KISS - DYNASTY (1979)

 

Paperilla sunniteltuna Kissin vuoden 1979 studioalbumi Dynasty näytti varmasti varmalta menestysalbumilta. Yhtye oli breikannut isosti vuonna 1975 ilmestyneellä Alive! -livetuplalla. Sitä seuranneet kolme studioalbumia, Destroyer (1976), Rock And Roll Over (1976), Love Gun (1977) olivat selkeää jatkumoa menestykselle. Ne olivat jo ilmestyessään kiistattomia Kiss-klassikoita, joita myytiin Yhdysvalloissa kuin hernesoppaa samaan aikaan Suomessa. Näistä lähtökohdista ajateltuna Dynastyn olisi pitänyt olla kiistaton menestystarina. Valitettavasti Kiss-leirin ylle oli jo jonkin aikaa kasautunut tummia pilviä. Suurieleisesti markkinoitu paluu Dynastyn myötä ei sujunut suunnitelmien mukaan.

   Vuonna 1977 ilmestyneen Alive II -liven ja sitä seuranneen kiertueen jälkeen väsynyt ja keskinäisiin ristiriitoihin ajautunut yhtye oli vaikean tilanteen edessä. Kiss oli rahantekokone, jolla oli töissä iso liuta ihmisiä. Lypsävää lehmää ei missään nimessä haluttu pistää teuraaksi. Manageri Bill Aucoin mietti päänsä puhki miten saisi eripuraisen Kiss-miehistön puhaltamaan yhteen hiileen. Syntyi ajatus soololevyistä. Ajatuksena oli tietysti saada jokaisen jäsenen kunnianhimo tyydytettyä oman soololevyn myötä. Soolot tietysti julkaistiin Kiss-konseptin alla samaa linjaa mukailevilla kansikuvilla ja julisteilla höystettynä. Casablanca Recordsin pomo Neil Bogart hykerteli saadessaan kauppoihin yhtä aikaa neljä "Kiss-levyä" yhden sijaan. Myynnin toki odotettiin myös olevan nelinkertainen. Jokaisen soolon myynti ylitti platinamyyntirajan, jota voidaan pitää huikeana saavutuksena. Vuosien myötä on kuitenkin kerrottu myymättä jääneistä levyistä, joita kaupat palauttelivat levy-yhtiön varastoon. 

 

 

   Yhtyeen nelikon välit eivät soolorupeaman myötä parantuneet pätkääkään. Päinvastoin. Sooloalbumien keskinäinen kilpailu tuotti entisestään närää kahtiajakautuneen yhtyeen väleissä. Toisessa leirissä Gene Simmons ja Paul Stanley yrittivät luotsata yhtyettä eteenpäin ymmärtämättä lainkaan päihdehuuruista rockelämää viettäviä tovereitaan. Sen sijaan nämä huuruiset toverit eli Ace Frehley ja Peter Criss kokivat Stanleyn ja Simmonsin yrittävän suitsia heidän tekemisiään ja luovuuttaan liikaa. Asiaa ei auttanut Frehleyn soolon keräämä hehkutus. Ace sai myös ainoana jäsenistä aikaan pienimuotoisen sinkkuhitin New York Groovesta. Se kuitenkin oli saavutus, johon bändikaverit eivät omilla taidepaukuillaan yltäneet.

   Näistä lähtökohdista ryhdyttiin suunnittelemaan näyttävää paluuta vuonna 1979. The Return of Kiss! Uusi albumi, uusi kiertue, uudet lavakuteet, uudistunut show! Suurempaa ja mahtipontisempaa kuin ennen. Pankki piti räjäyttää ja ottaa jälleen haltuun paikka Yhdysvaltojen suosituimpana rockyhtyeenä. Valitettavasti toisin vain kävi. Ensimmäisenä lenkkinä Dynastyn olisi pitänyt olla odotukset lunastava albumi. Valitettavasti se ei sitä ollut. Levyllä on vahvoja hetkiä ja hyviäkin biisejä, mutta suurin ongelma on sekava kokonaisuus. Aivan kuin jäsenet olisivat jatkaneet soolomateriaalin tekemistä, mutta nyt vain Kissin raameissa. Jokainen on tuonut oman näkemyksensä yhtyeen linjasta studioon ja se tekee levystä hajanaisen ja hapuilevan kokonaisuuden. Tuottaja Vini Poncian olisi pitänyt jämäkämmin näyttää kaapin paikka hemmotelluille ja oman egonsa kanssa painiville miljonäärirokkareille, samaan tapaan kuin teki Bob Ezrin Destroyerissa. 

 

 

   Levyltä pomppaa tietysti esiin yhtyeen yksi koko uran suurimpia hittejä;  I Was Made for Lovin' You. Voin vain kuvitella millainen järkytys kappale oli ilmestyessään yhtyeen puritaanifaneille. Toisaalta Kissistä oli muodostunut vuoteen 1979 mennessä enemmänkin Sirkus Finlandiaa muistuttava koko perheen iloinen tapahtuma kuin vaarallinen ja paheksuntaa herättävä rockshow. Paul Stanley pyörähteli noihin aikoihin legendaarisessa Studio 54 -diskossa ja sai vaikutteita siellä kuulemastaan musiikista. Sävellystyöhön löytyi vielä aisapariksi tulevan 80-luvun biisintekijäkunkuksi nouseva Desmond Child. Biisi on ajaton hitti, sitä ei käy kieltäminen.

 

   Ace Frehleyn panos albumin sävellystyöhön on määrällisesti merkittävä, mutta ei laadultaan yllä enää oman soololevynsä materiaalin tasolle. Parasta Frehley-antia on kappale 2000 Man, ja sekin on Jagger/Richards -kaksikon vanha styge. Kiss tekee siitä kuitenkin alkuperäistä paremman version. Gene Simmons on tällä levyllä yllättävän vaisu, hieman näkymätön. Demoni sai aikaiseksi vain kaksi biisiä, eikä niistäkään toisessa juuri hurraamista ole. Demoja herra lienee tuonut tuttuun tyyliinsä kasapäin studioon, mutta levylle niistä ei suurinta osaa kuitenkaan kelpuutettu. Peter Criss ei soita levyllä kuin omalla Dirty Livin' -kappaleellaan.Vini Poncia huomasi heti alkuunsa, ettei Crissin studiotyöskentelystä saataisi narulle juuri mitään levylle asti kelpaava. Peter Criss kärsi edellisvuonna täräyttämänsä auto-onnettomuuden jäljiltä soittamista haittaavista käsivammoista, mutta kokoaikainen kännääminen tuskin paransi sekään soiton laatua. Ja tunnetusti Criss osasi olla jurrissa hankala ja ilkeä. Lopulta levylle rummut soitti Anton Fig, joka tuli tutuksi myös seuraavalla Kiss levyllä Unmaskedilla (1980). 

   Vahvimman panoksen antaa itse maestro Paul Stanley, jonka sävelkynän varassa Kiss tulisi kellumaan useasti myös 80-luvulla. Sure Know Something on yksi aivan ehdottomasti timanttisimmista Stanley-klassikoista. Biisi kuitenkin puhkesi kukkaansa mielestäni vasta 90-luvun unplugged-versiossa. Samoin Magic Touch on biisinä loistava. Jotenkin se vain jää hieman tuhnuksi Dynastylla. Sekin biisi pääsi oikeuksiin vasta Paul Stanleyn ottaessa sen Live to Win (2006) - levyä seuranneen soolokiertueensa ohjelmistoon vuonna 2006. Muistelen lukeneeni Stanleyn kertoneen, etteivät hänen kappaleensa saaneet tarpeeksi lihaa luitten ympärille alkuperäisessä levytyksessä. Eli suomeksi sanottuna Vini Poncian luoma liian popahtava soundi Dynastylla pilasi biisit. Väitteessä on vissi perä. Biisit ovat loistavia, mutta Dynastylla ne jäävät jotenkin suutareiksi piippuun.

 

 

   Dynasty kuitenkin ylsi platinamyyntiin. Valitettavasti levyä seuranneella kiertueella asiat eivät sujuneet lainkaan suunnitellusti. Uusi lavashow oli kallis ja kulut useasti isommat kuin lipputulot. Peter Crissin kunto ei ollut häävi ja mielialat ailahtelivat. Päihteiden ja oman egonsa turruttama rumpali muodostui mahdottomaksi soittokaveriksi monilla keikoilla. Niinpä Peter Criss erosi / sai kenkää Kissistä vuonna 1980. Näkemysero riippuu siitä keneltä kysytään. Kissin megasuosio kotimaassaan alkoi olla menneen talven lumia. Vasta naamioiden riisuminen ja Lick It Up -levy vuonna 1983 palauttivat uudistuneen yhtyeen takaisin platinamyyntikantaan. Sitä ennen yhtye joutui läpikäymään monia vaikeuksia, joista pienimpiä eivät olleet teema-albumi (Music from) The Elderin julkaiseminen (1981) sekä Ace Frehleyn lähtö yhtyeestä. 

 

 ja vinkkinä loppuun...

jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:

JA KAHDEKSANTENA PÄIVÄNÄ

PETER CRISS (1978)

Kiss oli vuoteen 1977 mennessä saavuttanut kaiken. Hetkessä maine, kunnia ja paisuva pankkitili eivät kuitenkaan tulleet kuten Manulle illallinen tai Karjalaiselle kossu. Kolme ensimmäistä studiotyöstöä: Kiss (1974), Hotter Than Hell (1974) ja Dressed To Kill (1975) ajoivat menestyksennälkäisen bändin lähes epätoivoon ja samalla Casablanca Records-yhtiön kuin vääjämättömältä näyttävään vararikkoon. Casablancaa johtaneen Neil Bogartin ja yhtyeen managerina toimineen Bill Aucoinin loppuunhöylätyt luottokortit pelastivat bändin, jonka näyttävä lavashow kulutti huimat määrät taaloja. Maine kiertämisen ja ennennäkemättömän lavashown ansiosta kasvoi, mutta se ei alkuun valitettavasti näkynyt levymyynnissä. Viimeisenä oljenkortena Kiss julkaisi vuonna 1975 Alive-tuplaliven, joka räjäytti potin juuri hetkeä ennen hanskojen naulaan lyömistä.

   Aliven ilmestymisestä vuoteen 1977 bändi kasvoi Yhdysvaltojen suosituimmaksi yhtyeeksi. Vuonna 1978 yhtye oli kuin joukko sarjakuvahahmoja, supersankareita ja se alkoi näkyä jäsenten keskinäisissä väleissä. Peter Criss oli kohonnut  omaan todellisuudesta karanneeseen jumal-syndroomansa viimeistään Destroyer (1976)-albumilla julkaistun Beth-balladin myötä. Kipaleesta muodostui yhtyeen menestynein single siihen mennessä kuin vahingossa ja sen säveltäjänä Crissin minäkuva sumentui lopullisesti. Kissin musiikilliset nerot kun olivat aivan muut herrat kuin sinänsä svengaava ja hienon raspiäänen omaava rumpali.

   Suuruudenhulluus ja menestys sokaisivat silmät, puhkaisivat korvat ja tukkivat sieraimet. Kissin tekemät ratkaisut vuodesta 1978 eteenpäin eivät ehkä taloudellisesti tulevaisuutta ajatellen olleet niin kovin järkeviä.  Beatlesin kohellusleffoista idean saanut Kiss Meets the Phantom of the Park eli suomeksi Kiss ja huvipuiston haamu on kautta aikain huvitusta herättänyt camp-pätkä, jonka todellisen arvon ymmärtävät vain yhtyeen omat fanit, eivätkä hekään kaikki. Samaan hengenvetoon keksittiin ajatus, jollaista kukaan ei ollut ennen tehnyt. Jokainen yhtyeen jäsen työstäisi oman soololevyn ja ne julkaistaisiin samanaikaisesti. Äijien henkilökohtaisten riitojen ja jännitysten odotettiin purkautuvan, kun tietynlaista alemmuudentunnetta ja omien ideoidensa hylkäämistä varsinaisilla Kiss-levyillä kokeneet Ace Frehley ja varsinkin Peter Criss pääsisivät lopulta näyttämään kykynsä ilman Gene Simmonsin ja Paul Stanleyn nujertavaa punakynää ja väheksymistä.

Jokaisen soololevyn mukana tuli posteri.

   Ajatuksenani on kirjoittaa muutama rivi kesän aikana jokaisesta soolotekeleestä ja aloitan tietysti Peter Crissistä. Sattuneista syistä. Se on levyistä ensimmäinen, jonka aikoinaan hankin ja onpa muuten ensimmäinen Kiss-vinyylini. Lasken ilman muuta levyt Kiss-levyiksi, vaikka soolotuotoksia ovatkin. Joku siellä saattaa parahtaa, että jopas on varsin surkea lätty aloittaa bändiin tutustuminen. No, enpä tiedä.. tämän jälkeen marssin Turun levymyyntiin ja hankin (Music from) The Elderin c-kassun, jota pidetään yleisesti samassa roskaläjässä säilytettävien levyjen kategoriassa. Pidän molemmista levyistä ja pidän paljon. Ja onneksi Elderin kohdalle on vuosien kuluessa satanut jo laajempaakin hyväksyntää, ainakin fanien keskuudessa. Harmi vain, ettei yhtye itse arvosta levyä lainkaan.  Sen sijaan Peter Crissin soolotuotantoa, mukaan lukien tämä vuoden -78 esikoinen, tuntuu olevan edelleen oikeutettua väheksyä ja mollata.

 

 

 

   Nyt kun viime vuosien aikana jokainen yhtyeen alkuperäisjäsen on julkaissut elämäkertansa ja saanut haukkua entiset bändikaverinsa pataluhaksi, on omakin käsitykseni Peter Crissistä äärimmäisen hankalana, mutta myös hellyyttävän suurisydämisenä kaverina saanut vahvistusta. Pikkusieluinen turhanvikisiä kaveri toki on monessa suhteessa ollut, mutta toisaalta melko dominoivien ja ärsyttävän raittiiden jamppojen kanssa samassa bändissä soittaminen voi ottaa voimille. Kunnioitan suuresti Simmonsin raittiutta, mutta ei sellaisen takakireän tyypin kanssa voi kyllä käydä kaljalla tai muuten vaan ottaa rennosti. Eli tehdä sellaisia juttuja mitä nyt ystävät keskenään tekevät. Se haastaa heti oikeuteen ja vie sulta rahat ellet pidä varaasi. Ymmärrän, että Crissiä alkoi vituttaa ja se alkoi purkaa hommaa omalla tavallaan; olemalla kusipää.

No joo, pitihän jotain itse levystäkin kirjoittaa. Crissillä tietysti oli suuri ongelma siinä, ettei hän itseasiassa ollut mikään loistava rockrallien säveltäjä. Niinpä levy koostuu lähes täysin Crissin ennen Kissiä soittaneen yhtyeen Lipsin materiaalista ja ne biisit oli säveltänyt herra nimeltä Stan Penridge, toki nyt tietysti maestro Crissin kanssasäveltäjänä tai sanotaanko tässä kohtaa... vain hieman avustavana säveltäjänä. Samasta Lips-laarista muten Kissin Beth -hittikin alunperin oli. Silloin vielä tosin nimellä Beck, jonka Bob Ezrin tajusi muuttaa soljuvampaan ja enemmän leidimäiseen muotoon. Ezrin muokkasi kappaletta muutenkin melkoisesti ennen julkaisua. Mutta teki hän sitä muidenkin biiseille. Kuunnelkaapa vaikka alkuperäinen Paul Stanleyn demotus God of Thunderista. Poikkeaa melkomoisesti lopullisesta levyverssusta. Ok, mutta nyt ei pitänyt puhua Bobista ja Destroyerista, vaan Catmanin soolosta.  Levyn tuottajaksi porhalsi Vini Poncia, joka tulisi tuottamaan myös tulevia Kiss-levyjä myöhemmin. Materiaali poikkeaa Kissin hardrock-linjasta melkoisesti. Levyn suunta on enemmän popahtava ja jossain määrin souliin ja jazziin kallellaan. Puhaltimet ja koskettimet ovat suuressa roolissa. Peter Criss itse laulaa ehkä paremmin kuin koskaan ja levyllä on varsin selkeä linja ja tyyli läpi koko älpyn. Samaa ei voi esim. sanoa bändikaverin Gene Simmonsin levystä, joka on melkoinen sillisalaatti ja sekoitus ilman kokonaisnäkemystä.

 

 

   Melkoinen määrä soittajakuntaa vieraili levyllä. Nimekkäimmästä päästä oli Toton Steve Lukather, joka veti soolot That's the Kind of Sugar Papa Likes ja Hooked on Rock and Roll -kappaleissa. Crissin levy oli ainoa, josta Casabanca julkaisi kaksi singleä: Don't You Let Me Down ja You Matter to Me.  Olisiko syynä ollut kenties, ettei ensisingle aiheuttanut toivottua tulosta? Albumi nousi Billboardin sijalle 43 ja oli nelikon levyistä lopulta heikoiten myynyt. Jokainen albumeista ylsi platinamyyntiin. Tosin on jälkeenpäin todettu, että Neil Bogart painatti levyjä dollarinkuvat silmissään sellaiset määrät, että niitä riitti makuloitavaksi seuraavina vuosina yllin kyllin. Levy on parasta mitä Peter C. on soolourallaan saanut aikaiseksi. Vain vuoden 1994 Criss nimellä julkaistun yhtyeen Cat # 1 -levy yltää rokkaavuudessaan aiheuttamaan lähes samankaltaista mielihyvää.

   Valitettavasti oman soolomateriaalin julkaiseminen ei saanut Peter Crissiä kiintymään itse pääbändiinsä yhtään tiiviimmin vaan syvemmälle päihteiden pariin ajautunut kissamies erkaantui bändikavereistaan entistä pahemmin ja lopulta Dynasty-kiertueen jälkeen erosi bändistä vuonna 1980.

"Still friends" oli aika kauniisti muotoiltu :)

   Levyn päättää yksi hienoimmista Peter Criss-kappaleista evö! I Cant Stop The Rain, jonka on kirjoittanut Sean Delaney. Herra, joka oli jo aikaisemmin työskennellyt Kissin kanssa ja kuului yhtyeen sisäpiiriin. Delaneyn sävelkynästä on irronnut sellaisia kappaleita kuin Mr. Speed, Makin` Love ja Take Me yhteistyössä Paul Stanleyn kanssa Rock and Roll Over -lätylle (1976). Delaney kirjoitti myös Ace Frehleyn kanssa Rocket Riden Alive II:lle (1977) sekä avusti myös Gene Simmonsin soololla, josta hieman myöhemmin. Mutta tähän loppuun  I Cant Stop The Rain...alun "New York jou" on jotain mistä reilu kymmenvuotias turkulaispoika sai kiinni suuren maailman unelmista.

Ja loppuun vinkkinä...

jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:

JA KAHDEKSANTENA PÄIVÄNÄ

KISS - UNMASKED (1980)

   Palaan ikiaikaisen suosikkini Kissin pariin ja tällä kertaa bändin yhden aliarvostetuimman albumin muodossa. Unmasked julkaistiin 20.6.1980. Edellinen vuonna -79 ilmestynyt Dynasty piti olla ns. Kissin paluulevy. Kiss oli vuoden -77 Love Gun levyn massiivisen kiertueen ja siltä julkaistun Alive II livelevyn myötä tullut urallaan pisteeseen, jossa breikki olisi ollut paikallaan. Kuten monelle menestyvälle yhtyeelle käy, kävi myös Kissille. Ei osattu jarruttaa ja huilata kun olisi pitänyt. 1978 julkaistujen soololevyjen tarkoitus oli saada purettua turhat paineet pois ja antaa mahdollisuus Kiss-ukoille toteuttaa omalla levyllään se mitä Kissin puitteissa ei pystynyt tekemään. Vaikka jokainen soololevyistä myi platinaa, niiden välistä keskinäistä kilpailua ei voi kiistää. Eikä sen myötä vaikutusta Kiss-jäsenten keskenäisiin jo ennestään tulehtuneisiin väleihin. Levyistä huonoimman vastaanoton saanut Peter Criss kyrpiintyi ja pettyi koko Kissiin entisestään. Sen sijaan, muille ehkä yllättäen, parhaiten myi Ace Frehleyn levy, jolta myös nousi kimaran ainut isompi hitti: coverina Russ Ballardin säveltämä New York Groove. Ace Frehleyn soolomenestyksen myötä Stanley ja Simmons joutuivat/saivat antaa entistä enemmän tilaa valokeilassa soolokitaristilleen.

   Dynastyn perusidea oli paluu vahvana bändinä, kuten kiertueen nimikin The Return of  Kiss antoi olettaa. Mikään ei sujunut kuten oli suunniteltu. Dynasty kokonaisuutena hämmensi vanhat fanit. Levy on epätasainen kokonaisuus jokaisen jäsenen vetäessä eri suuntaan Kiss-rekeä. Ace Frehleyn soolomestyksen myötä kitaristilla oli levyllä sävellyksiä enemmän kuin Simmonsilla, ensimmäistä kertaa. Frehleyn kappaleet edustavat levyn suoraviivaisempaa rock-puolta, kun taas Paul Stanleyn I Was Made For Lovin`You oli diskosaudinsa ja peilipallomeinikinsä puolesta jotain mitä Kissiltä ei osattu odottaa. Myös Peter Crissin kohtuuttomuuksiin menevä päihteiden käyttö ja turhautumien omien kappaleiden hyllyttämiseen muiden ja tuottaja Vini Poncian toimesta, aiheuttivat lopulta sen, ettei Criss soita kuin yhdellä Dynastyn kappaleella. Levy myi lopulta platinaa, mutta antoi huolestuttavia merkkejä tulevasta.

   Unmaskedin tuottajaksi valikoitui Dynastyllekin kevyempää pop-soundia luonut Vini Poncia. Unmaskedin tuotanto on Dynastyyn verrattuna selkeälinjaisempi. Dynastyn epätietoinen hajanaisuus on väistynyt ja Unmasked on kautta linjan enemmän pop-musiikkimaisempi ja kappaleet vahvempia. Peter Crissin lähtö bändistä oli jo tiedossa, kun levy julkaistiin. Hänen kasvonsa ja nimensä kuitenkin koristavat edelleen kantta. Todellisuudessa rumpupallilla studiossa istui Anton Fig, joka oli myös vahva ehdokas Crissin korvaajaksi. Studiossa yhtye ei ollut kovinkaan yhtenäinen. Jokainen työsti kappaleitaan erikseen tuottaja Vini Poncian kanssa ja yhä harvemmin miehet olivat studiossa samaan aikaan. Kuitenkin Simmons, Stanley ja Frehley antoivat jokainen levylle oman panoksensa ja onnistuivat säveltämään yhtenäiseen soundimaailmaan sopivia kappaleita. Iso merkitys kokonaisuuden kannalta oli tietysti Vini Poncia, joka onnistui liimaamaan miesten ideat toimivaksi albumikokonaisuudeksi. Levyltä julkaistiin kolme singleä: Shandi, Talk To Me, Tomorrow. Shandista kuvattu video jäi Peter Crissin viimeiseksi esiintymiseksi bändin riveissä ennen 1996 Reunionia.

Shandi singlen Ranska-painos.

    Levyn saama vastaanotto Yhdysvalloissa oli pettymys yhtyeelle. Albumi myi toki kultaa, mutta oli samalla ensimmäinen Kiss-levytys, joka ei ylittänyt platinarajaa sitten Dressed To Killin. Euroopassa ja Australiassa Unmasked sen sijaan menestyi hyvin. Tästä johtuen Kiss suuntasi kiertueensa nyt myös niihin pallon kolkkiin. Euroopan turneella lämmittelijänä toimi Iron Maiden. Myös Peter Crissille oli löydetty korvaaja. Taskukoinen duracelpupu Eric Carr, jonka maskiksi kuitenkin kehiteltiin jäniksen sijaan kettu: The Fox. Carrin soittotyyli poikkesi Crissin aikaisesta hieman groovista otteesta voimallisempaan John Bonham-tyyliseen voimasoittoon. Crissin svengaava tatsi sai väistyä teknisemmän tuplabasaritykitysen tieltä, joka osaltaan muutti Kissin saundia pitemmälle kahdeksankymmentäluvulle mentäessä.

   Lätyn kansitaide on yksi Kissin historian upeimpia. Sarjakuvabändiksi leimatulle yhtyeelle mikään ei sovi paremmin kuin Victor Stabinin tekemä luomus. They Stink! -loppuruutu osoittaa myös Kissin osanneen olla itseironinen. Yhtye ei pelännyt itselleen nauramista. Hyvä piirre yleensä niin herkkänahkaisissa muusikoissa ja taiteilijoissa. Albumin mukana tuli myös jättikokonen juliste kannen toiseksi viimeisestä ruudusta. Nimen Unmasked oli tarkoitus herättää huomioita, vaikka yhtyeellä ei ollut aikomustakaan luopua naamioistaan. On myös kerrottu, että Peter Criss on maalattu kanteen iskemään silmään, koska oli eroamassa yhtyeestä. Ehkä niin.

   Suomeen asti Kiss ei vieläkään ehtinyt tulla esiintymään. Sen sijaan Ruotsissa, tuossa Euroopan luvatussa Kiss-maassa yhtye heitti kaksi keikkaa. Tukholmassa 9.10. ja Göteborgissa 10.10.1980.
Suosikki-lehti Suomesta kävi tsekkaamassa keikan ja kirjoitti aukeaman verran bändistä körttikansan ihmeteltäväksi: Vertahyytävää kimallus-rockia!

   Kiertue sujui hyvin, jos vertaa Dynastyn jälkeisin kiertueen sekoiluihin ja lähinnä Peter Crissin haluttomuuteen ja sekavaan käytökseen. Eric Carr toi toivottua uutta virtaa bändiin. Tosin Ace Frehley sai pian huomata päätöksenteossa jäävän ilman Crissin tukea aina 2-1 tappiolle Stanleyn ja Simmonsin kanssa, jotka vetivät yhtä köyttä. Ace Frehley oli fanien keskuudessa tuohon aikaan suosituin hahmo, mikä aiheutti varmasti harmaita hiuksia kaksikon Stanley/Simmons päihin.

   Unmaskedin jälkeen Kiss otti yhteyttä vanhaan velhoon Bob Ezriniin, jonka johdolla alkoi valmistella teema-albumia ja siihen liittyvää elokuvaa. (Music from) The Elder oli yksi kunnianhimoisimpia yhtyeen suunnitelmia, jonka ulkopuolelle Ace Frehley lopullisesti jäi ja joka johti hänen lähtöönsä Kissistä. The Elderistä muodostui Kissin uran suurin floppi, mutta se on toinen stoori

Ja vinkkinä loppuun...

jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:

JA KAHDEKSANTENA PÄIVÄNÄ