PETER CRISS (1978)

Kiss oli vuoteen 1977 mennessä saavuttanut kaiken. Hetkessä maine, kunnia ja paisuva pankkitili eivät kuitenkaan tulleet kuten Manulle illallinen tai Karjalaiselle kossu. Kolme ensimmäistä studiotyöstöä: Kiss (1974), Hotter Than Hell (1974) ja Dressed To Kill (1975) ajoivat menestyksennälkäisen bändin lähes epätoivoon ja samalla Casablanca Records-yhtiön kuin vääjämättömältä näyttävään vararikkoon. Casablancaa johtaneen Neil Bogartin ja yhtyeen managerina toimineen Bill Aucoinin loppuunhöylätyt luottokortit pelastivat bändin, jonka näyttävä lavashow kulutti huimat määrät taaloja. Maine kiertämisen ja ennennäkemättömän lavashown ansiosta kasvoi, mutta se ei alkuun valitettavasti näkynyt levymyynnissä. Viimeisenä oljenkortena Kiss julkaisi vuonna 1975 Alive-tuplaliven, joka räjäytti potin juuri hetkeä ennen hanskojen naulaan lyömistä.

   Aliven ilmestymisestä vuoteen 1977 bändi kasvoi Yhdysvaltojen suosituimmaksi yhtyeeksi. Vuonna 1978 yhtye oli kuin joukko sarjakuvahahmoja, supersankareita ja se alkoi näkyä jäsenten keskinäisissä väleissä. Peter Criss oli kohonnut  omaan todellisuudesta karanneeseen jumal-syndroomansa viimeistään Destroyer (1976)-albumilla julkaistun Beth-balladin myötä. Kipaleesta muodostui yhtyeen menestynein single siihen mennessä kuin vahingossa ja sen säveltäjänä Crissin minäkuva sumentui lopullisesti. Kissin musiikilliset nerot kun olivat aivan muut herrat kuin sinänsä svengaava ja hienon raspiäänen omaava rumpali.

   Suuruudenhulluus ja menestys sokaisivat silmät, puhkaisivat korvat ja tukkivat sieraimet. Kissin tekemät ratkaisut vuodesta 1978 eteenpäin eivät ehkä taloudellisesti tulevaisuutta ajatellen olleet niin kovin järkeviä.  Beatlesin kohellusleffoista idean saanut Kiss Meets the Phantom of the Park eli suomeksi Kiss ja huvipuiston haamu on kautta aikain huvitusta herättänyt camp-pätkä, jonka todellisen arvon ymmärtävät vain yhtyeen omat fanit, eivätkä hekään kaikki. Samaan hengenvetoon keksittiin ajatus, jollaista kukaan ei ollut ennen tehnyt. Jokainen yhtyeen jäsen työstäisi oman soololevyn ja ne julkaistaisiin samanaikaisesti. Äijien henkilökohtaisten riitojen ja jännitysten odotettiin purkautuvan, kun tietynlaista alemmuudentunnetta ja omien ideoidensa hylkäämistä varsinaisilla Kiss-levyillä kokeneet Ace Frehley ja varsinkin Peter Criss pääsisivät lopulta näyttämään kykynsä ilman Gene Simmonsin ja Paul Stanleyn nujertavaa punakynää ja väheksymistä.

Jokaisen soololevyn mukana tuli posteri.

   Ajatuksenani on kirjoittaa muutama rivi kesän aikana jokaisesta soolotekeleestä ja aloitan tietysti Peter Crissistä. Sattuneista syistä. Se on levyistä ensimmäinen, jonka aikoinaan hankin ja onpa muuten ensimmäinen Kiss-vinyylini. Lasken ilman muuta levyt Kiss-levyiksi, vaikka soolotuotoksia ovatkin. Joku siellä saattaa parahtaa, että jopas on varsin surkea lätty aloittaa bändiin tutustuminen. No, enpä tiedä.. tämän jälkeen marssin Turun levymyyntiin ja hankin (Music from) The Elderin c-kassun, jota pidetään yleisesti samassa roskaläjässä säilytettävien levyjen kategoriassa. Pidän molemmista levyistä ja pidän paljon. Ja onneksi Elderin kohdalle on vuosien kuluessa satanut jo laajempaakin hyväksyntää, ainakin fanien keskuudessa. Harmi vain, ettei yhtye itse arvosta levyä lainkaan.  Sen sijaan Peter Crissin soolotuotantoa, mukaan lukien tämä vuoden -78 esikoinen, tuntuu olevan edelleen oikeutettua väheksyä ja mollata.

 

 

 

   Nyt kun viime vuosien aikana jokainen yhtyeen alkuperäisjäsen on julkaissut elämäkertansa ja saanut haukkua entiset bändikaverinsa pataluhaksi, on omakin käsitykseni Peter Crissistä äärimmäisen hankalana, mutta myös hellyyttävän suurisydämisenä kaverina saanut vahvistusta. Pikkusieluinen turhanvikisiä kaveri toki on monessa suhteessa ollut, mutta toisaalta melko dominoivien ja ärsyttävän raittiiden jamppojen kanssa samassa bändissä soittaminen voi ottaa voimille. Kunnioitan suuresti Simmonsin raittiutta, mutta ei sellaisen takakireän tyypin kanssa voi kyllä käydä kaljalla tai muuten vaan ottaa rennosti. Eli tehdä sellaisia juttuja mitä nyt ystävät keskenään tekevät. Se haastaa heti oikeuteen ja vie sulta rahat ellet pidä varaasi. Ymmärrän, että Crissiä alkoi vituttaa ja se alkoi purkaa hommaa omalla tavallaan; olemalla kusipää.

No joo, pitihän jotain itse levystäkin kirjoittaa. Crissillä tietysti oli suuri ongelma siinä, ettei hän itseasiassa ollut mikään loistava rockrallien säveltäjä. Niinpä levy koostuu lähes täysin Crissin ennen Kissiä soittaneen yhtyeen Lipsin materiaalista ja ne biisit oli säveltänyt herra nimeltä Stan Penridge, toki nyt tietysti maestro Crissin kanssasäveltäjänä tai sanotaanko tässä kohtaa... vain hieman avustavana säveltäjänä. Samasta Lips-laarista muten Kissin Beth -hittikin alunperin oli. Silloin vielä tosin nimellä Beck, jonka Bob Ezrin tajusi muuttaa soljuvampaan ja enemmän leidimäiseen muotoon. Ezrin muokkasi kappaletta muutenkin melkoisesti ennen julkaisua. Mutta teki hän sitä muidenkin biiseille. Kuunnelkaapa vaikka alkuperäinen Paul Stanleyn demotus God of Thunderista. Poikkeaa melkomoisesti lopullisesta levyverssusta. Ok, mutta nyt ei pitänyt puhua Bobista ja Destroyerista, vaan Catmanin soolosta.  Levyn tuottajaksi porhalsi Vini Poncia, joka tulisi tuottamaan myös tulevia Kiss-levyjä myöhemmin. Materiaali poikkeaa Kissin hardrock-linjasta melkoisesti. Levyn suunta on enemmän popahtava ja jossain määrin souliin ja jazziin kallellaan. Puhaltimet ja koskettimet ovat suuressa roolissa. Peter Criss itse laulaa ehkä paremmin kuin koskaan ja levyllä on varsin selkeä linja ja tyyli läpi koko älpyn. Samaa ei voi esim. sanoa bändikaverin Gene Simmonsin levystä, joka on melkoinen sillisalaatti ja sekoitus ilman kokonaisnäkemystä.

 

 

   Melkoinen määrä soittajakuntaa vieraili levyllä. Nimekkäimmästä päästä oli Toton Steve Lukather, joka veti soolot That's the Kind of Sugar Papa Likes ja Hooked on Rock and Roll -kappaleissa. Crissin levy oli ainoa, josta Casabanca julkaisi kaksi singleä: Don't You Let Me Down ja You Matter to Me.  Olisiko syynä ollut kenties, ettei ensisingle aiheuttanut toivottua tulosta? Albumi nousi Billboardin sijalle 43 ja oli nelikon levyistä lopulta heikoiten myynyt. Jokainen albumeista ylsi platinamyyntiin. Tosin on jälkeenpäin todettu, että Neil Bogart painatti levyjä dollarinkuvat silmissään sellaiset määrät, että niitä riitti makuloitavaksi seuraavina vuosina yllin kyllin. Levy on parasta mitä Peter C. on soolourallaan saanut aikaiseksi. Vain vuoden 1994 Criss nimellä julkaistun yhtyeen Cat # 1 -levy yltää rokkaavuudessaan aiheuttamaan lähes samankaltaista mielihyvää.

   Valitettavasti oman soolomateriaalin julkaiseminen ei saanut Peter Crissiä kiintymään itse pääbändiinsä yhtään tiiviimmin vaan syvemmälle päihteiden pariin ajautunut kissamies erkaantui bändikavereistaan entistä pahemmin ja lopulta Dynasty-kiertueen jälkeen erosi bändistä vuonna 1980.

"Still friends" oli aika kauniisti muotoiltu :)

   Levyn päättää yksi hienoimmista Peter Criss-kappaleista evö! I Cant Stop The Rain, jonka on kirjoittanut Sean Delaney. Herra, joka oli jo aikaisemmin työskennellyt Kissin kanssa ja kuului yhtyeen sisäpiiriin. Delaneyn sävelkynästä on irronnut sellaisia kappaleita kuin Mr. Speed, Makin` Love ja Take Me yhteistyössä Paul Stanleyn kanssa Rock and Roll Over -lätylle (1976). Delaney kirjoitti myös Ace Frehleyn kanssa Rocket Riden Alive II:lle (1977) sekä avusti myös Gene Simmonsin soololla, josta hieman myöhemmin. Mutta tähän loppuun  I Cant Stop The Rain...alun "New York jou" on jotain mistä reilu kymmenvuotias turkulaispoika sai kiinni suuren maailman unelmista.

Ja loppuun vinkkinä...

jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:

JA KAHDEKSANTENA PÄIVÄNÄ

ZODIAC MINDWARP & THE LOVE REACTION: TATTOOED BEAT MESSIAH (1988)

Kun puhutaan itsekunnioituksesta, puhutaan Zodiac Mindwarpista. Kun puhutaan huonosta tuurista, puhutaan samasta herrasta. Kun puhutaan tuhlatusta lahjakkuudesta, puhutaan edelleen kyseisestä rokusta. Zodiac Mindwarpin ura rocktähtenä kulminoituu tähän levyyn. Taivas oli hetken  tavoiteltavissa, mutta jossain mentiin metsään. Kuulostaa aivan suomalaisen bändin maailman-valloitusreissulta 80-luvulta, mutta ei sittenkään. Nyt puhutaan perin englantilaisista kaiffareista, vähän niin kuin Mel Smith ja Griff Rhys Jones. Pahaksi onnekseen britit ovat kovapäistä porukkaa. Zodiac Mindwarp on graafisesti lahjakkaan  Mark Manning nimisen kaverin alter-ego. Aivan kuin Alice Cooperin kaapissa asuu oikeasti Vincent Furnier niminen kaveri. Kuka sitä omalla rekiste-rikilvellään nyt lähtisikään kaahailemaan.

   80-luvun loppupuolella Mick Wallin Monsters of Rock-ohjelmassa ja kilpailevan taivaskanavan Power Hour-showssa näin Zodiacin videon High Priest of Love. Suttuinen video ei ollu kumoinen, mutta kappaleen hävytön omahyväisyys ja vahva itsetuntoinen uho jäivät nuoren klopin eli meikäläisen mieleen.

    Pari vuotta High Priest of Love-ep:n jälkeen eetteriin paukahti kokopitkä lätty Vertigo-yhtiön isolla satsauksella. Levyn avaussinkkuna paiskattiin ilmoille Prime Mover -kipale, jonka videon nähtyäni elämä ei ollut enää entisensä. Jälkeenpäin olen lukenut, jotta Zodiac oli inspiroitunut vanhasta vuoden 1977 Hawkwind-yhtyeen kappaleesta Quark, Strangeness and Charm. En kyllä saa kiinni mitään yhteyttä tämän Hawkwindin kappaleen ja Prime Moverin välillä. No, inspiraation tiet ovat monesti kummia ja hyvä niin. Mutta Prime Mover -kappaleeseen, saati videoon, ei kyllästy koskaan. Jos joku vhs pitää ottaa vanhainkotiin mukaan, niin se on Kissin Heavens on Fire -videon ohella ehdottomasti tämä. Kun tätä katsoo, katoaa kolotus, kuppa ja keripukki!

    Prime Mover sai kiitettävästi soittoa taivaskanavien metalliohjelmissa ja kipusi brittisinkkulistan sijalle 18 . Levy-yhtiö odotti kuitenkin enemmän ja buukkasi nopeasti ulos toisen singlen ja videon. Samalla bändi pääsi lämppäämään Alice Cooperia ja Guns n´ Rosesia näiden jenkkikiertueilla vuonna 1988. Jenkkilän Headbangers Ball -ohjelma hehkutti yhtytettä häpeilemättä ja pyöritti alvariinsa kakkossinkun Back Seat Education-videota. Kaikki näytti lupaavalta.

    Jostain käsittämättömästä syystä Zodiac Mindwarpista ei tullutkaan maailman suurinta megatähteä. Mikä on tietysti suuri vääryys. Tattoed Beat Messiah -levyltä julkaistiin vielä Planet Girl-video, mutta Virgin tajusi jo siinä vaiheessa rahojensa menneen kankkulan kaivoon ja potki yhtyeen hyvin pian pois tiluksiltaan.

 

   Missä sitten mentiin metsään. Kuka tietää? Ehkä oli kyse vain huonosta tuurista. Ajoitus oli ainakin kohdillaan. Grunge ei ollut vielä -88 tappanut vanhaa kunnon hard rockia. Ehkä nahkainen ja nuhruinen britti-imago ei vain purrut tukkalakka-hevin pureskelijoihin. Zodiac tuntui jenkkinuorisosta liian likaiselta, verrattuna puhtoiseen pitsiasuun pukeutuneeseen Vince Neiliin Theatre of Pain -levyn takakannessa. Zodiac oli oikeasti vaarallinen.

Zociac Turussa 1992.

   Itse näin Zodiacin livenä Turun Kårenillä vuonna 1992 Hoodlum Thunder -kiertueellaan. Lavalla oli silloin turhautunut ja agressiivinen bändi. Ja tämä valitettavasti purkautui yleisöön. Muistan bändin basistin potkaisseen lavan edustalla ollutta tyttöä päähän, koska tämä tarttui bassotaitelijaa nilkasta kesken keikan. Kitaristi Cobalt Stargazer hyppäsi lavalta ja juoksi läpi yleisön Kårenin baaritiskille, jossa selällään maaten soitti sooloa. Hieno homma, mutta kun diggaileva fani koski herran Les Pauliin, nyrkki heilahti välittömästi. Harvinaisen huonoa käytöstä faneja kohtaan. Bändin meiningissä näkyi selvästi vittuuntuminen ja Tattooed Beat Messiah-albumin menestyksen ja almost we make it -hypnoosin aiheuttama   turhautuminen. Harmi vain, ettei Zodiacista tullut muuta kuin Lontoon "tinatuopissa" istuva entinen suuruus. 

    Välillä The Love Reaction väläyttää... kuten vuonna 2010. Bändi julkaisi viimeisimmän levynsä "We are Volsung", joka on varsin kelpo pläjäys palleja potkivaa hevosenpaskarokkia. Varsinkin avauskappale Stark Von Oben täräyttää kulkuset kaulaan ja aataminomenan niskaan. Sääli vain, että tämänkin levyn ilmestymisestä on jo yli viisi vuotta. Zodiac, come back and save rock ´n roll!

ALICE COOPER - CONSTRICTOR (1986)

Vuonna 1986 Alice Cooper oli valmiina palaamaan kauhurokin kuninkaaksi vuosien sekoilujen jälkeen. Vuoden 1977 Lace & Whiskey-levyltä alkanut alamäki päättyi Constrictorilla tehtyyn ryhdistäytymiseen. Päihteiden, lähinnä viinan ja kokaiinin, kanssa itsensä lähes tappanut Alice sai 80-luvun puolivälissä elämänsä sen verran kuosiin, että myös ura alkoi näytää elpymisen merkkejä. Alice oli kuitenkin työstänyt uutta musiikkia ja albumeja koko 80-luvun alun. Levyjen taso vain ei päätä huimannut. Flush The Fashion (1980), Special Forces (1981), Zipper Catches Skin (1982), Dada (1983) ovat kummallisinta Alice Cooperin tuotantoa ikuna. Ja kummallisin ei ole positiivinen ilmaus tässä yhteydessä.

    Dada:lle Alice sai mukaan vanhan yhteistyökumppaninsa Bob Ezrinin. Se ei proggista pelastanut, ei todellakaan. Alice oli jo vuosia aikaisemmin sukeltanut syvälle new wave musikaalien maailmaan ja unohtanut samalla kuinka rokataan sukat jalasta. Eikä kokopäiväinen sekaisin viinamäen miehenä pyöriminen auttanut luomistyössä pidemmän päälle. Mielenkiintoista tänä päivänä on ajatella levy-yhtiön tukea tälle kaikelle. Cooperin levyistä jokainen ilmestyi kuitenkin isolla Warner Bros -lafkalla. Pitkämielisyyttä levy-yhtiön sedillä on kuitenkin ollut, koska myyntikään tuskin iloisia hurraa-huutoja kirvoitti. Dada oli sopimuksen viimeinen levy Warnerin ja Alicen välillä. Nykypäivänä artisti olisi pistetty pihalle jo paljon aikaisemmin. Dadalta julkaistiin singlenä I Love America, joka ei ehkä anna parasta kuvaa levystä. Sinänsä nämä Lissun uran ns. oudot levyt ovat kiinnostavia levyjä. Dada on kokonaisuudessaan jopa upea teos.

 

 

    Dadan levytyksen jälkeen Cooper joutui sairaalaan letkuihin maksakirroosin viedessä miehen lähes tammiarkkuun. Pitkän toipumisen ja samalla raitistumisen ansiosta Alice alkoi nähdä asiat kirkkaammin kuin vuosiin. Uusien yhteistyökumppanien etsiminen ensin Aerosmithin Joe Perrystä ja sitten Hanoi Rocksin Andy McCoysta ei välttämättä ollut paras vaihtoehto ottaen huomioon kyseisten sankarien päihdehistorian. Molempien herrojen kanssa kuitenkin yritettiin lauluntekoa, mutta laihoin tuloksin. Valitettavasti näistä kynäilysessioista ei ole jälkipolville kerrottavaa jäänyt. Vasta kun Alice tapasi vuonna 1985 kitaristi Kane Robertsin alkoi tapahtua. Robertsista Cooper sai vertaisensa yhteistyökumppanin. Näyttävästä ja lihaksikkaasta Robertsista muodostui myös tärkeä lavapersoona tulevissa live-esiintymisissä sekä varsin kelpo säveltäjäpartneri.

    Uusi levytyssopimus MCA-Recodsin kanssa ja vierailu Twisted Sisterin Be Chrool to Your Scuel -kappaleella ja videolla toivat mukavaa näkyvyyttä nuoremman polven hevidiggareiden keskuudessa. Dee Sniderin antamat lausunnot ja yhteiset fotosessiot toivat Alicen takaisin valokeilaan ja räkänokkainen nuoriso saattoi ihmetellä, että mikä ukko tää oli!? Mielenkiintoa lisäsi tietysti jumalattomasti se, että MTV laittoi TS-videon boikottiin. Musiikkikanavan lausunnon mukaan pätkä oli liian hyökkäävä :)

 

 

 

    Constrictoria pidetään Alice Cooperin paluulevynä. Se onkin hieno albumi ja aikoinaan kuuluin itse siihen sukupolveen, joka löysi Alicen tässä vaiheessa. Toki olin kuullut äitini tarinoita hullusta esiintyjästä, joka 70-luvulla hirttäytyi yleisönsä edessä. Ja olin tietoinen miehen isoimmista hiteistä, mutta siihen asti Alice Cooper oli ollut menneisyyden haamu. Nyt Cooper oli hetkessä ja levynä Constrictor vaikutti vahvasti teini-ikäiseen finninaamaan. Etenkin Nightmare Returns -kiertueelta tallennettu konsertti, jonka paikallinen taivaskanava taisi näyttää suorana. Sain sen tallennettua vhs-kasetille ja se kasetti pyöri melko tiuhaan videoaparatissa.

    Tänään kuuntelin levyn läpi kolmeen kertaan ja...on se hyvä edelleen. Kappaleet kuten Teenage Frankenstein, The World Needs Guts, Life and Death of the Party ja tietysti He`Back ovat rautaa. Tuotanto on kylläkin melko muovinen ja imelän 80-lukuinen. Tuottajaksi valittu Beau Hill on malliesimerkki 80-luvun hard rockin soundien vesittämisestä. Miehen syntilistaan samoilta ajoilta kuuluvat sellaiset suuruudet kuin Ratt, Winger ja Warrant. Ehkä Ronald Reaganin valtakausi vaati tuonkaltaista soundipolitiikkaa. Se tietysti kuvastaa omalta osaltaan olkatoppauksien ja neonvärien kultaamaa Dallasin ja Miami Vicen värittämää ajankuvaa. Ja nyt ette saa käsittää väärin.. olen itse melkoinen tukkarock-aikakauden ystävä, mutta Beau Hillin kohdalla on sanottava, jotta jopa minä kaipaisin hieman säröä lisää.

 

 

    He´s Back (Man Behind The Mask) kipaleesta muodostui pienoinen hitti ja se siivitti samalla Friday the 13th -kauhuelokuvasarjan kuudennen osan soundtrackin lentoon. Cooper oli aina tunnustautunut genren ystäväksi...eipä taida ketään yllättää.  Molemmat sekä elokuva, että Alice hyötyivät yhteistyöstä. Friday the 13th Part VI: Jason Lives -elokuvasta tuli kehutuin sarjan elokuvista sitten debyytin. Jopa kriitikoista osa kehui, vaikka kyse oli ns. b-luokan kauhupätkästä. Tapani Maskulan en muista tätä kehuneen ;) Sori, Tapani, jos muistan väärin.

 

 

 

   Levyä seurannut The Nightmare Returns -kiertue osoitti uusien biisien vahvuuden. Alice marssitti lavalle kauhushownsa uusien temppujen kera. Samalla kuitenkin kumartaen syvään 70-luvun menestysvuosilleen unohtamatta shokkeeraavaa giljotiini-temppuaan. Livenä uusien kappaleiden kumiset soundit unohtuivat ja Alice Cooper näytti mistä pulu pissii. Kaikki sumuiset 80-luvun alun nysväämiset teatterin ja musiikaalien maailmassa unohdettiin yhdessä illassa. Se ilta oli, kun amerikkalaiset viettivät vuoden 1986 halloweenia. Sinä iltana Alice yhtyeineen esiintyi Detroitissa. Kyseinen konsertti taltioitiin samaiseksi vhs-nauhaksi, jonka itsekin katsoin poikasena puhki. Alla oleva pätkä todistusaineistona ei selittelyjä kaipaa.

   Alice Cooper ansaitsi toisen tulemisensa. Constrictor aloitti miehen uudelleensyntymisen, joka kulminoitui muutamia vuosia myöhemmin Trash-levyn ja Poison-hitin miljoonamyynteihin ja menestykseen, joka lähenteli Alicen 70-luvun kulta-aikoja. Alice oli kuin ison maailman Irwin Goodman. Irwinillekin kävi Rentun Ruusullaan kuin Alicelle Trashilla.  Molemmille pitkänlinjan artisteille soi menestyksen toistamiseen. Irwin veti tosin itsensä hautaan toisella rundilla. Alice taas lopetti pussikaljan ja viskin kanssa lotraamisen ja ryhtyi syömään vihanneksia ja pelamaan golfia. Herra porskuttaa yhä ja saapuu muuten Helsinkiin ensi kesänä Tuska-festareille. Menkää nuoriso sinne ja tehtäkää kuten isoisänne ikäinen Alice Cooper käskee!

DEF LEPPARD - HIGH ´N´ DRY (1981)

Def Leppard on yhtye jota on pitkin uraa syytelty takinkäännöstä enemmän kuin Paavo Arhinmäkeä. 1970-luvun lopussa Iso-Britanniassa alkoi vahva heavy-yhteiden nousu, kun nuoret pitkätukat olivat kyllästyneet naapurikadun punkkareihein, jotka eivät osanneet soittaa ja olivat muutenkin ärsyttäviä. Brittimetallin uusiaalto eli tuttavallisemmin NWOBHM (New Wave of British Heavy Metal) kumarsi syvään kotimaansa Black Sabbathin suuntaan. Vahvimpina suunnannäyttäjinä kulkivat yhtyeet kuten Judas Priest (joka oli toki aloittanut jo aiemmin, mutta joka laskettiin vahvasti uuteen aaltoon kuuluvaksi.), Iron Maiden, Saxon ja Samson.

    Myös Def Leppard niputettiin samaan koriin, vaikka bändi ei sitä itse suoranaisesti edes halunnut. Jo ensimmäisen Def Leppard -levyn myötä alettiin huudella Sheffieldin poikien kosiskelevan jotain muuta kuin lähipubin finninaamaista headbanger-yleisöä. Isoimman äläkän eka levyllä sai aikaan kappale Hello America, jonka katsottiin liian laskelmoivasti tähtäävän jenkkimarkkinoille. Asiaa ei auttanut brittipuritaanien mielestä sekään, että yhtye kiersi Yhdysvaltoja debyyttinsä jälkeen mm. Pat Traversin ja Ted Nugentin lämmittelijänä. Legendaksi on muodostunut tarina miten yhtyettä heiteltiin kotimaassaan Reading-festivaaleilla oluttölkeillä. Haluan kuitenkin huomauttaa punaniskaisen brittiheviyleisön pitkistä perinteistä. Jos osaavat huliganisoida futismatseissa, niin kyllä brittivänkyrät ovat osoittaneet suosiotaan muillekin esiintyville taiteilijoille omalaatuisella tavalla heitellä lavalle rojua. Ei Def Leppard ole suinkaan ainoa yhtye, joka on pullosateeseen kyseisellä festarilla joutunut. Ei kotoinen Hanoi Rocksimmekaan tainnut säästyä aivan kolhuitta, vaikka lähes kotikentällään tuohon maailmanaikaan olivatkin.

 

 

 

   Varsinaiseen nousukiitoon yhtye pääsi, kun tuottaja Robert John "Mutt" Lange kiinnostui yhtyeestä ja yhtye "Muttista". Langen 80-luvun kuvaa kun katsoo, voisi kaverin kuvitella olevan yksi Leppardin poijiista. Sen verran ulkonäöllisesti jamppa on samasta puusta. Kultasormi Langen johdolla lähdettiin työstämään kakkosalbumia High ´n´ Dry, joka ilmestyi 11. heinäkuuta 1981. Asiat loksahtelivat kohdilleen. Leppard oli suhtautunut posiitivisesti uuden aikakauden tuomiin haasteisiin. Yhtye ja sen taustajoukot ymmärsivät videoiden merkityksen markkinoinnissa. Samaa ei voi sanoa ihan jokaisesta 80-luvun alun yhtyeestä.

   Albumilta lohkaistu video Bringin´ On The Heartbreak sai mainiosti näkyvyyttä MTV:llä. Kun kappaletta kuuntelee voi ymmärtää kuinka vähän yhteistä perinteinen heviyleisö löysi sisämmästään tekeleen kanssa. Kappale on kuitenkin hieno kasarihelmi ja osoittaa suuntaa, jonka Def Leppard oli valinnut. Tuskin ovat pojat katuneet tekemäänsä päätöstä. Moni aikalainen jumiutui vetämään puusilmäheviä pubin nurkkaan, kun NWOBHM:n isoin aalto oli ohi. Toki Iron Maiden ja Judas Priest ovat tehneet pitkän uran, mutta moni lupaava yhtye ei kyennyt uudistumaan ja jäi vaille suurempaa menestystä. Def Leppardia tuskin on haitannut puskista huutelut itsensämyymisestä, kun kaverit ovat saaneet kaupaksi myöhemmin enemmän levyjä kuin Vesa Keskinen koskaan kaljaa ja makkaraa Tuurin kyläkaupasta. Klassisen sanonnan mukaan Leppardin kikkarapäät ovat varmasti nauraneet matkalla pankkiin.

 

 

 

   High ´n´ Dry ei ollut vielä lähelläkään Leppardin seuraavia saavutuksia. Tulevat albumit Pyromania ja Hysteria räjäyttivät pankin. Samalla yhtye koki lähes käsittämättömältä tuntuvia tragedioita. Rumpali Rick Allenin auto-onnettomuus ja käden menetys sekä kitaristi Steve Clarkin kuolemaan johtaneet päihdeongelmat tuntuivat nuoresta Suosikkia lukevasta klopista aivan uskomattomilta tarinoilta. Ja kaiken tämän päälle yhtyeen nousu voittoon näistä. Tuskin monikaan asia musiikkimaailmassa on saanut yhtä paljon huomiota kuin Def Leppardin yksikätinen rumpali.

   Pyromania on oma suosikkini yhtyeen katalogista. High`n`Dry:ssa on paljolti samaa tunnelmaa, mutta biisit eivät aivan ole yhtä timangia. Kun Hysteria ilmestyi löysin itsestäni sen sisäisen Lontoon länsipuolen pubissa istuvan puritaanin. Hysterian soundi oli viety vielä entisestään siirappiseen suuntaan. Resepti toimi, vaikka meikäläinen kavereineen Lausteen metsikössä levyä yrittikin alkuun mollata. Lopulta MTV:n pyörittämä lukuisten videoiden tulva Hysteria-albumilta, sai meikäläisenkin rallattelemaan Womenia ja Animalsia. Ei muuten taida olla toista levyä, josta olisi työstetty yhtä monta ja yhtä kallista videota kuin on Def Leppardin Hysteriasta. Levy-yhtiö ainakin satsasi ja se tuotti tulosta. Hysteriaan päättyy oma Def Leppard -seurantani. Vuonna 1992 ilmestynyt Adrenalize ei enää kiinnostanut, eikä senkään jälkeen tulleet ole jaksaneet innostaa etsimään yhtyettä uudelleen käsiini. Ensi kesänä kun leopardi-pojat saapuvat Tampereelle, saatan mennä paikan päälle, mutta täysin nostalgisista syistä... kuten lähes kaikki muutkin.

   High`n`Dry:n aloituskipaleen Let It Go:n alun riffin jälkeen tuleva Joe Elliotin laulu tuo mieleen toisen 80-luvun aikalaisen...Quiet Riotin. Kumpi oli ensin muna vai kana? Metal Health ilmestyi vasta 1983. Molemmat ovat sen verran kovia viisuja, ettei pieni samankaltaisuus haittaa.