IRON MAIDEN - THE NUMBER OF THE BEAST (1982)

 

Tämäkin levy täytti 40 vuotta vuoden alkupuolella. The Number of the Beastista on kaikki mahdollinen kerrottu satojen tällaisten fanipoikien analyysien myötä. Mietinkin onko mitään mieltä jorista samoja juttuja jälleen kerran. Kylläpä vain. Hyvää levyä ei koskaan arvosteta liikaa. Mutta onko albumi todellisuudessa niin loistava kuin hehkutetaan, vai onko se vain vuosien tuomaa nostalgiaa? Se ei kuitenkaan ole Iron Maidenin paras albumi. Mahtuuko edes kolmen parhaan sakkiin? Ei taida mahtua, ainkaan omalla listallani. Ikäisteni viiskymppisten ukkojen yksi illanvieton vakioaiheita on laittaa Maidenin studiolevyt topkolme tai topviisi -tyyliseen järjestykseen. Siinä riittää väiteltävää ja ilta kuluu rattoisasti. Jospa paljastan tämän hetkisen IRMA-topkolmoseni. Listaus elää aina tilanteen ja fiiliksen mukaan, mutta nyt jos pitää valita... 1.Piece of Mind (1983) 2.Seventh Son of a Seventh Son (1988) 3.Somewhere in Time (1986). Kaikki sitä klassisinta Maidenia yhtyeen kultakaudelta 80-luvulta. Mutta kuten huomaatte The Number of the Beast ei mahdu minulla kolmen sakkiin. Lähellä toki norkoilee Powerslaven (1984) kanssa. Tietysti nämä ovat makuasioita. Mutta vaikka Beast ei ihan kaikkein kirkkain helmi Maidenin levyistä olekaan, oli sillä valtava merkitys bändin uralle. 

       Iron Maiden ei ollut helpon paikan edessä ryhtyessään levyttämään kolmatta albumiaan. Kahta edellistä levyä, Iron Maiden (1980), Killers (1981), tehtäessä bändillä oli ollut materiaalia valmiina. Nyt takki oli tyhjä. Kaikki oli aloitettava alusta. Varastossa ei ollut biisejä. Tämän lisäksi laulajan vaihtuminen aiheutti paineita. Paul Di'Anno oli kuitenkin fanien rakastama merkittävä keulakuva. Yhteistyö Di'Annon kanssa oli vain käynyt mahdottomaksi miehen ailahtelevan luonteen johdosta. Sekoilua ei lainkaan vähentänyt Di'Annon runsas päihteiden käyttö. Kun puhutaan 80-luvulla kiertävästä rockbändistä, niin ihan pienen naukkailun takia ei potkuja tullut. Paul Di'Anno esiintyi Maidenin keulilla viimeisen kerran  Kööpenhaminassa 10.9.1981. Eräs nuori rumpalinalku nimeltään Lars Ulrich oli katsomassa tuota keikkaa.

 

Run to the Hills / Total  Eclipse, ensisinkku

      Steve Harris bongasi uuden laulajan Samson -yhtyeestä. Harris on paljastanut, ettei juurikaan pitänyt Samsonista. Heillä oli vain erittäin hyvä laulaja. Ehdottaessaan kyseistä laulajaa Iron Maidenin managerille Rod Smallwoodille Harris sai tylyn palautteen. Smallwoodista idea oli huono. Hänestä laulajalla oli typerä nimi; Bruce Bruce, sekä tämän tyyli pukeutua valkoiseen esiintymisasuun näytti Smallwoodista tyhmälle. Tästä huolimatta Bruce Dickinson esiteltiin julkisuuteen uutena Iron Maidenin vokalistina 26.11.1981. Entinen taiteilijanimi kuten myös valkoinen esiintymisasu lensivät roskakoriin.

     Ensimmäinen maistiainen levyltä saatiin Run to the Hills -sinkun muodossa. Se nousi brittien sinkkulistan sijalle 7. ollen näin bändin eka top 10 -single. Run to the Hills kuvaa mainiosti koko levytysprosessia. Biisi syntyi spontaanisti treenatessa. The Number of The Beast on monien oikeaan aikaan paikoilleen loksahtaneiden palasten summa. Iso merkitys oli tietysti tuottaja Martin Birchillä, joka oivalsi uuden laulajan tuomat mahdollisuudet. Di'Anno oli ollut huomattavasti kapeammalla rekisterillä varustettu vokalisti. Nyt bändillä oli solisti, jonka keuhkoista purkautui melkoinen räjähdys. Myös Adrian Smithin itsevarmuuden lisääntyminen säveltäjänä ja muusikkona osui tähän hetkeen. Onneksi Steve Harris osasi myös suhtautua Smithin alkuun epävarmasti studioon tuomiin sävellyksiin kannustavasti. Smithin rustaama The Prisoner on ehdottomia allbumin helmiä. Myös bändi itse oli hyvässä tikissä. Kahden levyn jälkeiset kiertueet olivat tehneet yhteissoitosta tiukkaa. Samoin Steve Harris laajensi omien sävellyksiensä ilmaisua. 

     Merkittävä osa Iron Maidenia on visuaalisuus. Derek Riggsin kansitaide on vertaansa vailla. Etenkin tämän levyn kansi on ikoninen, unohtamatta upeita sinkkujen kansia. Maidenin 80-luvun kannet ovat tarina, joka etenee. Jännä juttu, että kun bändin luomisvimma alkoi hiipua Seventh Sonin jälkeen myös kansitaide huononi. No Prayer for the Dying (1990) on oiva esimerkki. Vaikka kansi on vielä saman hepun tekemä, ei ole enää tietoakaan siitä pikkutarkasta yksityiskohtaisesta upeasta tyylistä. Eikä itse levykään enää ole kovin häävi.

 

The Number of the Beast / Remember Tomorrow (live), toka sinkku

   

     The Number of the Beast oli menestys, joka nosti Iron Maidenin huipulle. Jos Steve Harris oli ollut huolissaan lukiessaan Kerrang -lehden lukijoiden äänestyksen tuloksia vuoden 1981 lopulla, niin The Number of the Beastin ilmestymisen jälkeen ei enää tarvinnut moisia murehtia. Iron Maiden nousi brittiläisen hevin kärkinimeksi. 

     Steve Harris on useasti vuosien myötä kitissyt muutamasta albumin raidasta. Gangland on varmasti levyn heikoin kappale, mutta se puolustaa paikkaansa. Harris on myöhemmin katunut omaa päätöstään valita se levylle ja jättää Total Eclipse vain sinkun b-puolen täytteeksi. Nythän näillä uusilla 40-veejuhlajulkaisuilla herra on päättänyt jättää Ganglandin pois levyltä. Aivan typerä päätös. Kyllä alkuperäinen muoto pitää säilyttää. Toinen Harrisia yhä harmittava kappale on levyn avaava Invaders. Turha Steven on märehtiä. Invaders sopii hyvin rullaavana a-puolen ykköseksi.

     Itselläni levy löytyy kahdessa eri formaatissa. Hyllyssäni on vuoden 1998 remasteroitu CD sekä vuonna 2012 ilmestynyt kuvavinyyli. Vaikka kuinka tahtoisin puolustella vinyyliä, ei se luonnistu näiden kahden soundeja verratessa. CD soi hemmetin komeasti ja vinyyli on aivan tuhnu. Usein kuulee kuvalevyjä molattavan ja tässä se pitää täysin paikkansa. Muuten vinyylilaitos on oikei komea paketti, mutta se tärkein eli soundit tökkivät. 

   The Number of the Beast sisältää useita Maidenin klassikkobiisejä. Nimibiisi, Children of the Damned, The Prisoner, 22 Acacia Avenue, Run to the Hills ja Hallowed Be Thy Name. 40 vuodessa timantti on hiotunut entisestään. Nuori ja nälkäinen Iron Maiden oli vuonna 1982 saanut koneensa käyntiin toden teolla.

JUDAS PRIEST - KILLING MACHINE (1978)

Judas Priest julkaisi vuonna 1978 kaksi albumia. Tänä päivänä se tuntuu käsittämättömältä, kun uutta Priest-levyä on saatu odottaa kuusi vuotta. Ja vielä kun nämä vuoden 1978 levyt olivat Stained Class ja Killing Machine. Priest levyt, joiden myötä yhtye löysi lopulta sen kaavan, joka johti British Steeliin ja Screaming For Vengeanceen. Judas Priest oli kokenut yhtyeenä jo kovin paljon tuohon mennessä. Miehistö oli vaihtunut useamman äijän heilutellessa saluunan ovia. Samoin musiikillinen tyyli ja varsinkin imago sekä ulkonäkö olivat olleet hakusessa. Esikoisalbumi Rocka Rolla (1974) esitteli välillä melko suoraviivaisesti rokkaavan yhtyeen, joka yritti tuoda soittoonsa mystiikkaa ihmeellisestä psykedeliasta ja muusta turhanpäiväisestä hippihömpästä. Jo seuraava Juutaksen levy Sad Wings Of Destiny (1976) esitteli musiikillisesti huomattavasti vakuuttavamman yhtyeen, joka alkoi maistaa metallin maun suussaan. Oman nahka/niitti -tyylin löytyminen ajoittui vasta Killing Machine -levyn aikoihin. Vaikka Stained Class oli 70-luvun metallia parhaimmillaan, löysi Rob Halford tiensä Lontoon S/M-seksikauppoihin vasta tuon jälkeen. Katsokaa eroa  vuoden sisällä...ensin Stained Class -kiertueelta Robin lavapersoona versus Killing Machine -tyyli. Rumpali Les Binks taisi yrittää pisimpään vältellä niittejä ja nahkaa. Kaveri lopulta häipyikin kuvioista flanellipaitoineen vuonna 1979. Sääli toisaalta. Priestin eräs upeimmista kappaleista Beyond the Realms of Death on juuri Binksin käsialaa.

   Viimeisetkin hapsutakit ja Ian Hillin kauluspaita heitettiin roskiin British Steelin (1980) ilmestyessä, mutta Killing Machinessa bändi tajusi olevansa metalliyhtye. Tänä päivänä herrat kertovat haastatteluissa olleensa sitä aina ja ylpeästi toisin kuin esimerkiksi Sabbath, Zeppelin ja Purple, kuten Sam Dunnin mainiosta Metal Evolution -sarjasta käy ilmi. Toki näin, mutta pakko sanoa, että kyllä Priestilläkin kului useampi vuosi ennen kuin ymmärsivät olevansa heavy metal -yhtye. Mutta varmasti ovat ensimmäinen nimekkäämpi yhtye, joka sitä lippua alkoi ylpeänä kantaa.

   Killing Machine on klassista Priestiä parhaimmillaan. Oli vaikea päättää kirjoitanko tämän blogin juuri tästä levystä vai Stained Classista, mutta vaakakuppi kääntyi Killing Machineen Judas Priestin vaikutus koko metalligenren kehityksessä on kiistaton . Priestin jäljessä kulkivat sekä Iron Maidenin pitkätukat, että kaikki muutkin brittiläsen uuden metalliaallon eli NWOBHM:n bändit kuten Saxon, Samson, Demon ja monet muut. NWOBHM (New Wave of British Heavy Metal) oli kuin turkulainen runous 90-luvun alussa, uutta ja kovaäänistä!

   

   Kun puhutaan Judas Priestin uran läpimurrosta, nostetaan aina esiin British Steel (1980). Tietysti itseoiketetusti se oli iso harppaus eteenpäin. Lopullinen menestys USA:ssa kulminoitui Screaming For Vengeance (1982) -albumiin, mutta väitän, että Amerikan menestyksen pohja luotiin Killing Machinella tai sanotaanko Hell Bent For Leatherilla, millä nimellä levy Jenkkilässä julkaistiin. Killing Machine -nimeä pidettiin liian väkivaltaisena tuossa kaksinaismoralistien luvatussa maassa. Yhdysvaltalaiseen kaksinaismoralismiin Judas Priest törmäsikin myöhemmin, kun yhtye joutui oikeuteen vuonna 1990 syytettyinä kahden teinipojan itsemurhaan yllyttämisestä sanoituksillaan. Nuo itsemurhaan muka yllyttävät kappaleet muuten löytyvät Stained Class -levyltä: Spooky Tooth coveri Better By You Better Than Me sekä edellä manittu Beyond The Realms Of Death. Olen jokseenkin paljon noita eläissäni kuunnellut... ja hengissä ollaan.

    Killing Machine esittelee monipuolisen biisivalikoiman. Metallisen, mutta toisaalta jopa osittain popahtavan. Sisältääpä levy myös kauniin balladin Before The Dawn. Vuonna 1979 yhtye esiintyi suositussa Top Of The Pops- ohjelmassa heti Abban perään. Evening Star -kappale on kaukana siitä miten Heavy Metal tänä päivänä määritellään. Ja ilkeämielisesti voisi jopa bändin yrittäneen ajatella laskelmoidusti miellyttää laajempaa yleisöä hieman kevyemmällä rallatuksella. Pohjan kaikelta paskapuheelta vie kuitenkin koko albumin kappaleiden vahvuus. Levy on kuin tämän vuoden Tuska-festivaaleilta kojusta ostamani viisirivinen pyramidiranneke...aito juttu!

   Judas Priestin omaleimaisuus on kiistämätöntä. Glenn Tipton ja K.K. Downing loivat kahden kitaristin tyylin, jollaista ei ennen oltu kuultu. Monet ovat sitä kopioineet, Iron Maiden ensimmäisenä. Mutta Priest lisäsi keittoonsa vielä Rob Halfordin, jonka ääniala riitti kiilaamaan kovaa ja korkealta kitaristien luoman äänimassan välistä. Tässäkin Maidenin Steve Harris kulki copycattina perässä valitessaan Bruce Dickinsonin yhteensä laulajaksi. Kaikki kunnia Maidenille, mutta ensin oli Priest!

  

IRON MAIDEN - PIECE OF MIND (1983)

Iron Maidenin kolmas albumi The Number of the Beast räjäytti pankin. Levy nousi suoraan ilmestyttyään brittilistan kärkeen. Kahdella ensimmäisellä lätyllä laulanut Paul DiAnno oli siirretty sivuun Killers World Tourin aikana ilmenneiden henkilökohtaisten ongelmien johdosta. Tilalle Steve Harris oli hankkinut Samson -yhtyeessä kannuksensa kiilloittaneen Bruce Dickinsonin. Dickinsonin tulo ja kehittyminen yhdeksi maailman merkittävimmäksi hevivokalistiksi oli tietysti mainittava muutos, muttei suinkaan ainoa. Bändin sävellystyön vastuun jakaminen pelkästään Steve Harrisin hartioilta on vähintäänkin yhtä merkittävää. Adrian Smithin alkaessa säveltää Maidenille myös Harrisin sävelkynä terävöityi.

Beastin menestyksen myötä paineet neljännen albuminen tekemisessä ovat mahtaneet olla vuoren korkuiset. Asiaa ei mitenkään helpottanut rumpali Clive Burrin pitkällä maailmankiertueella ilmenneet ongelmat. Soitto ei kulkenut entiseen malliin ja henkiset paineet olivat miehelle liikaa. Viina maistui ja komppi pätki.Myöhemmin MS-tautiin sairastuneen Burrin ongelmat saattoivat olla jo piilevän taudin aiheuttamia. Tilalle hankittiin Trust-yhtyeessä ja Pat Travers bändissä soittanut lyttynenä Nicko McBrain.

Yhtye äänitti levyä Bahamalla samoista syistä kuin Rolling Stones teki aikanaan Exile on Main St.-albumiaan Ranskassa. Britannian verotus kun tuohon aikaan vei muusikoiden tekemisestä melkoisen siivun. Ja kelienkin puolesta Bahama lienee ollut mukavampi kuin sateinen Englanti.
Albumi julkaistiin toukokuussa 1983. Levy ei noussut edeltäjänsä tavoin brittilistan ykköseksi vaan kolmoseksi. Levy kuitenkin myi edeltäjäänsä paremmin ja Jenkeissä ylitti platinaan oikeuttavan miljoonan kappaleen myynnin. Singleinä julkaisriin Flight of Icarus ja The Trooper, todellisia Maiden klassikoita kumpainenkin.

  Bändi aloitti 140 konserttia käsittäneen World Piece Tourinsa toukokuussa 1983 ja päätti sen joulukuussa Dortmundiin keikkaan, joka televisioitiin ympäri Eurooppaa. Suomessa bändi esiintyi 1. kesäkuuta Helsingin jäähallissa lämppärinään Rock Goddess. Muistan nähneeni tuon Dortmundin keikan aikoinaan tai ainakin osan siitä Suomenkin televisiosta ja se edelleen tänä päivänä vakuuttaa. Iron Maiden on elämänsä vedossa. Nälkäinen yhtye, joka on myös luovuutensa huipulla ja suorassa nousukiidossa kohti uusia menestyksiä. Iron Maiden oli vielä vuonna 1983 heavy-yhtye eikä pelkkä porukka toimistusjohtajia rutiineissa, mitä se välillä tänä päivänä tuntuu olevan. Myönnetään, että niin ovat monet muutkin aikalaiset. Tietysti tunteet ja omat muistot kultaavat näissäkin jutuissa bändin. Piece Of Mind on minulle henkilökohtaisesti yksi rakkaimpia Maiden-albumeja. Vuonna -83 ostettu c-kasetti tuli soitettu melko puhki aikoinaan ja hyvältä se kuulostaa tänäkin päivänä.
                                                                                             

Tätä tuli veivattua Luxorin kasettimankassa aikoinaan erittäin tiuhaan.

,