DOKKEN - BACK FOR THE ATTACK (1987)

Dokkenin neljäs studioalbumi Back For The Attack ilmestyi aikana jolloin hard rock eli ehkä voimakkainta kukoistustaan. Samana vuonna ilmestyivät myös Aerosmithin Permanent Vacation, Def Leppardin Hysteria, Guns n´ Rosesin Appetite For Destruction, Warlockin Triumph And Agony ja Mötley Cruen Girls, Girls, Girls...vain muutamia mainitakseni. Jos tänä päivänä ilmestyisi yksikin näin laadukas albumi, olisin ihmeissäni ja onnellinen. Okei, tämä johtuu tietysti siitä, että olen jo vanha pieru, enkä ymmärrä nykymaailman menoa. Ja kyllä se Priestin tänä vuonna ilmestynyt Firepower on ihan kelpo lätty. Eli tämä todistanee, että olen sittenkin ajan hermolla ja kiinni tässä päivässä. Jostain kumman syystä edellisen lauseen kirjoittamisen jälkeen alkoi ikkunan takaa kuulua varisten naurua.

   Palataanpa siis vanhaan hyvään aikaan ja vuoteen 1987. Dokken oli jo saavuttanut parilla edellisellä albumilla, Tooth And Nail (1984) ja Under Lock And Key (1985), maineen merkittävänä tekijänä permanentti-skenessä.  Molemmat levyt olivat yltäneet Yhdysvalloissa platinamyyntiin ja niiltä oli lohkaistu useita hittisinkkuja. Bändin valmistautuessa neljännen levyn tekoon paineet ja odotukset tuntuivat varmasti niskassa. Yhtye päätti siirtää tähtäintään pari pykälää raskaampaan soundiin. Dokkenin vahvuus lienee jokaisen jäsenen kyvyssä osallistua kappaleiden tekoon. Tekijätiedoista löytyvät kaikki aina rumpali Wild Mick Brownia myöden. Sama asia kertoo myös yhtyeen kykenevän tekemään biisejään yhdessä. Asia, josta voisi päätellä henkilökemioiden toimivan hyvin. Mutta ei. Dokken on tunnettu riidoistaan ja egojen yhteentörmäyksistä, jotka kulminoituivat valitettavasti Back For The Attackin julkaisua seuranneeseen kiertueeseen. Mutta ei mennä asioiden edelle.

 

 

   Dokken oli tehnyt menestyneen kiertueen yhdessä Scorpionsin kanssa ja palasi studioon joulukuussa 1986 levyttämään Nightmare on Elm Street 3 - leffan soundtrackille kappaleen Dream Warriors. Elm Street -elokuvat olivat tuohon aikaan älyttömän suosittuja ja bändille oli loistoveto päästä mukaan rainalle. Myös kappaleesta kuvattu musiikkivideo hyödynsi elokuvaa ja jopa Robert Englund Freddy Kruegerin roolissa saatiin mukaan videolle. Elm Streetin ja Dream Warriorsin myötä yhtye sai näkyvyttä ja uusia faneja vanhalta mantereelta. Dream Warriors on eittämätön hard rockin klassikko yhä tänä päivänä. Yksi bändin parhaita kipaleita, uskaltaisin jopa sanoa ääneen että paras.

 

 

 

      Leffaproggiksen jälkeen yhtye vetäytyi takaisin studioon tullakseen sieltä ulos marraskuun 27. päivä uunituoreen long playn kanssa. Levyltä lohkaistiin singlet Burning Like A Flame, Prisoner, Heaven Sent ja tietysti tuo jo edellä mainittu Dream Warriors. Sinkkujen menestys siivitti myös koko albumin ylittämään platinamyyntirajan. Back For The Attackista muodostui Dokkenin myydyin levy. Yhtye esiintyi vuoden 1988 Monsters Of Rock -festivaalilla yhdessä Van Halenin, Scorpionsin, Metallican ja Kingdome Comen kanssa. Yhtyeen Japanin kiertueelta julkaistiin tuplalive Beast From The East. Muistan itse kuinka odotukset livelevyn kohdalla olivat korkealla, mutta komeiden kansien sisältä löytyi jotenkin kliininen ja ylituotetun oloinen kökkäre. Kuuntelin pari päivää sitten liven läpi pitkästä aikaa, eikä mielipiteeni ole vuosien saatossa muuttunut. Liian hiottu ja laskelmoidusti korjailtu tallenne jättää edelleen valjun fiiliksen ja jälkimausta ei voi edes puhua, koska kuunteluhetkelläkään tunnelmaan ei saa purutuntumaa. Ymmärrän ja toki tiedän, että kaikki yhtyeet korjailevat livetallennuksiaan studiossa, mutta kyllä liveltä pitäsi hieman haista hien läpi ja pikkuhousujen kostua niitä kuunellessa. Valitettavasti Dokkenin Beast From The East (1988) ei saa aikaan näitä reaktioita.

 

    Kiertueella myös bändin johtokaksikon Don Dokkenin ja George Lynchin välit tulehtuivat siinä määrin, että kiukuttelu ja keskinäinen vittuilu saivat bändin lopulta hajoamaan maaliskuussa 1989. Nykyään jo useamman comebackin tehnyt yhtye on jälleen kasassa, mutta niin kuin meistä kaikista on Dokkenin äijistäkin tullut vanhoja vanhojen hittiensä kelaajia. En tiedä onko tämän päivän Dokkenilla enää mitään annettavaa. Ihan kiva nostalgiapaukku kuten niin monet aikansa kollegatkin, jotka yhä kiertävät festareilla esiintymässä meille kaljamahaisille ja kaljuille viisikymppisille. Juuri niille samoille tyypeille, joille me itse nauroimme 80-luvulla tennareissamme ja pitkissä rasvaisissa leteissämme. Niin se menee. Aika on armoton, mutta onneksi elämä on mukavaa vaikka hiukset harvenee ja lukulaseja joutuu käyttämään nähdäkseen lyriikat vinyylilevyjen sisäpusseista.

   Back For The Attack on Dokkenin kruununjalokivi. Yhtyeen paras levy, jolla varsinkin Lynchin kitarointi on aivan pitelemätöntä ja nerokasta. Lynch omaa ainutlaatuisen tekniikkansa ohella tunnistettavan oman tyylinsä. Selllaisia kitaristeja tähän maailmaan ei kovin montaa mahdu. Etenkin hard rockin saralla, jossa kitaristeilla on tapana sortua lähinnä kopioimaan sankareitaan kuin keksiä ja kehitellä omaa juttuaan. Lynchin soitossa on sielukkuutta ja se kuuluisa oma ääni, joka luo vahvan pohjan koko Dokkenin soundille. Se yhdistettynä hyviin biiseihin ja Don Dokkenin karismaan keulahahmona luovat yhtälön, joka toimii. Don Dokkenin lauluääntä on helppo erehtyä pitämään ohkaisena Diohin ja Halfordeihin verrattuna, mutta samoin kuin Vince Neil on maailman paras laulaja Mötley Crueen, on Don Dokken ansainnut nimeään kantavan yhtyeen. Ja liitettiinhän Donia jo kahdeksankymmentäluvulla huhuissa kovin Scorpionsinkin nokkamieheksi Klaus Meinen kärsiessä kurkkuongelmista. Repikää siitä ja kuunnelkaa Dokkenia!

ZERO NINE - WHITE LINES (1985)

Nyt on jo viimeistään aika kohottaa maljaa kotimaisuudelle ja kunnioittaa suomalaisia muusiikintekijöitä tälläkin sivustolla. Kaikenmoinen hatunnosto suomalaisen hevin pioneereille Kimmo Kuusniemelle ja kumppaneille. Pioneerin osa on kova ja arvostuksen saamiseen Kuusniemelläkin kului useampi vuosikymmen. Toki kaikki Sargofagus-tekemiset tahi Moottorilinnut-materiaali ei ehkä aina sitä laadukkainta kamaa ollut, jos vaikka vertaa epäreilusti siihen mitä esim. Judas Priest teki suuressa maailmassa samaan aikaan. No, me ollaan Suomi ja maailma on epäreilu, näinhän se on ollut.

   Kepa Salmirinne on ehdottomasti suomalaisten hevilaulajien aatelia. Ian Gillanin laulukirjaa tarkkaan lukenut Salmirinne sisäisti lahjakkaasti mistä on hyvät hevilaulajat tehty...ei niinkään keuhkoista kuin palleasta. Pian Kepan perään kentälle ilmestyi Marco Hietala Tarot -yhtyeineen. Vexi Salmen, Kassu Halosen ja Kisu Järnströmin Flamingo-yhtiö mainosti  vuonna 1986 Tarotin Spell Of Iron -debyyttiä tyyliin: "Suomi-hevin kuninkaat, ei haastajia." En ole aivan varma alun sanamuodosta, mutta oleellisin "Ei haastajia", on oikein. Zeus Mattila ihmetteli Epe Heleniuksen julkaisemassa Heavy Heaven -lehdessä, jotta mitäköhän Zero Nine tuumi moisesta. Vuonna 1986 Zero Ninen tuskin tarvitsi huolestua. Yhtye oli julkaissut menestyneimmän albuminsa Intriguen. Zero Nine oli kiistatta suosionsa huipulla.

   Intrigueen  ja sen menestykseen oli siivittänyt Nollaysi-orkesterin todellinen läpimurto vuonna 1985. White Lines -levystä kohistiin Suomessa jo etukäteen kovin sen julkaisukanavan johdosta. Monikansallinen Virgin-levylafka oli kiinnittänyt huomioita suomalaisbändiin ja lopulta levydiili oli todellisuutta. Suomessa ei oltu moiseen totuttu ja toimittajat alkoivat rummuttaa läpimurtoa maailmalla. Jälkeenpäin näistä Zerojen, Smackien ja Havana Blackien "maailmalle lähtemisistä" on helppo ollut vääntää vitsiä, mutta tosiasia on kuitenkin, että nämä bändit ovat kaikkein sen suurimman kunnioituksen ansaitsevia. Aikakaudella, jolloin suomalaisilla levy-yhtiöillä ei ollut taitoa/halua/pääomaa satsattavaksi yhtyeisiin. Ei ollut nettiä, ei sähköpostia. Kaikki kulki etanapostilla. Bändit tekivät itse suunnattaoman työn kaiken eteen ja Suomessa osa jengiä kehtasi naureskella ja dumata. Hävetkää! 

   Ekana sinkkuna levyltä hakattiin irti itseoikeutetusti Never Stop Runnin'. Hitti-isku, jonka olisi luullut uppoavan myös eurooppalaiseen yleisöön. Jälkeenpäin on helppo viisastella, mutta vuonna 1985 Virgin lanseerasi Zero Ninen suurimmaksi osaksi maihin, joissa myyvintä kamaa ei ehkä ollut hard rock. Suomessa toki uskottiin, jotta läpimurto vanhoillisessa rockmaassa Englannissa olisi mahdollista, mutta ei. White Linesin kansainvälisiä myyntilukuja en tiedä, mutta epäilen, jotta hypetys ja myynti kohdistui lopulta vain Suomeen. Toki olen itsekin ostanut kyseisen levyn single-julkaisut Ebayn kautta myöhemmin Saksasta. Eli joitakin kappaleita maailmallakin myytiin.

 

Albumi äänitettiin Helsingissä Finnvoxin studiolla T.T. Oksalan johdolla. T.T. lienee ollut tunnetuin ja käytetyin tuottaja 80-luvun Suomen rock-skenessä. Boycott, Smack ja Peer Gynt käyttivät Zerojen ohella Oksalan palveluksia. Oksalaa kehuttiin, eikä syyttä. Siitä huolimatta White Linesin suurin heikkous on tuotantopuoli. Harvinaisen tunkkaista äänimaailmaa Oksala on paikoin onnistunut levylle luomaan. En tiedä onko tarkoitus ollut saada tiettyä raskautta bändin sointiin. Asia, josta Zerojen edeltävät levyt olivat kärsineet. Komeaa kaikua ja tiettyä täyteläisyyttä saundiin onkin saatu, mutta samalla ihmeellistä puuromaisuutta myös. Zero Nine erosi monista aikalaisistaan suomalaisista rockyhtyeistä Iro Murtolan kosketinsoundin ansiosta. White Linesilla koskettimet nostettiin vahvemmin osaksi kokonaisuutta erittäin toimivasti.

   Näin Zerot vuoden 1985 Ruisrockissa. Bändi oli nälkäinen ja luotti täysin uuteen materiaaliinsa. Muistaakseni setti koostui lähes täysin uudesta White Lines-materiaalista, lukuunottamatta edelliseltä Headline-levyltä poimittua Walk Away-kappaletta, sekä Twisted Sister-lainaa We`re Not Gonna Take It. White Lines levyn nimenä aiheutti kuhinaa toimittajissa. Bändi sai useammin kuin kerran oikaista haastatteluissa, jotta nimi ei tarkoita kokaiiniviivoja vaan valtatien valkoisia keskiviivoja. White Linesin lyriikkapuolelle panoksensa antoi myös ei niin heviyhteyksistään tunnettu Edu Kettunen, joka käsittääkseni viilaili turhat rallienglanti-ilmaisut pois levyltä.

   White Lines oli bändin omienkin sanojen mukaan ensimmäinen levy, jolla oma lopullinen oma ilme löytyi ja loksahti kohdalleen. Tätä hyödynnettiin seuraavien levyjen kanssa. Vaikka Virginin kanssa homma lopulta kuivui kasaan, ei bändi antanut sen haitata. Levyt huomattiin myös muualla ja näytön paikkoja ulkomaille avautui. Vuonna 1986 elokuussa yhtye soitti Råsundan stadionilla Tukholmassa Monsters Of Rock -festarilla. Muut samana päivänä esiintyneet porukat olivat niinkin "nimettömiä" orkkia kuin Def Leppard, Ozzy Osbourne ja Scorpions. Kuusamon karjut hoitivat homman kotiin. Kun ruotsalaislehdet kehuivat suomipoikia, saattoi kotopuolessa tuntea ylpeyttä. Jos Lordi on saanut Rovaniemelle aukion, niin Zero Nine ansaitsisi vähintään Kuusamosta oman nimetyn tunturin ja mökkitontit joka jannulle, sen verran ovat kotikontujaan vuosien saatossa kehuneet ja tehneet tunnetuksi.

 

   Seuraavana vuonna kesäkuussa yhtye kävi heittämässä keikan Lontoon legendaarisella Marquee-klubilla. Muutamia päiviä myöhemmin samaisessa paikassa esiintyi muuan Guns N` Roses. Hyvin pian Lontoon reissun jälkeen yhtye soitti Suomessa Ahveniston moottoriradalla Giants Of Rock -festivaalilla. Lontoosta oli mukaan tarttunut ainakin Mara Mäntyniemelle varsin näyttävä Jackson -keppi ja Kepa oli löytänyt Sohon putiikeista tiukan valkoisen esiintymisasun, jossa lämmitti Ahveniston yleisön tulikuumaksi Nollaysin jälkeen esiintyneelle Helloweenille.

   White Lines on ilman muuta Zero Ninen uran kulmakivi ja risteyskohta, jossa yhtye lopulta löysi hakemansa. Tänä päivänä orkesteri on yhä kasassa, tosin keikka- ja levytystahti on muuttunut suht rauhalliseksi. Edellisestä, muuten vallan mainiosta, 09-levystä IX on jo kohta vierähtänyt viisi vuotta. Yhteen toivoisikin jo hiljalleen raahautuvan studioon ja sitä myöden myös keikoille. Jos on joskus tullut huudetuksi Never Stop Runnin'!, ei parane pysähtyä keskelle moottoritietä. Lopun voisi kiteyttää Kepa Salmirinteen omin sanoin, kun toimittaja kysyi miksi juuri heviä...Kepa osoitti tunturin suuntaan ja vastasi: "Tsiikaa tohon! Pystytkö heittään jotain Jamaika-regeitä?"