Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1986. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1986. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 11. helmikuuta 2024

JUICE LESKINEN GRAND SLAM - YÖLENTO (1986)

 


Heti alkuun täytyy tunnustaa, että Juice Leskinen oli itselleni portti suomalaisen runouden pariin. Kuuntelemalla kotimaista rocklyriikkaa, Juicea, Davea, Hectoria, Heikki Saloa ja kumppaneita, kiinnostuin suomen kielestä ja löysin sellaiset kaverit kuin Jarkko Laine, Markku Into ja Arto Melleri. Juicea on osin kiittäminen siitä, että ryhdyin kirjoittamaan runoja. Sillä tiellä ollaan vieläkin. 

    Juice Leskinen oli vuonna 1986 uransa huipulla. Voidaan sanoa, että Yölento oli Leskisen uran käännekohta. Kulma, josta alkoi laskusuunta. Jos Leskinen oli musiikillisesti luovimmillaan, saivat yksityiselämän sotkut terveyden horjumaan tämän levyn ilmestymisen jälkeen. Siitäkin huolimatta, että Leskinen yritti juuri vuoden 1986 aikoina pysytellä erossa alkoholista. Mutta lavalla selvinpäin humalaisen yleisön kanssa kommunikointi kävi voimille henkisesti. Kaikki meistä tietävät, että kännisten seura on rasittavaa, kun on itse kuivin suin. Juicen tipaton katkesi jo keväällä 1986 ennen Yölento -levyn ilmestymistä. Studiossa Juice oli monesti heikossa hapessa. Levyä tuottanut Mika Sundqvist mainitsi Leskiselle tämän viinanjuonnista ja tupakanpoltosta sillä seurauksella, että yhteistyö herrojen välillä katkesi Yölennon jälkeen lähes parinkymmenen vuoden ajaksi. 

 


    Juicen oma elämä kuuluu läpi levyltä, mielestäni onnistuneesti. Hän on itse kuvaillut Yölentoa: ”Kun elämänkuviot sotkeutuvat niin, että olet suunnattomassa tilassa” Leskisestä oli muodostunut myös koko kansan Juice. Hahmo, jonka tunsivat kaikki, jopa se mummo Pihtiputaalla. Iltapäivälehdet ja ajankohtaisohjelmat utelivat Juicelta mielipidettä asiaan kuin asiaan. Tämän voisi kuvitella imarrelleen Leskistä, joka kieltämättä itse oli moiseen koko kansakunnan älykön roolin pyrkinyt. Juankosken tori nimettiin Juicen toriksi ja itsenäisyyspäivänä tuli kutsu Linnan juhliin. Nämä olivat osoituksena Juicen nostamisesta kansakunnan kaapin päälle. Henkisesti oli varmasti rasittavaa olla kaikkien tuntema Juice. Tampereen Aulabaarissa istuvaa Leskistä saavuttiin katsomaan pitkienkin matkojen takaa. Tarinat kaltoin kohdelluksi tulleista nimmarinpyytäjistä ovat tuttuja. Huonotuuliselta Juicelta sai lähestyvä ihailija monesti kuulla sivaltavia kommentteja.

 


   Yölentoa on kuirtenkin myyty yli 80 000 kappaletta, joka ei Suomessa ole ihan pikkumäärä. Yölento kuuluu Juice Leskisen parhaimpien levyjen joukkoon. Mukaan toki mahtuu, kuten aina Leskisen levyillä, turhanpäiväisia rallatuksia. Timantteja on mukana niin useita, että ne hörhöilyt on helppoa antaa anteeksi. Myös Juicen ympärille kerääntynyt yhtye, oli se lopullinen Juicen dream team. Anssi Tikanmäki on varmasti yksi tämän levyn suuria hahmoja. Ilman Tikanmäkeä tämä levy olisi varmasti paljon huonompi. Mutta lopullinen sana oli varmasti sanottavana itse Juicella. Siitä kertoo jo tuo ns. huonojen, Juicen omasta mielestä nokkelien, kappaleiden mukaan ymppääminen.  Lauluvoimaisen Grand Slamin stemmat ovat upeaa kuultavaa. Vesa Sytelä, Anssi Tikanmäki, Ila Loueranta, Jari Yliaho ja Antti Tammilehto muodostivat taidoiltaan sellaisen ryhmän, johon Juicen oli helppo nojata. Juicea voi pitää Suomen Ozzy Osbournena siinä suhteessa, että hän on aina onnistunut löytämään rinnalleen muusikoita, jotka saavat päätähden näyttämään ja kuulostamaan hyvälle.



   Levyltä löytyvät täysin jo ilmestymisen aikoina puhkisoitetut Kaksoiselämää ja Rakkauden ammattilainen. Jälkimmäisessä on merkillepantavaa, että se oli Vaasankin veri vapisee -sinkun b-puoli. Rockhistoria tuntee muitakin hitiksi nousseita b-puolia. Kissin Beth, nyt ekana esimerkkinä mieleen putkahtaen. Täytyy myöntää, että kyllästyin jo levyn ilmestymisen aikoihin näihin kaikista medioista läpitunkeviin biiseihin. Ne eivät anna aivan oikeaa kuvaa koko levystä. Kuten jo mainitsin mukaan mahtuu aivan tyhjänpäiväistä lööperiä kuten kamalimpana esimerkkinä Molla. Mutta ne suurimmat timantit ovat kuitenkin radiosoittoon liian pitkät nimibiisi Yölento sekä Juuret. Ne eivät ole mitään kevyitä biisejä. Ehkäpä on ajateltu, että ne kaipaavat rinnalleen helpommin lähestyttäviä kappaleita.



   Levyltä kuuluu läpi Juicen vaikea avioero. 80-luvun puolivälissä naissotkut eivät olleet ainoa Juicen murhe. Leskinen sai useamman ikävän kuolinviestin. Nuoria ystäviä ja kollegoita menehtyi. Arwo Mikkonen, Petteri Salminen ja Timo Niskala olivat kaikki Juicelle tuttuja muusikoita ja ystäviä. Näiden kuolemat ottivat varmasti koville ja saivat Leskisen miettimään kuinka kuluttavaa elämää itsekin vietti. Ystävien kuolemat purkautuivat levylle Juuret -kappaleeseen. Kuolemat myös varmasti laukaisivat Juicen oman yrityksen raitistua. Juuret -kappaleesta mainittakoon vielä mukana fiittaava Pate Mustajärvi, joka sopii rouheudellaan mukaan kuin nenä päähän. Mustajärvi oli itse menettänyt samat ystävät.

"Saatana tää elämä on kuin Raatteentiellä, jätkiä kaatuu ihan simona." - Juice Leskinen Pate Mustajärvelle Näsijärven rannalla vuonna 1986.

 


      Yksikään Juicen levy ei ole täydellinen. Kaikkiin mahtuu rimanalituksia, mutta parhaimmissa albumeissa ne jäävät kuriositeeteiksi. En ole pitkään aikaan kajonnut Juicen tuotantoon. Kiitos uudesta innostumisesta kuuluu herroille Vesa Winberg ja Mika Kähkönen, jotka kävivät mainiossa Kasarin lapset -podcastissa läpi Juicen tuotantoa ja elämää. Muutamia asioita ja nimiä tarkistin Antti Heikkisen kirjoittamasta Risainen elämä, Juice Leskinen 1950-2006 -kirjasta.

  Juice on patsaansa ansainnut. Juice kuuluu kansakunnan kaapin päällä pönöttäviin taiteilijoihin. Jean Sibelius, Tove Jansson, Väinö Linna ja Juice Leskinen ovat ikoneja, joissa tiivistyy suomalaisuutta. Patsaiden kukittamisen sijaan kannattaa kaivaa taiteilijoiden tuotanto syyniin.





torstai 17. elokuuta 2023

LONDON - DON'T CRY WOLF (1986)

 

Lizzie Greystä, oikealta nimeltään Stephen M. Perry, olisi pitänyt kaikkien ennusmerkkien mukaan tulla yksi maailman tunnetuimmista 80-luvun rockmuusikoista. Toisin kävi. Harvalle miehen nimi sanoo yhtään mitään. Mutta kun mainitaan Greyn muutama kaveri 70-luvun loppupuolelta, nouseekin jo käsiä ylös. Nikki Sixx, Blackie Lawless ja Randy Piper muodostivat 70-luvun lopulla yhtyeen nimeltä Sister. Samassa bändissä heidän kanssaan soitti myös Lizzie Grey. 

     Sister levytti kaksi demoa, ensimmäisen vuonna 1977 ja toisen 1979. Yhtye käytti tunnuksenaan okkultista pentagram-tähteä, jonka Nikki Sixx nappasi mukaansa myöhemmin perustamansa Mötley Crüen kuvastoon. Demot eivät johtaneet tavoiteltuun levytyssopimukseen ja homma hyytyi.

    Sisteristä on jo hyvin kuultavissa vahvoja W.A.S.P. -elementtejä. Uniikki Lawlessin laulusoundi saa Sisterin kuulostamaan herran tulevalta yhtyeeltä. Myös imago Sisterin loppuvaiheessa alkoi yhä vahvemmin muodostua Blackien vision esiasteeksi.


VANHAT FRENDIT HYLKÄÄVÄT

   Sisterin hajottua Lawless ja Piper perustivat uuden yhtyeen nimeltä Circus Circus, josta muodostui myöhemmin W.A.S.P. Sen sijaan Nikki Sixx ja Lizzie Grey jatkoivat yhdessä perustaen Londonin. Bändin ensimmäinen vaihe tyssäsi nopeasti. Nikki Sixx tapasi rumpali Tommy Leen ja jätti Londonin. Sen tapaamisen seurauksia lienee turha selittää. 

   Grey jatkoi sitkeästi Londonin luotsaamista. Yhtyeessä poikkesivat soittamassa Izzy Stradlin ja Steven Adler. Herrat jatkoivat matkaansa Guns N' Rosesiin. Adlerin jälkeen rumpupallille kiipesi Fred Coury, joka siirtyi pian Cinderellaan. Coury jätti Londonin vaikka yhtye oli saanut levytyssopimuksen pieneltä, mutta varsin hyviä artisteja talliinsa kiinnittäneeltä Shrapnel Recordsilta. Shrapnel Recordsilla levyttivät kitarasankarit Marty Friedman, Jason Becker, Tony MacAlpine ja Vinnie Moore, sekä bändeistä Keel, Exciter ja Phantom Blue. Eli nuoria nousevia nimiä.

    London on mielenkiintoinen kuriositeetti 80-luvun glam rockissa. Moni muusikko ponnahti menestykseen jätettyään bändin tomut taakseen. Oliko Londonin kohdalla kyse huonosta tuurista? Lizzie Grey on haastattelussa todennut, että hän olisi hyvin saattanut olla Mötley Crüen viides jäsen. Mutta Nikki Sixx ei poiminut Lizzietä mukaansa Crüeen. Myöskään Blackie ei ottanut kaveria Waspiin, vaikka kelpuutti siihen Randy Piperin Sisterin ajoilta. Ovi kävi tiuhaan Londonissa. Itselle hiipii mieleen epäilys Lizzie Greyn luonteenpiirteistä. Eikö kukaan tullut toimeen tyypin kanssa vai oliko kaikki vain sattumaa?

 

Londonin esikoispitkä, kamalaa kuraa kansia myöten.

 

   Londonin esikoisalbumi Non-Stop Rock ilmestyi vuonna 1985. Lizzie Grey oli lopultakin löytänyt rinnalleen pari kaveria, jotka ei häipyneet heti ensimmäisellä pysäkillä kyydistä. Basisti Brian West ja vokalisti Nadir D'Priest. Parivaljakko osallistui Greyn rinnalla myös biisien kirjoittamiseen. Esikoisalbumi ei ollut ennen tätä kirjoittaessani itselleni tuttua kamaa. Kuuntelin levyn läpi YouTubesta ja ymmärrän hyvin miksi tämä ei myynyt edes 80-luvulla. Kliseistä ja tunkkaiset soundit omaavaa hardrockia. Vokalisti D'Priest osaa asiansa ja bändikin soittaa tiukasti, mutta It's Rock & Roll ja Party in Hollywood -nimillä kulkevat kammotukset eivät omaa pienintäkään omaperäisyyden ripettä. Levy ei myynyt ja Shrapnel Records näytti Londonille ovea.

   Kakkoslevy Don't Cry Wolf  (1986) ilmestyi Metalhead-levymerkin alla eli homma kävi yhä pienemmäksi. Levyn tuottajaksi kuitenkin saatiin melkoinen nimimies. Kim Fowley oli todellinen rokin moniottelija. Miehen nimi putkahtelee vastaan mitä erilaisimmista kytköksistä. Tunnetuin herra taitaa olla kimmabändi The Runawaysin managerin puuhista. Vaikea sanoa kuinka kokonaisvaltainen merkitys Fowleyllä on ollut levyn lopputulokseen. Soundit ovat edelleen tuhnut ja tunkkaiset. Sen sijaan biisit ovat huomattavasti ykköslevyä parempia. Itse innostuin yhtyeestä kuullesani YLEn Rockradiosta avausraidan Drop The Bomb


DROP THE BOMB!

     Drop The Bomb on levyn paras kappale. Rakastan kappaleen taustalla alituiseen pörräävää sirkkeliefektiä. Aivan loistavaa kamaa! Levy on täynnä ihan kivasti rullaavaa hard rockia. Pidän vokalisti D'Priestin äänestä. Sävellykset eivät tosin ole edelleenkään mitään täysosumia. Mukavaa kuunneltavaa kasarirokin ystävälle, mutta ei näillä ilmestymisvuonnaan ollut mitään mahdollisuuksia kilpailla hard rockin terävimmän kärjen kanssa. Levyn a-puolen päättää The Beatles-laina Oh Darling. Ihan kivasti vedetty, mutta ei sovi kokonaisuuteen lainkaan. Kappalevalinnassa haisee vahvasti tuottaja Fowleyn kädenjälki ja varvashiki.

 


    Kansikuva herättää hilpeyttä. Se on ajalle tyypillinen. Susiteeman innoittamana kaverit on raahattu eläintieteelliseen museoon täytetyn suden viereen. Samoin stailatut rokkikukkohepeneet sulkineen ja töyhtöineen olivat naurettavia jo kasarilla. Kaikki on halvalla lavastettua. Aitous loistaa poissaolollaan. 

    Musiikillisesti London ei sen sijaan ole täysin toivoton tapaus. Kappaleiden krediiteistä nousee esiin tuttu nimi. Levyn viimeisen biisin tekijänä on eräs Blackie Lawless. W.A.S.P. levytti tämän For Whom The Bell Tollsin myös itse The Headless Children -levyn (1989) sessiossa. Kappale ei päätynyt Waspin levylle, mutta se julkaistiin myöhemmin remasteroidun CD-painoksen bonarina. Siinä tosin mainitaan tekijänä ainoastaan Blackie Lawless.

    Don't Cry Wolf ei myynyt, eikä nostanut Lizzie Greytä tähteyteen. Eniten tilipussin täytettä mies on nähtävästi saanut yhdessä Nikki Sixxin kanssa tekemästään kappaleesta Public Enemy #1, joka päätyi Mötiköittein ekalle levylle, Too FAst For Love (1981).  

   Don' Cry Wolf on tutustumisen arvoinen. Londonin merkitys 80-luvun hard rockin alustana monille kuuluisuuteen nousseille artisteille on kiistaton. Lizzie Greystä ei tullut koskaan Mötley Crüen viidettä jäsentä. Miksei? Vastauksen tietänee vain Nikki Sixx.









tiistai 7. joulukuuta 2021

PAGANINI - IT'S A LONG WAY TO THE TOP (1987)

 

Sveitsiläisestä hard rockista puhuttaessa mieleen tulee Krokus. Tobleronesta ja armeijansa linkkuveitsestä tunnetusta maasta ponnisti myös Paganini. Solisti Marc Paganinin ja kitaristi Ralph Murthyn perustama yhtye sai lupaavalta kuulostavan levydiilin Vertigolta. Esikoislevy Weapon of Love ilmestyi 1985 ja bändi kiinnitettiin lämppäämään Mötley Crüeta Welcome to the Theatre of Pain Tourin Euroopan osuudelle. Tällöin yhtye poikkesi soittamassa myös Helsingissä 19. helmikuuta 1986.

 

HEAVY HEAVEN
 

   Kakkosalbumi It's A Long Way To The Top ilmestyi myös Vertigon julkaisemana 1987. Olen useasti törmännyt kyseiseen levyyn kirpputorien vinyylitarjonnassa, mutta jostain syystä kyseinen levy on jäänyt hankkimatta aina näihin päiviin asti. 80-luvulla ainakin Tampereen levymoguli Epe Heleniuksen tuontilevyjen kauppaa edistämään perustetussa Heavy Heaven -lehdessä oli juttua Paganinista. Jostain syystä Paganini tuli sivuutettua, vaikka kuuluin täysin kohderyhmään. Tietysti 80-luvulla tarjonta ja kilpailu 15-vuotiaiden viikkorahoista oli kovaa. Uusia bändejä ja levyjä ilmestyi yksinkertaisesti liian paljon, että jokaiseen olisi ollut varaa tutustua. Siitä huolimatta vaikka c-kasetteja äänitettiin ja vaihdettiin. Ei ollut nettiä eikä mitään Spotifytä, josta olisi voinut käydä kuuntelemassa artisteja. Jos uskalsi, saattoi pyytää levykauppiasta soittamaan uutuuslevyä liikkeessä tai toinen mahdollisuus oli käydä musiikkikirjastossa kuuntelemassa älppäreitä. Sinnekään ei tosin uutuudet aivan heti saapuneet. Jos lainkaan-

  No nyt vuonna 2021 tulin sitten lopulta ostaneeksi tämän albumin ja ensikuuntelu oli positiivinen yllätys. Hyvin rullaavaa hard rockia. Ei nyt mitään omaperäisyyden huiminta näytöstä, mutta vokalistin ääni miellyttää ja bändi rokkaa ihan kivasti. 80-luvun nuorena itseäni ei yleensä ärsytä äärimmilleen vedetyt kasarisoundit, mutta pakko myöntää, että tällä levyllä rumpujen kaiut hipovat jo naurettavuuden rajoja. Mutta vaikka levy on läpeensä 80-lukulaista tukkaheviä, olen kuitenkin aistivinani bändissä myös tiettyä 70-lukulaisuutta, mikä sinänäsä on piristävä piirre.


KUINKAS SITTEN KÄVIKÄÄN


   Mielenkiintoni heräsi tietysti kaivamaan netin ihmeellisestä maailmasta selitystä Paganinin kohtalolla. Selvisi, että yhtyeen taru Vertigolla päättyi tähän albumiin, luultavasti vähäisen myynnin johdosta. Bittiavaruus kertoo yhden ainoan listasijan albumille ja se on Sveitsin listalla. Kahdeksan viikkoa listalla keikkunut albumi oli parhaimmillaan sijalla 6. Ei ehkä ihan se mitä myynnillä tavoiteltiin.

    Vuonna 1990 Paganini julkaisi vielä levyn pienellä tuntemattomalla levylafkalla. Samoin vuosina 2003 ja 2008 ilmestyivät vielä levyt, joista ehkä joku Sveitsissä saattaa olla kuullut, mutta muu maailma tuskin. Valitettavasti selvisi myös, että kitaristi Ralph Murthy on kuollut vuonna 2013 ja solisti Marc Paganini vuonna 2019. It's A Long Way To The Top on hyvän mielen hard rockia, jota kuuntelee ihan mielellään. Eikä kannata antaa kliseisten lyriikoiden häiritä. Sloganit kuten... hungry for a good time, let it rock let it roll tai I've been waiting for you love ovat tietysti typeriä, mutta ei tällaisella musiikilla tavoitella älykköpiirien hyväksyntää. Se se on rokkii, eikä sinfoniaa... kuten Davekin totesi muinoin.




torstai 6. elokuuta 2020

KEEL - THE FINAL FRONTIER (1986)





14.4.1986 oli merkittävä päivä. Silloin nimittäin Ronnie James Dio yhtyeineen esiintyi Helsingin jäähallissa Sacred Heart -kiertueen myötä. Jep, se oli just se kerta kun lavalla nähtiin lohikäärme. Se oli myös allekirjoittaneen ensimmäinen ns. iso keikka. Toki olin jo edellisenä kesänä käynyt Ruisrockissa, mutta nyt pääsin näkemään miten tehtiin hallikeikka ison maailman malliin. Tuolla samaisella keikalla toimi lämmittelijänä Keel. Toki Dio oli illan pääbändi ja odotetuin vieras, mutta huonosti ei Keelkään vetänyt. Ainakaan tämän 15-vuotiaan klopin mielestä, koska marssin keikan jälkeisenä päivänä levykauppaan Turussa ja ostin yhtyeen tuoreimmain levyn eli juuri tämän The Final Frontierin.

   Helsingin keikka oli merkittävä myös itse Keelille. Se oli bändin ensimmäinen keikka Euroopassa. Näitä näyttöpaikkoja Keelille lankesi myöhemminkin oikein urakalla, kun bändi kiersi Dion lisäksi myös Bon Jovin avausaktina. Jostain kumman syystä bändi ei lopulta kuitenkaan kyennyt lunastamaan sille ladattuja odotuksia. Mistä se sitten johtui? Vaikea sanoa. Ajankohta ei ainakaan ollut väärä. 1986-1989 välillä Keelin kaltainen musiikki oli juuri sitä myyvää kamaa. Toisaalta tarjontaakin alkoi tulla ovista ja ikkunoista.

   Mutta jos keskitytään nyt tähän vuoden -86 Keel-levyyn. Tuottajaksi albumille valikoitui Kissin Gene Simmons. Simmonsin nimi tuottajana oli jo yksi mediakynnyksen ylittävä juttu. Ei valitettavasti vain itse soundien kannalta ehkä paras vaihtoehto, mutta varmasti moni toimittaja kiinnostui yhtyeestä kuullessaan tuottajan nimen. Gene oli jo ehtinyt tuottaa Keelin edellisen The Right To Rock (1985) -levyn eli sikäli bändi jo tunsi maestron tavat toimia ja työskennellä. Vaikka Simmons 80-luvun puolivälissä halusikin kovin olla levymoguli ja tuottaja, niin yksi The Final Frontierin heikkouksista on juuri soundit. Ihan kivalle kuulostaa, joo..mutta kyllä namiskoista olisi pitänyt saada enemmän potkua, munaa ja särmää. Onneksi seuraavan simppelisti yhtyeen omaa nimeään kantaneen Keel (1987) -levyn tuotti mahtipontiseen heavyäänimaailmaan erikoistunut Michael Wagener. Sille levylle vedettiin niin överit kasarisoundit, että heikompia hirvittää. Jos tykkää 80-luvun hard rockista, se levy kannattaa ehdotttomasti ottaa altuun. Herranjestas niitä stemmaköörejä :). Se on ehdottomasti Keelin paras levy, mutta ei tämä The Final Frontierkaan toki huono ole.
 

 

   Levy lähtee käyntiin nimibiisillä, joka on aivan ehdotonta albumin kärkikamaa. Upea biisi. Heti perään kuultava Rock And Roll Animal toimii myös kuin elukka. Kitaristit Marc Ferrari ja Bryan Jay ovat Keelin vahvuus. Kaksikon yhteistyö on mahtavaa kuunneltavaa. Ron Keel keulamiehenä on oiva showkukko, mutta vokalistina mies ei valitettavasti ole kovin kaksinen. No, eihän kaikki voi olla Ronnie Jameksia tai Bruce Bruceja.

   Ehkä eniten harmaita hiuksia aiheuttaa kolmantena raitana ja ensisinkkuna julkaistu Springsteenin kynäilemä ja Patti Smithin tutuksi tekemä Because The Night. Olen tästä ennenkin paasannut. Aina kun yhtye/artisti julkaisee levyltään ensimmäisenä sinkkulohkaisuna cover-biisin, pitäisi kaikkien hälytyskellojen soida. Silloin ovat levy-yhtiöiden setämiehet jälleen hieroneet karvaisia käsiään yhteen ja saaneet mielestään loistoidean, jolla levyn myynti saadaan pilviin. Se on myös monesti merkki siitä, ettei uskalleta luottaa omaan materiaaliin. Because The Night on levyn turhin kappale siinäkin mielessä, että Patti Smithin veto pesee Keelin version mennen tullen.
 
 

 
  
   A-puolen päättävä vauhtipala Arm and a Leg on totaalista tykkikamaa, täysin anteeksipyytelemätöntä ja röyhkeää kuten rockin kuuluu ollakin. Siirryttäessä vinyylin b-puolelle kiva lisä krediiteissä on Raised To Rock -kappaleessa rytmikitaraa soittava Joan Jett. Kunpa tuottaja Simmonsilla ja bändillä olisi ollut rohkeutta päästää Joan vetämään myös vokaalit vaikkapa puoliksi Ronin kanssa. Silloin tämä nyt tusinarokiksi jäävä viisu olisi ehkä noussut ihan uusiin sfääreihin. B-puolelta on pakko myös mainita Tears Of Fire, joka onneksi julkaistiinkin toisena sinkkuna. Sen on ehdoton albumin hittiraita, jos sellaista on tarpeen etsiä.
 

 

   Mahdollisuuksia Keelillä oli vaikka mihin. Kunnon levydiili, nimekäs tuottaja, rundit isojen nimien lämppärinä. Mutta lopullista läpimurtoa ei koskaan tullut. Syitä voimme vain arvuutella. Ainakin 15-vuotiaaseen itseeni Dion lämppärinä nähty keikka teki vaikutuksen, koska marssin välittömästi levykauppaan keikan jälkeisenä aamuna, kuten jo alussa mainitsin.  Mutta kaltaisiani 15-vuotiaita taisi olla sittenkin liian vähän.






sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

BOSTON - THIRD STAGE (1986)



Teini-ikäisenä Boston kuului niihin yhtyeisiin, joista sai lukea rocklehtien kriitikoiden ylistäviä lausuntoja. Levyjen kannet antoivat vielä kasariheviin hurahtaneelle 15-vuotiaalle lupauksia, mutta itse musiikki tuntui hieman lässyltä ja varsinkin bändin jäsenien promokuvat eivät millään vetänneet vertoja raakaa lihaa syövälle Blackie Lawlessille tai niitteihin ja nahkaan pukeutuneelle Rob Halfordille. Hassua muuten miten Halfordin kaapista tulemisen yhteydessä epäiltiin fanien suhtautumista asiaan. Nimenomaan hassua, koska genreä sisältä seuranneena voin sanoa, että headbangerit ovat ehkäpä suvaitsevaisimpia ihmisiä mitä planeetallamme on tallannut. Toki mulkkuja poikkeuksia mahtuu kaikkiin porukoihin, mutta tuskin on esimerkiksi Tuska-festivaalia leppoisampaa tapahtumaa olemassakaan. Heavy-kansa on ehdotonta musiikkinsa suhteen, mutta muuten hyvinkin rauhantahtoista ja maailmaa syleilevää väkeä. Kysykää vaikka tutkijoilta!

   Palataanpa asiaan. Siis vuonna 1976 perustettuun amerikkalaisyhtyeeseen. Veikatkaapa villisti mistä kaupungista kööri on kotoisin :). Tosiaan Bostonin aikaisempi läpisoitettu hittirenkutus More Than A Feeling on ärsyttänyt itseäni kaikki nämä vuodet, joten ennakkoasenteeni ja suojamuurini Bostoniin on ollut korkea kuin Kilimanjaron huippu. Törmäsin viime viikolla turkulaisen kirpputorin hyllyssä tähän vuonna 1986 ilmestyneeseen Bostonin poikien kolmanteen Third Stage -gatefoldiin. Vielä nytkin hiplailin levyä ja jätin sen ostamatta. Kotona asia kuitenkin jäi kaivelemaan ja kuuntelin albumin läpi Spotifystä ja hurautin Nissanilla seuraavana aamuna takaisin kirppikselle. Keräsin lätyn talteen huimalla vitosen hinnalla. Miksi sen hankkiminen sitten oli moisen tuskan ja toiminnan takana? Ehkäpä juuri ne teini-ikäisenä päähän saadut mielikuvat tylsästä ja lässystä kamasta. Nyt 46-vuotiaana olen kuitenkin kypsä antautumaan Bostonin vietäväksi. Tarkoittaako se, että minusta on myös tullut tylsä ja lässy? Voi olla, mutta enää sillä ei ole merkitystä. Olen sinut itseni kanssa ja elämä on ihanaa.

   Vuonna 1979 Boston oli valmis aloittamaan kolmannen albuminsa työstämisen. Bostonin kaksi edellistä levyä olivat jymymenestyksiä. Debyytti on maailman toiseksi myydyin esikoisalbumi. Gunnareitten Appetite For Destruction on se myydyin. Mutta niin kuin aina kun rahaa tulee ovista ja ikkunoista, sitä enemmän siitä on syytä riidellä. Bostonin musiikillinen nero Tom Scholz ajautui riitelemään CBS -levy-yhtiön kanssa oikeuteen asti. Myös entisen managerinsa kanssa Scholzille muodostui riitaa, mistäpä muustakaan kuin rahasta. Scholz voitti jutun CBS:ää vastaan ja Boston siirtyi MCA Recordsille. Nämä kaikki sählingit tietysti viivyttivät Third Stagen valmistumista. Onneksi Tom Scholz on sisukas sälli, sillä hyvää kannatti odottaa.


Vinyylilevy kansineen on komeaa katseltavaa.


   Levy on ensinnäkin ulkoasultaan komea paketti. Aukeavat kannet ja perusteelliset meastro Scholzin kertomukset biiseistä ja niiden synnystä. Hieman huvitusta toki aiheuttaa, että kansiteksteissä todistellaan moneen otteeseen, että levyllä ei ole käytetty syntetisaattoreita tai orkesterisoittimia. Kaikki viululta kuulostavat ovat oikeasti kitaroita. Enpä tiedä onko tämän todistelu tarpeen, mutta kun vertaa tätä omaan aikaansa, saa asialle ehkä selityksen. 80-luvun puolessa välissä monet rockpumput ottivat syntetisaattoreita ja muita konehärpäkkeitä levyilleen. Jopa kovan luokan heavykollit Judas Priest tekivät Turbon samaisena -86 vuonna, jonka kitarasyntetisaattorit aiheuttivat kohahduksen takarivin puritaaneissa. Ehkä Tom Scholz halusi kommenteillaan todistaa olevansa rehellisyyden perikuva. Levyä siis tehtiin kuusi vuotta mikä oli 80-luvulla pitkä aika noissa hommissa. Def Leppard painatti itselleen t-paitoihin tekstit toimittajia varten. Paidoissa luki: "Don´t ask! Yhtye oli kyllästynyt vastailemaan kysymyksiin vuonna 1983 ilmestyneen Pyromanian seuraajasta. Sen ilmestymiseen ehti vierähtää jopa neljä pitkää vuotta. Enpä tiedä montako kertaa Scholz sai selitellä levyn ilmestymistä toimittajille. No, se ei ollut Tompan suurimpia murheita, sillä entisen yhteistyökumppanin CBS:n lakimiehet punoivat juoniaan äijän pään menoksi ja lompakon tyhjentämiseksi.

   Jos on kannet komiat, on kyllä sisältökin. Levyn avaa albumin suurhitti Amanda. Hassua sinänsä Amanda kaikessa upeudessaan tuntuu levyn kokonaisuudessa jopa hieman irralliselta, koska sen jälkeen tulevat We`re Ready ja The Launch ainakin omasta mielestäni avaavat levyn tarinan alulle. Tuntuu kuin Amanda olisi ollu vaikea sijoittaa muun materiaalin joukkoon. Turha se ei tietenkään ole. Amanda nousi Billboardin listalle ykköspallille vetäen koko albumin myös Jenkkilän myyntilistan korkeimmalle paikalle. Samaan aikaan entisessä levy-yhtiössä CBS:llä lakimiehet vetivät Scholzin uudelleen käräjille. Oikeusjutut kestivät kaikkiaan seitsemän vuotta. Lopulta vuonna 1990 jutulle pantiin piste Scholzin voitoksi. Voi vain kuvitella kuinka paljon nämä oikeudenkäynnit söivät miestä ja veivät puhtia pois musiikin tekemiseltä. Monta hienoa Boston albumia jäi varmasti syntymättä energian valuessa unettomiin öihin oikeusjuttuja murehtiessa. Asiaa todistaa sekin seikka että Third Stagen seuraaja Walk On näki päivänvalon vasta vuonna 1994.
 
   Third Stage myi nelinkertaista platinaa ja siltä julkaistiin neljä singleä. Albumista muodostui ehdottomasti yhtyeen kruununjalokivi, joiden kappaleita se on soittanut livesetissään näihin päiviin asti. Laulaja Brad Delp päätyi omaan ratkaisuunsa vuonna 2007 päättäen päivänsä oman käden kautta. Delpiä on kuvailtu yhdeksi mukavimmista rockbisneksessä pyörineistä ihmisistä. Delpin jälkeen Bostonin laulajan buutseihin astui Stryperistä tuttu Michael Sweet, joka veti roolinsa Bostonissa varsin mallikkaasti. Mutta kuten ennalta saattoi arvata Sweetin aika ei riittänyt sekä Bostoniin että Stryperiin ja mies jätti leiviskän vuonna 2011. Boston keikkailee yhä. Viimeisimmän levynsä harvakseltaan levyttävä orkka on tehnyt vuonna 2013. Alkuperäisistä ukoista on enää kuvioissa Tom Scholz. Long Live Boston, long live Tom Scholz!

 




 
 
   
 

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

ALICE COOPER - CONSTRICTOR (1986)



Vuonna 1986 Alice Cooper oli valmiina palaamaan kauhurokin kuninkaaksi vuosien sekoilujen jälkeen. Vuoden 1977 Lace & Whiskey-levyltä alkanut alamäki päättyi Constrictorilla tehtyyn ryhdistäytymiseen. Päihteiden, lähinnä viinan ja kokaiinin, kanssa itsensä lähes tappanut Alice sai 80-luvun puolivälissä elämänsä sen verran kuosiin, että myös ura alkoi näytää elpymisen merkkejä. Alice oli kuitenkin työstänyt uutta musiikkia ja albumeja koko 80-luvun alun. Levyjen taso vain ei päätä huimannut. Flush The Fashion (1980), Special Forces (1981), Zipper Catches Skin (1982), Dada (1983) ovat kummallisinta Alice Cooperin tuotantoa ikuna. Ja kummallisin ei ole positiivinen ilmaus tässä yhteydessä.

    Dada:lle Alice sai mukaan vanhan yhteistyökumppaninsa Bob Ezrinin. Se ei proggista pelastanut, ei todellakaan. Alice oli jo vuosia aikaisemmin sukeltanut syvälle new wave musikaalien maailmaan ja unohtanut samalla kuinka rokataan sukat jalasta. Eikä kokopäiväinen sekaisin viinamäen miehenä pyöriminen auttanut luomistyössä pidemmän päälle. Mielenkiintoista tänä päivänä on ajatella levy-yhtiön tukea tälle kaikelle. Cooperin levyistä jokainen ilmestyi kuitenkin isolla Warner Bros -lafkalla. Pitkämielisyyttä levy-yhtiön sedillä on kuitenkin ollut, koska myyntikään tuskin iloisia hurraa-huutoja kirvoitti. Dada oli sopimuksen viimeinen levy Warnerin ja Alicen välillä. Nykypäivänä artisti olisi pistetty pihalle jo paljon aikaisemmin. Dadalta julkaistiin singlenä I Love America, joka ei ehkä anna parasta kuvaa levystä. Sinänsä nämä Lissun uran ns. oudot levyt ovat kiinnostavia levyjä. Dada on kokonaisuudessaan jopa upea teos.
 
 



    Dadan levytyksen jälkeen Cooper joutui sairaalaan letkuihin maksakirroosin viedessä miehen lähes tammiarkkuun. Pitkän toipumisen ja samalla raitistumisen ansiosta Alice alkoi nähdä asiat kirkkaammin kuin vuosiin. Uusien yhteistyökumppanien etsiminen ensin Aerosmithin Joe Perrystä ja sitten Hanoi Rocksin Andy McCoysta ei välttämättä ollut paras vaihtoehto ottaen huomioon kyseisten sankarien päihdehistorian. Molempien herrojen kanssa kuitenkin yritettiin lauluntekoa, mutta laihoin tuloksin. Valitettavasti näistä kynäilysessioista ei ole jälkipolville kerrottavaa jäänyt. Vasta kun Alice tapasi vuonna 1985 kitaristi Kane Robertsin alkoi tapahtua. Robertsista Cooper sai vertaisensa yhteistyökumppanin. Näyttävästä ja lihaksikkaasta Robertsista muodostui myös tärkeä lavapersoona tulevissa live-esiintymisissä sekä varsin kelpo säveltäjäpartneri.

    Uusi levytyssopimus MCA-Recodsin kanssa ja vierailu Twisted Sisterin Be Chrool to Your Scuel -kappaleella ja videolla toivat mukavaa näkyvyyttä nuoremman polven hevidiggareiden keskuudessa. Dee Sniderin antamat lausunnot ja yhteiset fotosessiot toivat Alicen takaisin valokeilaan ja räkänokkainen nuoriso saattoi ihmetellä, että mikä ukko tää oli!? Mielenkiintoa lisäsi tietysti jumalattomasti se, että MTV laittoi TS-videon boikottiin. Musiikkikanavan lausunnon mukaan pätkä oli liian hyökkäävä :)
 
 

 

    Constrictoria pidetään Alice Cooperin paluulevynä. Se onkin hieno albumi ja aikoinaan kuuluin itse siihen sukupolveen, joka löysi Alicen tässä vaiheessa. Toki olin kuullut äitini tarinoita hullusta esiintyjästä, joka 70-luvulla hirttäytyi yleisönsä edessä. Ja olin tietoinen miehen isoimmista hiteistä, mutta siihen asti Alice Cooper oli ollut menneisyyden haamu. Nyt Cooper oli hetkessä ja levynä Constrictor vaikutti vahvasti teini-ikäiseen finninaamaan. Etenkin Nightmare Returns -kiertueelta tallennettu konsertti, jonka paikallinen taivaskanava taisi näyttää suorana. Sain sen tallennettua vhs-kasetille ja se kasetti pyöri melko tiuhaan videoaparatissa.

    Tänään kuuntelin levyn läpi kolmeen kertaan ja...on se hyvä edelleen. Kappaleet kuten Teenage Frankenstein, The World Needs Guts, Life and Death of the Party ja tietysti He`Back ovat rautaa. Tuotanto on kylläkin melko muovinen ja imelän 80-lukuinen. Tuottajaksi valittu Beau Hill on malliesimerkki 80-luvun hard rockin soundien vesittämisestä. Miehen syntilistaan samoilta ajoilta kuuluvat sellaiset suuruudet kuin Ratt, Winger ja Warrant. Ehkä Ronald Reaganin valtakausi vaati tuonkaltaista soundipolitiikkaa. Se tietysti kuvastaa omalta osaltaan olkatoppauksien ja neonvärien kultaamaa Dallasin ja Miami Vicen värittämää ajankuvaa. Ja nyt ette saa käsittää väärin.. olen itse melkoinen tukkarock-aikakauden ystävä, mutta Beau Hillin kohdalla on sanottava, jotta jopa minä kaipaisin hieman säröä lisää.
 
 


    He´s Back (Man Behind The Mask) kipaleesta muodostui pienoinen hitti ja se siivitti samalla Friday the 13th -kauhuelokuvasarjan kuudennen osan soundtrackin lentoon. Cooper oli aina tunnustautunut genren ystäväksi...eipä taida ketään yllättää.  Molemmat sekä elokuva, että Alice hyötyivät yhteistyöstä. Friday the 13th Part VI: Jason Lives -elokuvasta tuli kehutuin sarjan elokuvista sitten debyytin. Jopa kriitikoista osa kehui, vaikka kyse oli ns. b-luokan kauhupätkästä. Tapani Maskulan en muista tätä kehuneen ;) Sori, Tapani, jos muistan väärin.
 
 

 

   Levyä seurannut The Nightmare Returns -kiertue osoitti uusien biisien vahvuuden. Alice marssitti lavalle kauhushownsa uusien temppujen kera. Samalla kuitenkin kumartaen syvään 70-luvun menestysvuosilleen unohtamatta shokkeeraavaa giljotiini-temppuaan. Livenä uusien kappaleiden kumiset soundit unohtuivat ja Alice Cooper näytti mistä pulu pissii. Kaikki sumuiset 80-luvun alun nysväämiset teatterin ja musiikaalien maailmassa unohdettiin yhdessä illassa. Se ilta oli, kun amerikkalaiset viettivät vuoden 1986 halloweenia. Sinä iltana Alice yhtyeineen esiintyi Detroitissa. Kyseinen konsertti taltioitiin samaiseksi vhs-nauhaksi, jonka itsekin katsoin poikasena puhki. Alla oleva pätkä todistusaineistona ei selittelyjä kaipaa.

   Alice Cooper ansaitsi toisen tulemisensa. Constrictor aloitti miehen uudelleensyntymisen, joka kulminoitui muutamia vuosia myöhemmin Trash-levyn ja Poison-hitin miljoonamyynteihin ja menestykseen, joka lähenteli Alicen 70-luvun kulta-aikoja. Alice oli kuin ison maailman Irwin Goodman. Irwinillekin kävi Rentun Ruusullaan kuin Alicelle Trashilla.  Molemmille pitkänlinjan artisteille soi menestyksen toistamiseen. Irwin veti tosin itsensä hautaan toisella rundilla. Alice taas lopetti pussikaljan ja viskin kanssa lotraamisen ja ryhtyi syömään vihanneksia ja pelamaan golfia. Herra porskuttaa yhä ja saapuu muuten Helsinkiin ensi kesänä Tuska-festareille. Menkää nuoriso sinne ja tehtäkää kuten isoisänne ikäinen Alice Cooper käskee!



perjantai 18. huhtikuuta 2014

CINDERELLA - NIGHT SONGS (1986)


Vuonna 1986 levy-yhtiöt Usassa puskivat pihalle toinen toistaan söpömpiä buudelibändejä. Kun yhtyeen nimi oli Cinderella ja levyn kannessa poseerasi neljä dingoröyhelöihin puettua vävyehdokasta, ei voinut välttyä ennakkoluuloilta. Vielä kun lehdistö toitotti bändin olevan itsensä kaikkien permanenttirokkareiden äidin Jon Bon Jovin löytämä, ei voinut yhtyeen esikoislevyn olettaa sisältävän muuta kuin siirapilla kuorrutettua hapsutakkiheviä àla Poison ja kumppanit. Ei pidä ymmärtää allekirjoittanutta väärin. En kuulu siihen junaan, jossa istuu päivätyökseen tukkaheviä haukkuvia viisastelijoita, joiden mielestä ylisuureksi paisunut 80-luvun L.A.-skene tappoi ns. oikean hevin. Ei pojat ei! Minulla oli itsellänikin 80-luvulla olkatoppaukset ja permanentti, jota tosin silloin kutsuttiin miehillä loivaksi pehmennykseksi :)

Metal Hammer -lehti mainosti levyä koko sivullisella otsikolla parhaimpaan Ray Charles-tyyliin: Night Time is The Right Time to Rock! Ja näinhän se on. MTV:n ja musiikkivideoiden kultaisena kautena myös Cinderellan esikoinen sai runsaasti näkyvyyttä videoiden myötä, joista ensimmäisenä iskuhittinä maailmalle esiteltiin Shake Me. Tämä ei vielä räjäyttänyt pankkia. Levy-yhtiön liituraitamiehet olivat pettyä sijoitukseensa ja saivat Jon Bon Jovin lupautumaan ottamaan Cinderellan lämppäriksi Slippery-kiertueelleen. Ei mikään paskempi kiertuediili nuorille klopeille.


Nopeasti Shake Me:n aiheuttaman lievän pettymyksen jälkeen pistettiin pihalle toinen single, josta kuvattiin tietysti myös video. Levy nousi vauhdilla jenkkilistan kolmoseksi. Nobody`s Fool on myöhemmin päässyt mukaan myös listalle, joka karmeimmin kuvaa 80-lukua. Tässä sitä sydäntäsärkevää siirapin ja muovin sekoitukselta maistuvaa imelää herkkua herutetaan oikein kunnolla. Mutta kun syvemmälle biisiin uppoutuu, huomaa ettei se ole kamala kasariballadi vaan yksi aikakauden hienoimpia biisejä, eikä vähiten Tom Keiferin sydäntäsärkevän raspitulkinnan takia. Hieno biisi, sanotte mitä sanotte. Olin vuonna 2011 todistamassa Helsingin Nosturissa yhtyeen nykykuntoa. Tom Keifer on vuosien saatossa kärsinyt terveysongelmista äänensä kanssa ja myös Helsingin konsertin alku ei luvannut sen suhteen hyvää. Mutta mitä pimeämmäksi ilta ehti, sen kovemmin bändillä kulki. Sain kaitafilmikameralleni :) tarttumaan Nosturissa vedetyn Nobody`s Foolin ja se on ehdottomasti yksi 2000-luvun hienoimpia keikkaelämyksiä.



Nobody`s Foolin siivittämänä albumi myi lopulta kolminkertaista platinaa. Levyltä lohkottiin kolmantena singlenä Somebody Save Me. Selkeää jatkumoa hittiputkelle.Ihan kiva, muttei kovin rohkea veto levy-yhtiöltä ja bändiltä. Jos bändillä mitään sananvaltaa tässä on ollut. Tuskin. Jälkeenpäin yhtye on kritisoinut varsin kärkkäästikin sen aikaista imagoaan ja kertonut miten joutuivat puketumaan rytkyhin vastoin tahtoaan. Olen kuullut levyn biiseistä bändin alkuperäisdemoja. Ne ovat sanotaanko varsin mielenkiintosia. Lopulliselle levylle on toki päätynyt huomattavasti sliipatumpaa äänimaailmaa ja laskelmoidumpaa matskua. Mutta niinhän se aina menee. Enkä ole aivan varma olisiko esimerkiksi Nobody`s Fool ollut niin myyvä, jos bändin alkuperäinen idea menevämmästä biisin loppurakenteesta olisi mennyt läpi.


   
       

 

 

     Pelkät sinkkubiisit eivät tee oikeutta koko albumille. Cinderella eroaa muista aikakautensa tukkahevi-yhtyeistä sillä, ettei se oikeasti ole tukkaheviyhtye. Se esiteltiin maailmalle sellaisena, mutta yhtyeen musiikki on pohjimmiltaan lähempänä 70-luvun Aerosmithia kuin Europea tai Bon Jovia. Toki monet Los Angelesin hiuslakkayhtyeet liputtivat Aerosmithin suuntaan ja pukeutuipa jopa nahalla ja niiteillä aloittanut Kiss neonvärisiin röyhelöihin samoihin aikoihin. Ja onhan ne Jovinkin vaikutteet Springsteenissä. Mutta aniharva aikalainen kertoi juuriensa löytyvän bluesin suunnasta. Tom Keiferin sävelkynässä ja soitossa on aimo ripaus sinisävyä, joka alkoi erottua esiin enemmän levy levyltä. Jo Long Cold Winterin nimibiisi oli silkkaa bluesvääntöä vahvasti Led Zeppeliniltä lainaten ja kolmannella levyllä pesäero glamskeneen oli jo mielestäni lopullinen. Jopa niin lopullinen, että olen monen kuulleen sanovan vierastaneen Heartbreak Station levyä sen erilaisuuden takia. No eihän se enää myynytkään edeltäjiensä tahtiin.

   Siinä missä Steven Tyler sai jatkuvasti kuulla vertailua Mick Jaggeriin ulkonäkönsä takia, voisi Tom Keiferiä luulla Tylerin kaksoisolennoksi. Vertailulta ei voinut välttyä, kun Keifer näytti 80-luvun lopulla hankkineen esiintymiskuteensakin suoraan Tylerin garderobista ja lavaliikehdintäkin oli lähes identtistä kalukukkaron esittelyä.Katsokaapa vaikka alla olevalta videolta. Samoin laulutyyli muistuttaa hyvinkin toisiaan. Keifer jopa imitoi Tylerin "käkätykset" itselleen. Aitoa tai ei, mutta hyvältä se joka tapauksessa kuulostaa.

   Jos et ole koskaan kuullut tältä levyltä kuin noita edelläkerrottuja singlelohkaisuja, kannattaa kuunnella koko levy. In From The Outside, Once Around The Ride, Nothin`For Nothin`ja varsinkin nimibiisi Night Songs löyvät kuin Puolimatkan raksan raudottaja lekalla. Suosittelen.




maanantai 10. maaliskuuta 2014

LIZZY BORDEN - THE MURDERESS METAL ROAD SHOW (1986)


Vuonna 1983 Hargesin veljekset Joey Scott ja Gregory Charles perustivat yhtyeen, jonka imago sopi Los Angelesin 80-luvun alun glam-genreen ulkonäöllisesti. Bändi poikkesi kuitenkin suurimmasta osasta seudun muista meikkaavista hard rockia veivaavista pumpuista. Se halusi olla vaarallinen, murhaava. Nimen orkalleen poijaat lainasivat 1800-luvulla kirveellä perheensä surmanneelta justiinalta.. Lizzie Bordenilta. Gregory Charles sai jäädä merkinnäksi papinkirjoihin, kun alterego Lizzy Borden astui esiin. Idea ei ollut aivan oma vaan jokseenkin Alice Cooperin innoittama. Lizzy Bordenin vahvuudeksi muodostui kahden soolokitaristin rinnakkainen vahvoihin riffeihin ja vuorottaisiin tiluihin perustuva Judas Priestin ja Maidenin kaltainen kepittely. Kaiken kruunasi Lizzyn täysin uniikki omaleimaisuudessaan vahva vokalisointi. Bändi otti runsaasti vaikutteita, mutta onnistui kehittämään niistä omaperäisen tyylin lähinnä vahvojen biisiensä ansiosta. Yhtyeestä muodostui Kubrikin Kellopeli Appelsiinin Ultra-väkivallalla maustetun teatterimaisen hard-rockin nouseva nimi 1980-luvun alun Yhdysvalloissa.

Metal Blade Records kiinnostui yhtyestä varsin pian ja eipä aikaakaan kun markkinoille pukattiin Give em`the Axe -ep, jonka nimibiisistä muodostui ikiaikanen Lizzy-klassikko, jota yhtye yhä soittaa keikoillaan encorena. Gene Allen ja Tony Matuzak muodostivat kiivaasti keskenään kepittävän kitarakaksikon, jonka vahuus tuli esiin vuonna 1985 julkaistulla debyytti-lp:llä Love You To Pieces
Levy oli vahva näyttö yhtyeen osaamisesta. Lizzy halusi kuitenkin olla ennen kaikkea live-bändi, jonka show tulisi olemaan sekoitus Mötley Crueta, Kissiä, Alice Cooperia eli mahdollisimman suurta ja näyttävää rockteatteria. Siinä missä Alice Cooper tukeutui esiintymisessään kauhuun ja vanhojen Hammer-elokuvien kuvastoon, oli Lizzy Bordenin lavapreesens täytetty elokuvamaisella b-luokan väkivallalla.

The Murderes Metal Road Show tuplalive taltioitiin yhtyeen kotikonnuilla. Keikka tallennettiin myös visuaalisesti ja julkaistiin VHS-muodossa. Nuorempana lähes puhki soitettu livelevy muodosti mielessäni vahvan mielikuvan konsertista. Kun vasta noin parikymmentä vuotta myöhemmin pääsin näkemään taltioinnin, joka muuten julkaistiin Lizzyn Master Of Disquise-levyn bonus-levynä dvd-muodossa, oli näkeminen jopa tietynlainen pettymys. Niin maagiseksi keikka oli muodostunut  pelkän kuuntelun perusteella vuosien myötä.

Tony Matuzak jätti bändin ensialbumin jälkeen. Bändi löysi korvaajaksi Alex Nelsonin, joka vei Lizzyn kitaroinnin astetta kovemmalle käyrälle. Nelson oli Matuzakia näyttävämpi ja teknisempi soittaja ja näin loistava aisapari Gene Allenille. Murderessin ehdottomasti hienoimpiin hetkiin kuuluu näiden kahden kitaristiin ristiin soitettu iloittelu. Nelson erosi bändistä vuoden 1986 jälkeen, mutta liittyi myöhemmin 2000-luvun alussa Lizzyn niin sanottuun klassisen line-upin paluuseen. Valitettavasti Alex Nelson menehtyi vuonna 2004 auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin.

Oma lukunsa on tietysti yhteen teatraalinen show. L.A. Coutry Clubilla 1985 bändi pahoinpitelee ja teurastaa mm.joulupukin. Kuulostaa lapselliselta ja sitä onkin, mutta niinhän hevimusiikki on aina ollut. Ei niin vakaa ja ryppyotsaista taiderokkia vaan silkkaa hauskanpitoa. Yhtyeen esikuviin kuulunut Alice Cooperkin huomasi pian Lizzyn ja pojat. Alice otti bändin mukaansa muutamalle pistokeikalle Euroopaan ja yritti omalta osaltaan antaa tukensa shock-rockin perinteen jatkajille. Lizzy Borden ei koskaan noussut ansaitsemaansa suosioon. Keikkoja riitti ja yhtye levytti Murderessin jälkeen vielä monta klassikkoalbumia, kunnes lopulta 90-luvun alkupuolella monen aikalaisensa tavoin jäi grungen ruutupaitaisen ja pateettisen jyrän alle.

Lizzy Borden kokosi 2000-luvulla rivinsä uudelleen ja erinäisten kitaristivaihdoksien myötä levytti vuonna 2007 uransa ehkä parhaimman albumin Appointment With Death. Yhtye vieraili myös Suomessa ensimmäistä kertaa vuonna 2011 ja saakutin kovassa vedossa bändi olikin. Lizzyn ja Joeyn lisäksi muu bändi oli koottu nuoremmista jampoista muiden vanhojen sotaratsujen pudottua kyydistä vuosien varrella. Toki jo vaki-Lizzyksi voi laskea myös ruotsalaisen basisti Marten Andersson, joka on jo paukuttanut bassoaan Lizzyn seurassa 90-luvulla ekan kerran.  Lizzyn historian tutkimisen voi mainiosti aloittaa tästä yllä kerrotusta tuplasta. The Murderess Metal Road Show on yksi 80-luvun hevin parhaimmista livelevyistä. Suosittelen ja Lihakaupan Väiskikin suosittelee.

Long Live Lizzy!  Give em`the Axe Forever!