voi maistua liioittelulta, mutta kun otetaan huomioon ensin yritys tehdä tämä levy tuottajalegenda Eddie Kramerin kanssa kuitenkaan siinä onnistumatta ja sen päälle kaikki lukuisat miehistönvaihdokset, on vaikea nähdä mitään punaista lankaa. Mutta kenties Coverdale kuitenkin lopulta tiesi mitä teki, vai tiesikö?

   Eddie Kramerille oli tosin jo aiemmin sattunut hieman samankaltainen työtapaturma, kun hänet palkattiin tuottamaan 70-luvun lopussa AC/DC:n Highway To Hell -lättyä. Silloinkaan yhteistyö aussipoikain kanssa ei luonnistanut ja lopulta apuun huudettiin Robert John "Mutt" Lange, joka hoitikin leiviskänsä kunnialla ja väänsi AC/DC:n saundia piirun verran kaupallisempaan suuntaan. Krameria oli Coverdalelle tuottajaksi ehdottanut Geffen Recordsin A&R-osastoa vetänyt John Kalodner. Kalodnerin nimi on syytä painaa muistiin. Miehellä oli näppinsä erittäin monessa sopassa 80-luvulla ja vieläpä erittäin kultaiset näpit. Kaikki mihin Kalodner koski tuntui muuttuvan kullaksi. Äijä oli mm. Aerosmithin toisen tulemisen menestyksen takana ja vei lopulta onnistuneesti myös Whitesnaken jenkkien markkinoille, jossa saagassa juuri Slide It In oli ensimmäinen luku. Vaikka yhteistyö Kramerin kanssa kusi, ei yhtye jäänyt tuleen makaamaan vaan tilalle hommattiin Martin Birch, jonka kanssa homma lähtikin toimimaan.

 

   John Kalodneriin liittyen...David Coverdalelta kysyttiin viime vuonna muistoja vanhasta yhteistyökumppanistaan. Vastaus oli varsin kärkäs, eikä ilmassa ollut minkään sortin kiitollisuudenvelkaa, vaan päinvastoin: "Hän oli varsinainen kiusankappale. Minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa hänestä. Me kyllä annoimme toisillemme tarkoituksen aikoinaan, mutta Kalodner on polttanut lähes kaikki sillat niihin ihmisiin, joiden kanssa on työskennellyt - mukaan lukien minuun."

   Seuraavaksi kuitenkin Coverdale näytti ovea pitkäaikaiselle kitaristilleen Micky Moodylle, joka oli ollut Whitesnaken vakikalustoa hattuineen vuodesta 1976 lähtien. Itse olen sitä mieltä, että John Kalodner supisi kahdenkeskisissä saunailloissa Coverdalen korvaan miten asiat tuli hoitaa. Ja sen myötä ns. vanha kaarti sai väistyä nuorempien ja nätimpien poikien tieltä. Nätti poika -ilmaisu ei ole tässä halventavana ilmaisuna vaan nimenomaan faktana. John Kalodner halusi vahvasti panostaa myös Amerikan markkinoille tarjottavan Whitesnaken visuaalisuuteen. Lopullisesti 1987 -levyllä (1987) myöhemmin läpilyönyt Whitesnake oli täysin eri bändi kuin mitä se oli muutama vuosi aikaisemmin ollut. Poissa oli juureva bluesvaikutteinen rock ja sen tilalla hard rockimpi singalong meininki mahtiballadeineen. Samoin tanakat ja pälvikaljut muusikot vaihdettiin rokkareihin, joiden lavapreesens oli hiuslakkaa, glitteriä ja vauhtia. Moodyn tilalle keppimieheksi astui Thin Lizzyssä vaikuttanut John Sykes. Ja onhan se Sykes nyt nätimpi poika kuin Moody, vai onko? :)

   Levyn julkaisusta Yhdysvalloissa oltiin sovittu, mutta alkuperäiseen soundiin haluttiin (veikkaan että John Kalodner halusi) muutoksi. Haluttiin enemmän jenkkikorviin sopivaa kamaa. Myös basisti Colin Hodgkinson joutui Covardalen silmätikuksi ja sai lähteä koska ei sopinut tulevaisuuden Whitesnakeen. Hänen paikkansa otti Neil Murray. Levy miksattiin jenkkimarkkinoille siis uusiksi ja osin myös soitettiin uusiksi. Sykes ja Murray vetivät kylmästi yli edeltäjiensä kädenjälkiä.

 

   Bändi lähti Eurooppaan kiertueelle  Coverdale / Sykes / Galley / Murray / Lord / Powell line-upilla, mutta Mel Galley loukkasi pahasti kätensä, eikä pystynyt jatkamaan kiertueella, saati bändissä. Hmm...nyt jos koska olisi salaliittoteorian aika. Vuosia myöhemmin, kun Whitesnake alkoi levyttämään Slip Of The Tongue -levyä (1989) silloinen kitaristi Adrian Vandenberg loukkasi myös kätensä eikä kyennyt osallistumaan studiosessioihin, joten Steve Vai sai täysin vapaat kädet ja sehän lopputulos tiedetään.  Slide It In -kiertueen aikana myös kiipparilegenda Jon Lord otti hatkat, koska Deep Purple oli tekemässä vahvaa paluuta ja ukko palasi Ian Gillanin ja Ritchie Blackmoren kanssa samaan keikkabussiin.

   Menin tänään nostalgiapäissäni ostamaan 35th Anniversary Deluxe -tuplavinyylin tästä levystä. Hintansa väärti kylläkin. Levy sisältää molemmat versiot. Whitesnaken ystävien ikuisia väittelynaiheita on, jotta kumpi versio on parempi. Yritin kuunnella tarkalla korvalla ja ensimmäisellä kerralla pisteet ropisivat originaali UK-version laariin. Saattaa myös johtua siitä, että se on se tutumpi versio. Sitä olen kuunnellut 13-vuotiaasta asti, kun levyn uutena hankin. US-versio maistuu yleistunnelmaltaan täyteläisemmältä, mikä miellyttää korviani, mutta toisaalta Jon Lordin mahtikoskettimet on välillä laskettu kitaran alle. Ja jopa näitä kuningas-Lordin osuuksia kehdattiin sorkkia ottamalla Bill Cuomo soittelemaan niitä uusiksi. Jos Jon Lord pieraisee, niin siinä ei kenenkään muiden tuhnuja kaivata. Molemmissa versioissa tuntuu olevan omat etunsa, vaikea tästä on päättää. Kuulokkeet päässä jenkki kyllä vetää voiton. Nostalgiamielessä alkuperäinen ansaitsee pokaalin. En mää osaa päättää. :) Detaljina mainittakoon, että Iso-D itse pitää US-versiota parempana.

   Amerikan valtaus onnistui lopulta loistavasti. Levy myi Yhdysvalloissa tuplaplatinaa, mutta se oli vielä pientä siihen verrattuna mitä oli tulossa. Seuraava albumi tulisi myymään pelkästään Yhdysvalloissa 8 miljoonaa kappaletta ja tekisi hetkeksi David Coverdalesta maailman kuumimman bändin liiderin. Mutta se olisi jo taas täysin eri bändi kuin Slide It In -aikoina. Vanhat ukot vaihtuisivat entistä nätimpiin poikiin. Taitavia toki hekin, sitä ei käy kieltäminen. Slide It In oli erään aikakauden päätös ja käännekohta Whitesnaken uralla. Loistava levy, ehkä jopa yhtyeen paras. Ota haltuun!

AEROSMITH - PERMANENT VACATION (1987)

Aerosmith ja Kiss olivat 1970-luvun puolivälissä Yhdysvaltain menestyneimmät rock-yhtyeet. Siinä missä Kiss oli toiselta galaksilta kotoisin oleva rockteatteri Aerosmith ihastutti miljoonia maanläheisemmän kitaravetoisen hardrokin ystäviä albumeillaan Toys in the Attic ja Rocks! Levyt, jotka tänä päivänäkin kuuluvat jokaisen rockmusiikkia harrastavan sukankuluttajan levyhyllyyn kuin nenä päähän. Aerosmith oli aidosti vaarallinen yhtye. Se eli kuten lauloi. Sex, drugs & rock´n´roll -klisee kiteytyi 70-luvun Aerosmithiin ja varsinkin sen nokkamiehiin Steven Tyleriin ja Joe Perryyn. Mitään sydänystäviä herrat eivät keskenään koskaan ole olleet. Mutta miettikää vaikka parivaljakoita Lennon/McCartney, Jagger/Richards, Blackmore/Gillan tai McCoy/Monroe. Yhdessä nämä gentlemannit ovat onnistuneet luomaan rockhistoriaan useita klassikoita, mutta ilman toista eivät niinkään. Sama pätee Perryyn ja Tyleriin. Vastavoimat täydentävät toisiaan ja iso ego tarvitsee viereensä, jonkun joka kykenee sanomaan asiat päin näköä. Jos palvotulla miljonäärimuusikolla on ympärillään vain persettä nuolevia lakeijoita, homma menee yleensä metsään ja rytinällä.

 

    1970-luvun loppuun mennessä Aerosmith oli ajautunut tilanteeseen, jossa pitkät kiertueet ja huumehöyryinen elämäntyylin johtivat lopulta siihen, että Perry lähti bändistä ovet paukkuen ja hyvin pian myös toinen kitaristi Whitford jätti laivan. Tyler jatkoi Aerosmithin luotsaamista uusien kitaristien kanssa saaden vuonna 1982 kasaan albumin Rock in a Hard Place. Levyn saama kritiikki ei ollut kovin kaunista luettavaa, mutta mitenkään läpeensä mätä albumi ei kuitenkaan ole. Albumi myi kultalevyn oikeuttavan määrän, mikä oli tietysti pettymys platinakantaan tottuneelle Tylerille. Levyltä löytyvät omat huippunsa, mutta bändiin tutustumista ei kannata tästä levystä aloittaa. Levyä seuranneen kiertueen aikana Tylerin päihteiden käyttö riistäytyi käsistä aiheuttaen monesti  keikan keskeytymisen laulajan heikon kondiksen vuoksi. Sen paremmin ei pyyhkinyt Joe Perryllä, joka oli pistänyt pystyyn oman Joe Perry Procject-yhtyeen. Tosin vain ja ainoastaan rahoittaakseen sillä tienaamillaan taaloilla huumeiden käyttönsä.

    

   Vuonna 1984 alkuperäinen Aerosmith-miehistö oli valmis istumaan samaan keikkabussiin ja unohtomaan menneet. Bändi aloitti Back in the Saddle-tourin ja sai solmittua levydiilin Geffen recordsin kanssa. Studiossa syntyi kovin odotuksin comeback-lätty Done With Mirrors, joka osoittautui pettymykseksi. Levyyn kohdistetut odotukset eivät täyttyneet. Levyltä irroitettu single Let the Music Do the Talking oli sekin uudelleenlämmitys vanhasta Joe Perry Projectin biisistä. Bändin uusi manageri Tim Collins sekä Geffenin edusmies John Kalodner vaativat tuntuvia muutoksia ennen seuraavan levyn tekoa. Tyler passitettiin katkolle ja seuraavalle levylle hankittiin ulkopuolisia biisinkirjoittajia kuten Desmond Child, Jim Vallance ja Holly Knight. Molemmat ratkaisuja, joiden avulla Aerosmith ryhtyi tekemään levyä, josta tuli lopulta yksi sen uran parhaista.

    Permanent Vacation ilmestyi syyskuussa vuonna 1987 ja myi Yhdysvalloissa yli viisi miljoonaa kipaletta muodostuen bändin siihen astisen uran isoimmaksi menestykseksi. John Kalodner oli palkannut levyn tuottajaksi Bruce Fairbainin, joka onnistui puristamaan bändistä nauhalle parhaan tuloksen. Steven Tyler on myöhemmin omassa elämäkertakirjassaan muistelut, että ulkopuoliset biisintekijät onnistuivat melko pitkälle pilaamaan hänen ajatuksensa ja ideansa kappaleista ja siitä millaisia niiden tulisi olla. Saanen olla erimieltä herran ja hidalgon kanssa tästä asiasta. Ilman näitä bändin ulkopuolelta tulleita kynänikkareita, bändi olisi varmasti onnistunut luomaan toisen Done With Mirrorsin kaltaisen tekeleen. Sen verran on tullut kuunneltua biisien aluperäisiä demoja, että ihan hyvä jotta terve järki on löydetty edes jostain.

 

    Levyltä julkaistiin kolme singleä. Dude (looks like a Lady), Angel ja Rag Doll, jotka lienevät tuttuja vähänkin 80-luvun lopulla MTV-musiikkikanavaa seuranneille. Sen verran tiuhaan videot siellä pyörivät. Geffen siis todella panosti albumiin, mikä näkyi myös myynneissä. Parhaiten menestyi Tylerin ja Desmond Childin kanssa väsäämä mahtiballadi Angel, joka kipusi Billboardin singlelistalle niinkin korkealle kuin sijalle kolme ollen Aerosmithin menestynein single ikuna aina siihen asti kunnes I Dont Want to Miss a Thing nousisi ykköspallille.

   Itse muistan tilanneeni levyn Fazerin musiikkikerhosta. Aerosmith ei ollut entuudestaan kovinkaan tuttu yhtye. Yhtään levyä en omistanut ennen Permanentia, mutta sen jälkeen hommasin kaikki. Levyn avaava Heart´s Done Time ei vielä räjäyttänyt pankkia. Se oli lähinnä jotenkin nuhjuinen veto levyn ekaksi kappaleeksi, jonka kuuluisi potkia kulkuset kurkkuun. Heart´s ei sitä tee, mutta loppu levy kylläkin. Toisena tuleva Magic Touch on aina ollut levyn suosikkejani ja jotenkin kadonnut ja hieman unohdettu Aero-helmi, vaikka bändi kiertueilla tätäkin on veivannut. Silti se on jäänyt levyn videohittien varjoon ja aivan syyttä suotta. Aivan pirun kova rokkiviisu!

 

     Levyä voisi pitää tyylillisesti sillisalaattina, mutta ei. Kaikki erilaiset biisit täydentävät toisiaan ja tekevät levystä monipuolisen kokonaisuuden. Kun kuulin ensimmäisen kerran Hangman Juryn olin kalikalla päähän kolautettu: "Mitä hemmettiä tää on?" Tyler huuliharppuineen ja kaikki se "whoa boy, dontcha line the track-a-lack-a" Uskomattoman hienoa. Kappaleessa kiteytyy bändin bluesvaikutteet ja juuret, joita se lainaa vanhojen bluesäijien Taj Majalin ja Lead Bellyn musisoinnista ja vieläpä tyylillä tai sitten ei...vanhoja blues-ukkoja ei mainita biisintekijöinä ja mahtoiko heille juuri rahallista korvaustakaan valua, koska Lead Bellyn kuolinpesä haastoi Aerosmithin myöhemmin oikeuteen. Laina on selvä, mutta molemmat biisit siitä huolimatta hienoja ja tuskin tietäisin kuka on Lead Belly ellen olisi kuullut Hangman Jurya.

    Levyn päättää tyylillä instrumentaali The Movie, jota totta puhuakseni ilmankin voisi elää. Mutta sitä edeltävä Beatles-coveri I'm Down vetää tekarit suusta. Erittäin tyylillä löydetty biisi, jos puhutaan Beatlesista. Kun 80-luvulla joka toinen artisti coveroi Helter Skelterin, niin Aero-pojat löysivät ei niin jokapäiväisen Beetle-iskun ja tekivät siistä alkuperäistä paremman. Aiemminhan Aerosmith oli tehnyt saman käsittelyn Come Togetherille.