ACCEPT - THE RISE OF CHAOS (2017)

Tänään sitten luvatusti lihamyllyn läpi vedetään Acceptin uutukainen The Rise of Chaos. Albumi on Acceptin uusimman aikakauden neljäs studiotekele. Uuden ajan voi tietysti laskea alkaneen vokalisti Mark Tornillon bändiin liittymisen myötä vuonna 2009. Vokalistin vaihtaminen on käynyt kohtalokkaaksi bändille ennenkin, kun muistellaan 1989 ilmestynyttä Eat The Heat -levyä ja Udo Dirkschneiderin korvannutta amerikkalaislaulaja David Reeceä. Udon maastohousuihin hyppääminen ei onnistu keltä tahansa. Udon omintakeinen karisma ja laulutyyli ovat olleet niin kiinteästi kuitenkin tärkeä osa Acceptia. Vuoden -89 levyn ja varsinkin kiertueen floppaaminen kiristi yhtyeen jäsenten välejä aina käsirysyihin asti takahuoneissa. Joten varmasti Wolf Hoffman ja kumppanit eivät halunneet enää uusia 80-luvun lopun tapahtumia.

   Kun kuulin ensimmäisen kerran Mark Tornilloa Acceptin mikin varressa, heräsi ensin ajatus siitä, että nyt on etsitty vain ja ainoastaan samankaltaista lauluasaundia omaavaa kaveria kuin Udo. Mieleen hiipi Judas Priestin korvaajan etsiminen Rob Halfordille. Tim "Ripper" Owens oli tribuuttiyhtyeissä laulaessaan ja Priestiä fanittaessaan opetellut Halfordin maneerit viimeistä piirua myöten. Yhtä vain ei opettelemalla peilin edessä voi saada ja se on karisma. Olen myös sitä mieltä, että fania ei kannata hankkia bändiin jäseneksi. Siinä tehdään usein vain vääryyttä uutta tyyppiä kohtaan, jolle voi vanhojen bändiläisten puolesta syöttää mitä tahansa. Homma ei ole balanssissa.

   Epäilykset hälvenivät hyvinkin pian, kun koko albumi Blood of The Nations (2010) ilmestyi. Biisimateriaali oli vahvaa, eikä yhtye osoittanut pienintäkään epäilystä uuden tulemisen myötä vaan jyräsi metallimaailman etulinjaan Panzer IV-tankin lailla. Seuraavien levyjen, Stalingrad (2012) ja Blind Rage (2014), myötä meno senkun parani. Enää ei kukaan epäillyt Tornillon sopivuutta Acceptin lavan etulinjaan.

    Uuden levyn myötä olen törmännyt eri forumeilla aika paljon kommenteihin, jotka toteavat levyn olevan hyvä, mutta ei pärjää  kolmelle edeltäjälleen. Pahimmat huutelijat ovat väittäneet kuulleensa Hoffmannin riffit jo kolmeen kertaan edellisten levyjen myötä. Onko bändin taiteellinen sammio siis tyhjenemässä? Eka sinkun ja levyn nimibiisin myötä innostuin nyökyttelemään päätäni tyyliin ihan jees, mutta toisen kipaleen levyltä kuultuani olin myyty. Koolaid tärähti ja kovaa. Se on mielestäni yksi kovimpia Accept-veisuja vuosiin. Tarina vuoden 1978 Jim Jonesin johtamasta Kansan temppelistä on aina hirvittävyydellään  kiinnostanut. Nopealla nettivilkaisulla huomasin, että Kool-Aid -juomajauhetta on edelleen saatavilla. Toivottavasti Acceptin lakimiehet ovat tarkistaneet pykälät tarkkaan :). Luultavasti tuo hieman poikkeava kirjoitusasu pelastaa raastuvalta. Taidanpa tilata pari pussillista greipinmakuista Kool-Aidia itsekin.

    Wolf Hoffmannilla lienee ollut sävellystyön ohessa muutakin mietittävää, sillä rumpali Stefan Schwartzmann ja kitaristi Herman Frank olivat jättäneet yhtyeen ja Wolf on joutunut viemään ilmoituksia saksalaisten levykauppojen seinille: "Haetaan asiansaosaavia soittajia hevibändiin."  Uudet jannut kitaristi Uwe Lulis ja rumpali Christopher Williams istuvat porukkaan ainakin maallikon korvaan ihan pätevästi. Uuden levyn biiseistä edellä mainittu Koolaid ja varsinkin riemastuttava Analog Man kumartavat melkoisesti kasari-Acceptin suuntaan, mikä on ainakin meikäläisen makuun hyvä juttu ja saa hymyn huulille.

     Kyllähän tämä levynä vakuuttaa. Avausraita Die by the Sword sisältää kaikki ne nyky-Acceptin elementit, joista bändi on tunnettu. Toimivaa kamaa lähes koko levy. Ehkä ainoastaan No Regrets levyn viidentenä raitana ei saa varauksetonta ihailuani. Kappaleen keskinkertaisuutta korostaa, että sitä edeltää neljää erittäin vahvaa Accept-viisua. Myöskään levyn lopettava Race to Extinction ei nouse niihin mittoihin joihin tämän levyn toivoisi päättyvän. Ilmaan jää hieman löysän pierun haju kaiken hyvän päätteeksi. Yritys on kyllä kappaleen kohdalla kova, mutta jotenkin odotin loppuun kunnon paukkua. Mutta kyllähän tämä kuitenkin kokonaisuutena maistuu ja toimii kuin kesämökin puucee.

    Onko siis Accept enää sama yhtye kuin vuonna 1979 esikoislevyn aikoihin? Ei ole ja hyvä niin. Huomattavasti enemmän yhtäläisyyksiä löytyykin jo siihen 83-87 Acceptiin. Innolla odotan tulevia keikkoja. Ensin Udo täräyttää Turun Gongissa 15.11. Accept-klassikoista koostuvan keikkansa ja 17.2. Accept Logomossa näyttää toivottavasti mistä kana pissii. Molempiin liput on jo hanskassa.

ACCEPT - ACCEPT (1979)

Otan tänä viikonloppuna paloitteluun ja tarkempaan sisälmyksien tutkintaan sakemannien Accept-yhtyeen esikoisalbumin vuodelta 1979, sekä samaisen yhtyeen vastailmestyneen uutukaisen The Rise of Chaos. Puhutaanko samasta yhtyeestä kun aikaa on kulunut albumien välillä lähes neljäkymmentä vuotta? Vai keskustellaanko jo aivan eri bändeistä, joilla on vain sama nimi? Löytyykö nyky-Acceptista lainkaan mitään samaa kuin vuoden 1979  porukasta?

    Acceptin tuotanto on omalla kohdalla melko tuttua, varsinkin 80-luvun kultakauden lätyt: Balls to The Wall (1983), Metal Heart (1985) ja Russian Roulette (1986). Alkutaivalkin oli lähes läpeensä levyhyllyssä, mutta yhtyeen esikoinen puuttui. Eikä ollut myöskään materialiltaan tuttua kauraa entuudestaan. Aukko hevisivityksessä tuli siis korjata ja niinpä lautasella pyörii tämä moottorisahan kanssa kanteen tällätyn daamin pelästyttämä yhtye. Järkytys ensikuuntelulla oli melkoinen. Hirveää kuraa! Melkoista kohellusta paskoilla soundeilla. No, jostainhan se on kaikkien aloitettava ja harva taiteilija pystyy nikottelematta ensimmäisiä töitään kehumaan kymmenien vuosien jälkeen varauksettomasti.

    Pistän neulan kiinni vinyyliin uudelleen. Kuunnellaanpa kunnolla uudestaan. Levyn aloittaa singlenäkin julkaistu Lady Lou. Laukkariffi juoksee villiorin tavoin ja jos ei välitä tuhnuisista soundeista, on biisissä kuitenkin aineksia. Tulevien vuosien maastopukuinen taskuadonis ja duracell-heavyukkeli Udo Dirckschneider ei ole vielä täysin löytänyt omaa laulusaundiaan ja kuulostaa ponnettoman nuhaiselta. Tosin onnistuen välillä väläyttämään jotain kuin varoituksena tulevista äänijänteiden käyttömahdollisuuksistaan. Avauksen jälkeen junttaava Tired of Me on sävellyksenä hirveä tekele, mutta kun tarkemmin kuuntelee kappale sisältää varsin mallikelpoista stemmalaulantaa ja Wolf Hoffman näyttää soolokitaran varressa jo tässä vaiheessa olevansa tekijämiehiä. Kurja tuotantopuoli alkaa kismittää entistä enemmän, koska laulusta olisi saanut pienellä hiomisella ja vaivalla nappulapöydän takana huomattavasti paremman.

   Kolmantena kipaleena tiskiin lyödään basisti Peter Baltesin laulama slovari Seawinds. Ei huono, ei ollenkaan. Ehkä tästä levystä jää sittenkin hyvä maku kitalakeen alkushokin jälkeen. Tässäkin komeat taustastemmat toimivat hienosti. Toki vielä Accept ei ole löytänyt tulevaa tavaramerkkiään, tuota puna-armeijan kaltaista äijämäistä taustalaulantaa kertsien taakse it-patterin kaltaiseksi voimavaraksi. Neljäntenä soiva Take Him in my Heart ei onnistukaan enää saamaan verisuonia katkeilemaan ohimoillani. Periaatteessa rasittavan renkuttava kappale onnnistuu tarjoamaan hienoja kohtia. Udo kurkottaa kitarisojaan kunnolla kohti tulevaisuutta ja Hoffmannin soolo on jälleen hiomatonta timangia. A-puolen päättävässä Sounds Of Warissa päästetään Baltes jälleen vokalistin saappaisiin. Peter Baltes on ihan ok laulaja, muttei tietenkään Udon kaltainen luonnonoikku niin karismaltaan kuin ääneltäänkään. Mukavanoloinen heppu kyllä muuten ja loistava basisti. Nyt on enää vaikea löytää kappaleesta hyvää sanottavaa. Jopa Wolf Hoffman tuntuu käyttäneensä timangisoolot loppuun ja tyytyy tyhjänpäiväiseen kotikitaristien runkkailuun ja lirutteluun, kamala veisu! Lupaava alku kääntyy a-puolen lopussa karvaaksi kalkiksi ja pettymystä on vaikea nieleskellä.

   Käännän toiveikkaana b-puolelle ja taas mennään. Aloitus Free Me Now ei anna aihetta iloon. En halua sanoa siitä sen enempää, tilulilu riffittelyä ja tunkkaista laulua :(. Glad To Be Alone hidastaa tempoa hieman ja antaa Udolle mahdollisuuden tulkita loppua kohti komeaksi muodostuvaa kappaletta. Mitä pidemmälle styke etenee sen paremmalta se kuulostaa. Juuri kun se on parhaimmillaan, se tylysti loppuu ja seuraavaksi yhtye lataa ruskeasta nahkaisesta matkalaukustaan esiin käsittämätömän köyhän miehen Hurriganesilta kuulostavan rokettirollin ylistyslaulun That´s Rock ´N Roll. Ihan hirveää stuubaa, voi luojani, armahda tältä. Nyt tekee mieli lopettaa tämän kuuntelu, mutta jatkan urheasti kohti pelastavaa? loppua.

   Kahdesta viimeisestä kappaleesta ei löydy enää pelastajaa tälle levylle. Sävelkynästä on lopullisesti terä katkennut tässä vaiheessa ja kappaleet ovat lähinnä koomisia, Rampe & Naukkis-heviä! Silti ei tee mieli nauraa. Loppukaneetiksi täytyy sanoa, että minun on tietysti helppo huudella täältä näppäimistön takaa lähes neljäkymmentä vuotta sitten tehdylle levylle. Ei pidä paikkaansa! Olen rehellinen korvilleni, mutta armollinen ajalle. Tämä on varmasti ollut tärkeä askel yhtyeelle ja sen kehitykselle. Myöskään pienen Brain Records -levy-yhtiön resurssit satsata kunnolla rahallisesti ovat varmasti olleet niukat. Mutta jo seuraavilla levyillään bändi astui suuria harppauksia kohti tulevaa menestystään. I´m a Rebel (1980) ja varsinkin Breaker (1981) ovat huomattavasti esikoista laadukkaampia ja tuhdimpia paketteja.

   Huomenna siis läpileikkaan Acceptin uutukaisen The Rise of Chaos -levyn ja tulen varmasti pohtineeksi lisää mitä on jäljellä siitä vuoden 1979 Acceptista vuonna 2017, vai onko mitään? Stay Tuned!

SUZI QUATRO - SUZI...AND OTHER FOUR LETTER WORDS (1979)

Suzi Quatro on niitä mimmejä jotka osaavat rokata. Ja niitä mimejä ei joka kadunkulmassa vastaan kävele. Suzin suurimmat ja muistettavimmat hitit sijoittuvat sinne 70-luvun alkupuolelle. Ekan levyn 48 Crash ja Can The Can ovat ne kappaleet, jotka edelleen kuuluvat Suzilta niihin toivotuimpiin. Kuunnelkaapa Radio Suomen Entisten nuorten sävellahjaa joku lauantai. Lähes joka lähetyksessä jompi kumpi noista levylautasella pyöräytetään. Tuo leidin omaa nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1973. Itsellenäkin entuudestaan levyhyllystä löytyvät Quatron kolme ekaa julkaisua: Suzi Quatro (1973), Quatro (1974) ja Your Mamma Won´t Like Me (1975). Enkä paljon ole törmännytkään divareita kulkiessani Suzin myöhäisempiin levyihin. No, nyt reissullani törmäsin ja pakkohan se oli mukaan haalia.

 

    Tämä vuonna 1979 ilmestynyt Quatron järjestyksessään kuudes albumi laittoi jo ennen soittoa hieman  epäilyttämään. Josko kovasta rokkimeiningistä olisi yritetty siirtyä aikuisempaan makuun sopivaan soft-rokkiin tai ehkä vielä pahempaa... ajankohtaan sopivampaan ja myyvempään discoon. Onneksi disco-pelko oli turha. Sitä ei levyltä löydy. Ensin myös ajatuksia herätti levyn kansikuva, jossa Suzi toki irvistää kädet nyrkissä rivakasti. Mutta poissa ovat nahkakuteet. Ei tietoa tiukasta kokovartalonahkapuvusta. No, farkut sentään, eikä mikään jakkupuku. Toki jo edellisen If You Knew Suzi (1978) -levyn nimi ja kansi antavat ymmärtää, että jokin on muuttunut. Suzi ei ole enää se korttelin rokkaava paha tyttö vaan kiltti naapurin Liisa. En halua Liisaa haluan Suzin!

    Annetaan levylle kuitenkin mahdollisuus. Hitachin levysoitin täysille ja vinyyli pyörimään! Ehkä tämä levyn kannessa oleva irvistys tarkoittaa paluuta rokimpaan meininkiin. Levy alkaa kovin perus 70-lukulaisella Quatrolle tutunkaltaisella rokkauksella I've Never Been in Love, joka tuo mieleen Sweetin ja monet muut Suzin aikalaiset. Jostain syystä melodiasta tulee mieleen myös oman kotoisen Juicemme Kuopio tanssii ja soi, jonka melodian Juice taas pölli Beatlesin Back In The U.S.S.R. -kappaleesta. Joka tapauksessa kappale saa hymyn huulille ja jalan vipattamaan. Tämähän taitaa sittenkin olla hyvä levy. Kappale julkaistiin levyltä myös sinkkuna ja se menestyi ihan mukavasti niin Jenkkilän että Britannian listoilla. Myös kakkostykitys Mind Demons on toimivaa kamaa. Miinusta kolahtaa kolehtihaaviin kuitenkin soundeista. Kitarat on laskettu melko kuulumattomiin, mikä saa kappaleet kuulostamaan popahtavilta. Enemmän säröä ja potkua munille nämä viisut kaipaisivat.

    A-puolen kolmas veisu She´s in Love With You oli jopa jonkinmoinen hitti Englannissa, Itävallassa, Hollannissa ja Norjassa, jossa koko levy nousi listasijalle 4. Myös amerikkalaiset keikuttivat takapuoltaan tämän tahtiin mukavan paljon. Enpä tiedä, ihan kiva renkutus, mutta paino sanalla renkutus. Levyn soundit ohenevat mitä pitemmälle päästään. Hollywood ja a-puolen päättävä nimikappale Four Letter Words alkavat jo masentaa. Alun lupaava meno on enää muisto vain.

    Kääntöpuolen avaa Mama`s Boy on onneksi vähän menevämpi veto, mutta sen jälkeen albumi sukeltaa jonkinmoiseen keskinkertaisuuden suohon, josta se ei valitettavasti enää nouse. Levyn alussa vielä ärhäkkä Suzi jopa laulaa falskisti vailla tunnetta loput kappaleet. Onkohan nämä niitä kuuluisia täytebiisejä? Alan ymmärtää miksei meille jälkipolville paljon kerrottavaa tästä levystä jäänyt. Muutama hyvä yritys, mutta farkut jalassa Suzi Quatro ilman särökitaraa ei maistu. Missäköhän kohtaa joku levypomo on saanut päähänsä idean, että ihmiset haluavat aikuistua suosikkiartistiensa kanssa? Väärin, niin väärin! Ihmiset haluavat palata nuoruuteensa suosikkiensa parissa ja vetää ne henkiset nahkahousut jälleen jalkaan.

STATUS QUO - BLUE FOR YOU (1976)

Status Quo saapui huhtikuussa Turun Logomoon "jäähyväiskiertueellaan". Suunnitelmissa ei missään vaiheessa ollut mennä kyseiselle keikalle. Satuin eräänä viime talven aamuna ajelemaan Nissanillani työmatkaa kuunnellen sivukorvalla Radio Cityn aamushowta. Kinaret ja Honkamikko kertoivat kilpailusta, jossa tulisi kertoa paras inttimuisto. Palkintona parhaan armeijan harmaista  muistelon kertovalle olisi liput Status Quon keikalle. Muistan miettineeni ajaessani, että jo on tyhmä kilpailu. Moiseen en osallistuisi ikuna...kunnes mieleen välähti muistikuva Örön saaresta vuodelta 1991. Hetken päästä pölisin suorassa lähetyksessä ja voitin liput Turun Quon keikalle. Tiesin jo etukäteen, että tarinani vie voiton. En kerro sitä tässä ja nyt. Jos joku haluaa sen kuulla, voin edelleenkin erinäisiä hyödykkeitä, kuten ruoka, juoma, raha tai vaikkapa konserttiliput, vastaan kertoa inttitarinani, mutta huvin vuoksi en niitä aikoja halua muistella. Sitä paitsi se on hyvä juttu :).

Tämän pitkän alustuksen tarkoituksena ei ole suinkaan saada sinua nukahtamaan, rakas blogini aktiivinen seuraaja. Tarkoitus on todeta, ettei Status Quo ole juurikaan tätä ennen ollut must-listallani ihan sinne korkeimmalle rankattuja pumppuja. Toki tiesin hitit, mutta nehän nyt tietävät kaikki. Tuo Logomon keikka vain oli törkeän kova. Vaikka lavalla oli jo elinkaarensa loppua kohti kulkeva orkesteri, niin jumatsuikka miten se kulki. Etukäteen tietysti mietitytti edesmenneen Rick Partiffin puuttuminen. Mistään eläkeukkojen villasukkahiippailusta salaa viinakaapille ei todellakaan ollut kyse. Kaikesta huomasi kuinka hyvin rasvattu kone Status Quo edelleen on. Sen tiukka yhteensoitto ja kaikesta ulospäin suuntautuva riemu yhdistettynä vielä Francis Rossin kuivakkaaseen brittihuumoriin välispiikeissä, joista yleisöstä vessaan kesken keikan hiipivät kaljaa ennen keikkaa rakkonsa täyteen lipittäneet keski-iän ylittäneet suomalaismiehet sekä Logomon yli-innokkaat "täällä pitää yleisön istua" -vaksitkin saivat osansa. Juttelin keikan jälkeen Quota pitempään fanittaneen henkilön kanssa, jonka mielestä Status Quo oli enää tänä päivänä vain pelkkä tribuutti tai kopio itsestään. Hän oli nähnyt yhtyeen aikoinaan jo 80-luvulla, jolloin se oli "oikeesti kova". Mietin vain, että kuinka perhanan kova se livenä oli silloin, kun se nytkin pesi rekka-autollisen nuoremman polven yrittäjiä ihan tosta vaan.

Tämä kaikki monien sattumien summa on saanut aikaan sen, että levyhyllyyni on ilmestynyt parin kuukauden aikana jo useampi Status Quo -albumi, joista tartun tänään kiinni tähän farkkulättyyn. Blue For You on Status Quon jo yhdeksäs albumi ja osuu bändin ns. kultakauteen. Edellinen On The Level (1975) oli sisältänyt ykköshitin Down Down. Blue For You:ta tehdessään yhtye tuskin koki suuria paineita menestyksen jatkamiseksi. Bändissä oli kolme tasavahvaa biisintekijää. Alan Lancaster, Francis Rossi ja Rick Partiff saivat väännettyä jokainen vahvoja ralleja farkkutakkiensa

taskuista. Ja se menestyksen kaava oli jo keksitty. Korjataan sen verran että biisintekijöitä oli neljä, koska yhtyeen ns. viides jäsen Bob Young osallistui vahvalla panokseellaan kappaleiden työstämiseen. Young oli ennenkin teroittanut sulkakynäänsä ollen mukana Quo-hittien kanssakirjoittajana. Eikä minkä tahansa kappaleiden vaan sellaisten kuin Caroline, Down Down, Paper Plane...muutamia mainitakseni. Eli melko merkittävä ja tärkeä heppu Rossille ja kumppaneille. Soittaapa Young huuliharppua b-puoliskon avaavalla Rolling Home -kappaleella, jota hän ei yllättäen olekaan ollut säveltämässä. Joka tapauksessa mieleenkiintoinen ukko tämä Young. Ei koskaan ole kuulunut Status Quon miehistöön virallisesti, mutta on erittäin tärkeä osa bändiä. Satunnaisilla keikoilla ukko on harppunsa kanssa lavalla nähty. Huippu jätkä!

Täräytin tämän vinyylin pyörimään kuunneltuani ensin In The Army Now (1986) -levyn. Army on sinällään loistava levy ja täynnä hienoja biisejä, mutta kun sen hieman ehkä Status Quolle sopimattoman ylituotetun kasarisoundin jälkeen tärähti Blue For Youn eka biiisi Is There A Better Way soimaan, unohtui In The Army Now mielestä kahdessa sekunnissa. Status Quo täräyttää luulot pois kolmella ekalla kappaleella, putsaa pöydän ja räjäyttää lian pois paremmin kuin Andy. Mad About You ja Ring Of A Change jatkavat tiukkaa riffittelyä ja junttaavaat kuulijan kiinni sohvaan. Vasta neljäs, levyn nimibiisi Blue For You, antaa tilaisuuden vetää henkeä. Ensimmäisen kerran kuultuna olin jopa pettynyt Blue For Youn rikkoessa kolmen ensimmäisen kappaleen euforisen hillittömän menon. Kuunneltuani levyä enemmän huomaan sen sittenkin sopivan seesteisempänä tarjottuun  paikkaan hyvin. Koska a-puolen päättää Rain. joka on levyn raskain kappale. Yllätten bändi päätti julkaista sen myös ensimmäisenä singlenä. Sikäli yllättävää koska radioystävällisempiäkin hittivaihtoehtoja olisi löytynyt. Ihan väärä se ei singleksi kuitenkaan ollut, koska se nousi brittien singlelistalla sijalle seitsemän.

Rain, Hollanti-sinkun kansi

    B-puolelle siirryttäessä Rolling Home saa menojalan vatkaamaan jälleen vimmatusti. That´s a Fact ei anna armoa vaan ajaa kuin jyrä kuulijan yli. Sen sijaan basisti Lancasterin rustaama Ease Your Mind on ehkä levyn turhanpäiväisin renkutus kabareemaisine elkeineen. Tulee tunne, ettei levy taida jaksaa ihan loppuun asti...mutta mutta vielä on viimeinen biisi tulossa. Partiff/Young -yhteistyön tulos Mystery Song. Sehän potkii taas kuin muuli jättäen hymyn hölmistyneen kuulijan kasvoille. Kappale julkaistiin editoituna versiona singlenä. Alkuperäinen albumiversio kestää yli kuusi minuuttia ja loppuu hieman omituiseen jorailuun. Samantapaisella teemalla kappale toki alkaakin, joten ehkä se omalla tavallaan sulkee ympyrän. Blue For You on hieno levy. Myös orkesterin asuvalinta kannessa miellyttää tällaista koko ikänsä farkkutakki päällään kulkenutta rokua. Tähän jos lisää vähän nahkaa, niin päädytäänkin jo Saxoniin.