STRYPER - SOLDIERS UNDER COMMAND (1985)

 Elviksen lantio sai nuoret villiintymään 50-luvulla, 60-luvun nuoret ihastuivat "pitkätukkaisiin" Beatles ja Rollari -poikiin järkyttäen omia vanhempiaan kastelemalla housunsa Mick Jaggerin laulaessa: "I can't get no satisfaction", 70-luvulla Alice Cooperin hirttolava, käärme ja giljotiini hämmensivät aikuiseksi kasvaneita. 80-luvulla saman tekivät Blackie Lawless, Dee Snider, Ozzy Osbourne ja kumppanit. Rockmusiikki on ravistellut läpi vuosikymmenien keski-ikäistä liituraidalle haissutta ummehtunutta elämäntapaa. Vanhemmat ovat järkyttyneet lastensa kuuntelemasta ällöttävästä musiikista ja siihen liittyvästä vastenmielisestä kuvastosta. Tai ainakin 80-luvulle asti. 80-luku oli viimeinen vuosikymmen, jolloin syntyi oikeasti edellistä sukupolvea järkyttänyttä taidetta niin musiikissa kuin elokuvissa. Ehkä kasarikuvasto oli jo niin överiä, että me silloin teineinä kasvaneet emme jaksa enää järkyttyä mistään uudesta taiteen nimissä tehdystä. Kaikki on jo nähty. Okei, ehkä vielä 90-luvulla norjalaiset kirkonpolttajabläkkikset aiheuttivat pelkoa mustia raamattuja hamuavien teinien vanhemmissa. 

 

 

     Pitkän ja paatoksellisen alustuksen tarkoitus oli kuvata millaiseen kultturi-ilmastoon yhtye nimeltä Stryper ilmestyi. Ensimmäisiä omia muistikuvia yhtyeestä on jonkun suomalaisen ajankohtaisohjelman tekemä uutisjuttu amerikkalaisyhtyeestä, joka heitteli Raamattuja yleisön sekaan. Stryper poikkesi muista aikalaisistaan uskonnolla. Tai varmasti oli muitakin heviä soittavia jeesus-yhtyeitä, mutta Stryper löi itsensä läpi valtavirtaan. Uskonnollinen kuvasto hevibiiseissä ei ollut mikään uusi juttu. Raamatun kuvastoa olivat käyttäneet niin Iron Maiden kuin Black Sabbathkin, vai pari mainitakseni. Jopa Venom ammensi laulujensa sanoman paljolti samasta ahkiosta, tosin käsitellen myöskin sitä sen ilkeän Belsebuub-kuvaston kautta. Mutta siinä missä raskas rock järkytti yleensä saatanallisella kuvastollaan iski Stryper tiskiin Jeesuksen.

 

     Tapa, jolla Stryper uskontoaan levitti oli kovin ristiretkimäinen. Muistan ihmetelleeni neljätoistavuotiaana tämän levyn kantta, jossa uskonsoturit ovat aseistautuneet päästä varpaisiin ohjuksin, rynkyin ja saapuneet paikalle keltamustalla hyökkäysajoneuvolla. Nuorena evankelisluterilaisen kasvatuksen saaneena en ymmärtänyt miten aseet liittyivät evankeliumin levittämiseen. Saatanaa vastaan oltiin otettu järeän kaliiberin keinot mukaan. Itse olin ollut siinä käsityksessä, että vihkivesi, krusifiksi ja ehtoollisviini toimisivat paremmin. Vanhempana ja viisaampana ymmärrän, että aseet ja raha ovat osa monien uskoa. Stryper liitti toki myös rahan myöhemmän levynsä kuvastoon. In God We Trustin (1988) kannessa komeilee sadan dollarin seteli, josta albumin nimiteksti tietysti löytyy. Voi noita amerikkalaisia. Aseet, raha ja uskonto. Pyhä kolminaisuus.  

    Oliko uskonto Stryperille markkinointikikka? Varmasti yhtä paljon kuin saatanallisuus Venomille. Musiikillisesti yhtye ei suoranaisesti eronnut 80-luvun valtavirran hardrockista. Taidokas tuplakitarointi oli paljolti velkaa Judas Priestin Downing/Tipton -kaksikolle. Mutta paino on sanalla taidokas. Stryper nousi valtavirtaan aivan varmasti taitojensa johdosta enemmän kuin jeesuskikkailun ansiosta. Voisin jopa kuvitella nuorten puritaanihevistien vierastaneen yhtyeen imagoa. Tietysti lopulta suurin osa ristejä kaulassaan väärinpäin kantavista finninaamoista luki kuitenkin iltarukouksensa kiltisti ennen nukkumaanmenoa. En tosin muista, että Stryperin kuuntelua olisi mitenkään tarvinnut häpeillä 80-luvun turkulaisissa hevipiireissä. Se oli kuitenkin heviä sekin! Siinähän se meni rippikoulua käydessä soundtrackinä kivasti.

Alkuperäinen EP:n kansi

    Nyt olen itse astunut ansaan ja paasannut jo neljän kappaleen verran ulkomusiikillisista seikoista. On syytä painottaa, että Stryperin vahvuus oli ja on yhä edelleen komeissa stemmalauluissa, taidokkaassa kahden kitaran symbioosissa sekä ilman muuta tarttuvissa kappaleissa. Soldiers Under Command oli yhtyeen ensimmäinen kokopitkä albumi. Sitä edeltäneen vuonna 1984 ilmestyneen kuuden biisin EP:n, The Yellow and Black Attack, alkuperäisessä kannessa yhtye on kääntänyt ohjuksensa kohti maapalloa. Eli sotaisalla teemalla myös aloitettiin. Myöhemmin kansi korvattiin säyseämmällä kuvalla, jossa bändin logon alta nähdään ohjuksien jo iskeytyvän maapallolle. Toki ilman alkuperäisen kannen näkemistä ei asiayhteyttä välttämättä löydä ja voinee kuvitella kyseen olevan vaikka palavaista pensaista tai jumalalllisesta kirkkauden loistosta mitä tietysti ammutut Stryper-ohjukset toki toisivat mukanaan.

 

     Tuottajaksi albumille bändi sai todellisen konkarin. Michael Wagener oli ollut tekemässä monia aikansa rockklassikoita. Klikkaamalla miehen nimeä voi käydä ihastelemassa kuinka monessa sopassa ukolla on ollut näppinsä mukana. Henkilökohtaisesti Wagener ei kuulu lempituottajiini ja Soldiers Under Commandin soundit voisivat mielestäni olla paremmatkin. Kitarasoundit ovat turhan tunkkaiset. En tiedä onko sillä haluttu korostaa kirkasta stemmalaulua, mutta omaan korvaan tuo, samoin kuin rumpusoundien koliseva virveli, hieman häiritsee. En ole todellakaan mikään hifikorva, vaikka marinastani niin voisi päätelläkin.

 

 

    Albumin kolme ensimmäistä biisiä ovat pelkkää timanttia eli suomeksi rautaa. Nimibiisi, Makes Me Wanna Sing ja Together Forever ovat kaikki hard rockin klassikoita. Neljäntenä raitana oleva imelyyttä pursuava First Love oli vuosikausia inhokkini. Nyt pitkästä aikaa huomaan, ettei sen kuuntelu enää saa päänahkaani kutiamaan ja inhon viluväreitä kulkemaan pitkin selkäpiitä. Pitää näköjään elää yli viisikymppiseksi, että ymmärtää moista teinisiirappia. Hieno slovarihan tuo on.

 

    
    Albumi nousi Billboard 200 -listalla sijalle 84 ja myi Yhdysvalloissa kultalevyyn oikeuttavan määrän. Stryperin ura lähti nousukiitoon ja se huipentui seuraavan albumin myötä. To Hell With The Devil (1986) ylitti yli miljoonan kappaleen myynnin ja yhtye sai elämänsä ensimmäisen ja samalla viimeisen platinalevyn. In God We Trust (1988) ei enää yltänyt entisiin myyntilukemiin, toki myyden edelleen kultalevyn verran. Against The Law (1990) -albumin myötä yhtye yritti uudistua hylkäämällä sinimustat trikoonsa, kasvattamalla parransänkeä ja hyläten kristillisen imagonsa. Levy on ihan hyvä, mutta ei enää innostanut ostajakuntaa. Vuonna 1991 ilmestyneen kokoelmalevyn jälkeen Stryperin toiminta lakkasi aina vuoteen 1999, jolloin yhtyeen jäsenet alkoivat pikkuhiljaa palailla entiselle työpaikalleen. Vuonna 2005 ilmestyi paluulevy. Reborn (2005) ei ehkä ole parasta Stryperiä. Poissa on iloisuus ja numetal-vaikutteet eivät ainakaan omaa korvaa miellytä. Ja jos mollasin aiemmin Soldiers Under Commandin rumpusoundeja, niin Rebornin vastaavat on haettu Lars Ulrichin laarista, kamalaa.

    Onneksi yhtye on jatkanut toimintaansa näihin päivään asti ja myös petrannut laadullisesti Rebornista eteenpäin. Tuorein albumi, When We Were Kings (2024) on käypää kamaa. Mutta jos yhtyeen tuotanto ei ole ennestään tuttua, kannattaa aloittaa klassikkolevyistä: Soldiers Under Command (1985) ja To Hell With The Devil (1986). Alla olevasta videosta kannattaa vielä tsekata bändin keikkakunto vuoden 1985 Japanin keikalta. Ja muista lukea iltarukous, etteivät Stryperin poijaat tule rynnäkkökiväärein varustettuna myymään Vartiotornia ovellesi.