Näytetään tekstit, joissa on tunniste Joe Elliot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Joe Elliot. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

DEF LEPPARD - DEF LEPPARD (2015)


Kun bändi julkaisee vanhoilla päivillään albumin joka kantaa pelkästään yhtyeen nimeä, nousevat karvat valmiiksi pystyyn. Eivätkä nyt odottavan kutkuttavan jännityksen johdosta vaan lähinnä pahinta peläten. Kas kun tämä korostaa uutta alkua ja toimii yhtyeelle eräänlaisena puhdistautumisriittinä, jolla vanhat synnit ja väärät valinnat pyyhitään pois. Eli se toimii kuin Jeesuksen veri. Lähes aina tämä tämä korostetun liioiteltu ele saa vanhat fanit höristämään korviaan, että olisiko nyt niin että yhtye tekee sellaista musiikkia, johon se parhaimmillaan pystyi. Ja lähes joka kerta mennään metsään ja lujaa. Ystävän ohje: Vältä vanhoja bändejä, jotka julkaisevat omaa nimeään kantavan ties monennenko albuminsa. Samaa pätee kirjoihin, joissa kirjailijan oma kuva koristaa etukantta. Se on yhtä varma merkki sisällön puutteesta.

    Menin tietysti halpaan itsekin odottaessani uutta Def Leppard -levyä. Tai sanotaanko etten ole odottanut Def Leppardilta mitään enää Hysterian jälkeen. Mutta ensi-iskuksi uudelta levyltä valittu Let´s Go sai hormonit hyrräämään ja kääntämään katseen pitkästä aikaa Sheffieldin suuntaan. Vaikka ei kuuron leopardin poijaat ole tainneet vanhassa kotikylässään enää vuosiin asua. Biisin riffittely, soundit ja stemmat tuovat mieleen härskisti Hysteria-aikaisen Leppardin ja vievät tällaisen keski-ikäisen kaljamahaisen kaljuuntuvan miehen ajatuksissaan takaisin sinne viriiliyden päiviin kahdenkymmenenviiden vuoden päähän lauantai-iltoihin, kun sateinen katu Kauppatorin laitamilla tuoksui jännitykseltä ja elämä oli otettavana juuri siinä ja nyt, sellaisenaan tarjolla. Suussa maistui Koffin kolmonen ja ohimoissa kiehui kuuma veri. Joe Elliot ja kumppanit onnistuvat laskelmoidusti avauskappaleellaan ja saavat siis meidät kaipaamaan jotain jonka jo Fredi ties kertoa Kolmatta linjaa takaisin dallatessaan: Nuoruutta ei voi saada takasin. Vai voiko sittenkin, Def Leppard lupaa ja tämän lupauksen perässä harhauduin äijien uuden levyn pariin.

   Def Leppardin levyt High ´n´Dry (1981) ja Pyromania (1983) ovat itselleni ne tärkeät Leppard-lätyt. Varsinkin näistä jälkimmäinen toimii edelleenkin täpöllä. Vuoden 1987 ja yhtyeen menestynein ja aivan järjettömästi myynyt tekele Hysteriakin vielä putoaa vahvojen biisiensä ansiosta. Tosin muovisen äänimaailman venyttäminen aivan äärimmilleen niin sanotuksi Def Leppard-soundiksi alkoi hieman ahdistaa keinotekoisuutensa ansioista. Hysterian jälkeinen Def Leppard-maailma on tarjonnut meikäläiselle enää välähdyksiä sieltä täältä, muttei mitään erityisen kiinnostavaa. No nyt paneuduin uutukaiseen tosissani ja hieman on kusetettu olo.

    Let´s Go:n jälkeen meno jatkuu kuin Hysteriaa kuuntelisi. Toinen biitti Dangerous jatkaa nostalgia -tipan annostelua suoraan suoneen. Vielä tässä vaiheessa heiluttelen persettäni peilin edessä hymyssä suin. Mutta sitten tapahtuu jotain. Kolmas kappale kumartaakin syvään Queen-yhtyeen Another One Bites The Dust -hitin suuntaan. Tämän vielä jotenkin jaksan, mutta sitten...Leppardilla on historiansa imelien siirappiballadien parissa runkkaavana yhtyeenä, mutta We Belong on kuin loppuunkulutetut sukat. Kappaleeseen ei tuo mitään lisäarvoa, että siinä pääsevät leadeja laulamaan muutkin ukot kuin Joe Elliot. Hoh hoijaa.

    Tuntuu kuin punainen lanka, jos sitä koskaan olikaan, katoasi lopullisesti yhtyeeltä seuraavien aivan mitäänsanomattomien veisujen myötä. All Time High levyn puolivälissä on yritys palauttaa jo uskonsa menettänyt kuulija takaisin rippituoliin. Biisi yrittää rokata kuin Michael Monroe, muttei yllä tarttumaan kuin Monroeta saappaan varresta. Oksennus ei vieläkään pääse pönttöön asti suustani, koska seuraavaksi nämä veijarit ovat avanneet laulukirjan kohdasta Led Zeppelin ja jollain kumman aivopierulla ovat päättäneet levylle asti päästää tekeleensä. Led Zeppelin teki tämän aikoinaan täydellisesti, mihin tarvitsemme Def Leppadin Led Zepmäistä jammailua. Tarvitsemme sitä yhtä paljon kuin VitaeProta.

    Levyllä on 14 kappaletta. Albumia olisi varmasti saanut tiivimmäksi paketiksi karsimalla määrän vaikka kymmeneen. Tällä tasolla karsittavia olisi riittänyt. Biisit Forever Young ja Last Dance menevät korvasta sisään ja tulevat perseestä ulos. Broke ’N’ Brokenhearted väläyttää välistä ihan kivaa rokkailua, mutta ei kuitenkaan irtoa taaskaan kunnolla. Kitaristikaksikko Collen-Campbell pelastavat tällä levyllä sen mitä pelastettavissa on.

   Onneksi kaksi viimeistä laulua tekevät skolioosiin vääntyneelle levylle pienen ryhtiliikkeen. Wings Of An Angel toimii ja Joe Elliotkin tuntuu saavansa tulkintaasa lopulta jotain värejä ja tunnetta. Kappale kahlaa vielä sävyltään kivasti hieman normaalia tummemmissa tunnelmissa kuin yhtyeellä on normaalisti tapana ja jälleen kerran Collenin soolo tuntuu hyvältä ja niin oikealta. Levyn päättää Blind Faith, josta pidän myös hieman synkähkön tunnelmansa puolesta kovinkin. Ainut särö tähän on taas tuon vanhan laulukirjan kaivaminen auki nyt B-kirjaimen kohdalta. Ihan kiva, että osoitetaan kunnioitusta omille musiikillisille esikuville, mutku...Leppard on jo levyllä siis kumartanut Queenille ja Led Zeppelinille. Nyt lopussa vielä Beatles saa oman hatunnostonsa. Ei vain osoita mitään suurta omaperäisyyttä lainata kappaleen keskelle suoraan pätkää Strawberry Fields Foreveristä.

   Olipas tämä nyt taas savotta. Eivät odotukset ihan täyttyneet, mutta sitähän se elämä on. Kohti uusia pettymyksiä. Voi olla, että pari seuraavaa tämän bändin tuotosta tulee ehkä tulevaisuudessa ohitettua olankohautuksella. Menen nyt puhdistamaan korvani Pyromanialla.










lauantai 3. tammikuuta 2015

DEF LEPPARD - HIGH ´N´ DRY (1981)




Def Leppard on yhtye jota on pitkin uraa syytelty takinkäännöstä enemmän kuin Paavo Arhinmäkeä. 1970-luvun lopussa Iso-Britanniassa alkoi vahva heavy-yhteiden nousu, kun nuoret pitkätukat olivat kyllästyneet naapurikadun punkkareihein, jotka eivät osanneet soittaa ja olivat muutenkin ärsyttäviä. Brittimetallin uusiaalto eli tuttavallisemmin NWOBHM (New Wave of British Heavy Metal) kumarsi syvään kotimaansa Black Sabbathin suuntaan. Vahvimpina suunnannäyttäjinä kulkivat yhtyeet kuten Judas Priest (joka oli toki aloittanut jo aiemmin, mutta joka laskettiin vahvasti uuteen aaltoon kuuluvaksi.), Iron Maiden, Saxon ja Samson.

    Myös Def Leppard niputettiin samaan koriin, vaikka bändi ei sitä itse suoranaisesti edes halunnut. Jo ensimmäisen Def Leppard -levyn myötä alettiin huudella Sheffieldin poikien kosiskelevan jotain muuta kuin lähipubin finninaamaista headbanger-yleisöä. Isoimman äläkän eka levyllä sai aikaan kappale Hello America, jonka katsottiin liian laskelmoivasti tähtäävän jenkkimarkkinoille. Asiaa ei auttanut brittipuritaanien mielestä sekään, että yhtye kiersi Yhdysvaltoja debyyttinsä jälkeen mm. Pat Traversin ja Ted Nugentin lämmittelijänä. Legendaksi on muodostunut tarina miten yhtyettä heiteltiin kotimaassaan Reading-festivaaleilla oluttölkeillä. Haluan kuitenkin huomauttaa punaniskaisen brittiheviyleisön pitkistä perinteistä. Jos osaavat huliganisoida futismatseissa, niin kyllä brittivänkyrät ovat osoittaneet suosiotaan muillekin esiintyville taiteilijoille omalaatuisella tavalla heitellä lavalle rojua. Ei Def Leppard ole suinkaan ainoa yhtye, joka on pullosateeseen kyseisellä festarilla joutunut. Ei kotoinen Hanoi Rocksimmekaan tainnut säästyä aivan kolhuitta, vaikka lähes kotikentällään tuohon maailmanaikaan olivatkin.
 
 

 

   Varsinaiseen nousukiitoon yhtye pääsi, kun tuottaja Robert John "Mutt" Lange kiinnostui yhtyeestä ja yhtye "Muttista". Langen 80-luvun kuvaa kun katsoo, voisi kaverin kuvitella olevan yksi Leppardin poijiista. Sen verran ulkonäöllisesti jamppa on samasta puusta. Kultasormi Langen johdolla lähdettiin työstämään kakkosalbumia High ´n´ Dry, joka ilmestyi 11. heinäkuuta 1981. Asiat loksahtelivat kohdilleen. Leppard oli suhtautunut posiitivisesti uuden aikakauden tuomiin haasteisiin. Yhtye ja sen taustajoukot ymmärsivät videoiden merkityksen markkinoinnissa. Samaa ei voi sanoa ihan jokaisesta 80-luvun alun yhtyeestä.

   Albumilta lohkaistu video Bringin´ On The Heartbreak sai mainiosti näkyvyyttä MTV:llä. Kun kappaletta kuuntelee voi ymmärtää kuinka vähän yhteistä perinteinen heviyleisö löysi sisämmästään tekeleen kanssa. Kappale on kuitenkin hieno kasarihelmi ja osoittaa suuntaa, jonka Def Leppard oli valinnut. Tuskin ovat pojat katuneet tekemäänsä päätöstä. Moni aikalainen jumiutui vetämään puusilmäheviä pubin nurkkaan, kun NWOBHM:n isoin aalto oli ohi. Toki Iron Maiden ja Judas Priest ovat tehneet pitkän uran, mutta moni lupaava yhtye ei kyennyt uudistumaan ja jäi vaille suurempaa menestystä. Def Leppardia tuskin on haitannut puskista huutelut itsensämyymisestä, kun kaverit ovat saaneet kaupaksi myöhemmin enemmän levyjä kuin Vesa Keskinen koskaan kaljaa ja makkaraa Tuurin kyläkaupasta. Klassisen sanonnan mukaan Leppardin kikkarapäät ovat varmasti nauraneet matkalla pankkiin.
 
 

 

   High ´n´ Dry ei ollut vielä lähelläkään Leppardin seuraavia saavutuksia. Tulevat albumit Pyromania ja Hysteria räjäyttivät pankin. Samalla yhtye koki lähes käsittämättömältä tuntuvia tragedioita. Rumpali Rick Allenin auto-onnettomuus ja käden menetys sekä kitaristi Steve Clarkin kuolemaan johtaneet päihdeongelmat tuntuivat nuoresta Suosikkia lukevasta klopista aivan uskomattomilta tarinoilta. Ja kaiken tämän päälle yhtyeen nousu voittoon näistä. Tuskin monikaan asia musiikkimaailmassa on saanut yhtä paljon huomiota kuin Def Leppardin yksikätinen rumpali.

   Pyromania on oma suosikkini yhtyeen katalogista. High`n`Dry:ssa on paljolti samaa tunnelmaa, mutta biisit eivät aivan ole yhtä timangia. Kun Hysteria ilmestyi löysin itsestäni sen sisäisen Lontoon länsipuolen pubissa istuvan puritaanin. Hysterian soundi oli viety vielä entisestään siirappiseen suuntaan. Resepti toimi, vaikka meikäläinen kavereineen Lausteen metsikössä levyä yrittikin alkuun mollata. Lopulta MTV:n pyörittämä lukuisten videoiden tulva Hysteria-albumilta, sai meikäläisenkin rallattelemaan Womenia ja Animalsia. Ei muuten taida olla toista levyä, josta olisi työstetty yhtä monta ja yhtä kallista videota kuin on Def Leppardin Hysteriasta. Levy-yhtiö ainakin satsasi ja se tuotti tulosta. Hysteriaan päättyy oma Def Leppard -seurantani. Vuonna 1992 ilmestynyt Adrenalize ei enää kiinnostanut, eikä senkään jälkeen tulleet ole jaksaneet innostaa etsimään yhtyettä uudelleen käsiini. Ensi kesänä kun leopardi-pojat saapuvat Tampereelle, saatan mennä paikan päälle, mutta täysin nostalgisista syistä... kuten lähes kaikki muutkin.

   High`n`Dry:n aloituskipaleen Let It Go:n alun riffin jälkeen tuleva Joe Elliotin laulu tuo mieleen toisen 80-luvun aikalaisen...Quiet Riotin. Kumpi oli ensin muna vai kana? Metal Health ilmestyi vasta 1983. Molemmat ovat sen verran kovia viisuja, ettei pieni samankaltaisuus haittaa.