PAUL STANLEY (1978)

Paul Stanleyn sooloalbumi on kaikista neljästä ehkä odotetuimman kaltainen. Stanley ei halunnut lähteä tekemään liiaksi Kissin omasta materiaalista poikkeavaa kamaa ja miksi olisikaan. Kiss tyydytti musiikillisesti ehkä parhaiten juuri Paul Stanleyn kunnianhimoa. Jos yhtye pitää yhdistää yhteen jäseneensä tunnistettavimmin musiikillisesti, on se henkilö juuri Stanley. Ulkoisesti bändin kasvot ja tunnetuin karaktääri on tietysti Gene Simmonsin luoma demoni, mutta musassa pitkäkieli jää tähtilapsen jalkoihin. Jopa Simmonsin pahuuden tavaramerkiksi muodostunut God Of Thunder on Paul Stanleyn käsialaa, toki vahvasti Bob Ezrinin ideoimana.

    Ero jo rasittaviksi käyneistä Kiss-kavereista, lähinnä Ace Frehleystä ja Peter Crissistä antoi Stanleylle tilaa hengittää vapaammin, mutta toisaalta tienpäällä rundaamaan tottunut tähtisilmä koki epävarmuutta. Siviilissä  ilman lavarooliaan Stanley tunsi itsensä yksinäiseksi ja olonsa tyhjäksi. Naisia ja rahaa riitti, mutta kaikki ei tuntunut kuitenkaan olevan kohdallaan. Stanley kammoksui alkuun Kissin yli vuoden keikkataukoa. Herra ja hidalgo tunsi elävänsä vain lavalla ja sen jälkeen himassa seinät kaatuivat päälle. Siellä jo huudetaan, että voi miljonääriraukkaa, hankkisi oikeita ongelmia! Joo, kaikki on suhteellista. 

 

 

 

    Onneksi sooolevyn duunaaminen antoi muuta mietittävää kuin tapettien tuijottamisen. Mistäpä lauluun aiheet? Aika pitkälti omista naissuhteista. Stanley kaipasi vakiintumista, mutta samaan aikaan heilasteli itse useaan eri suuntaan. Soololevynsä kappaleet Tonight You Belong To Me ja Wouldn´t You Like To Know Me Stanley kirjoitti Bill Aucoinilla pr-osastolla eli samassa "Kiss-firmassa" työskennelleestä Carol Kayesta. Sitä kutsutaan kuormasta syömiseksi eli työpaikkaromanssiksi. No joo, toimiston tyttöjä ei lasketa, vai? Paul vaati Carolia hylkäämään silloisen poikaystävänsä, vaikka omien sanojensa mukaan nauttikin klassisista kolmiodraamoista. WTF?? Neiti lemppasi toisen kundin pihalle ja ilmaantui Paulin oven taakse, mutta arvatkaapa mitä? Paul Stanley, suuri rockjumala, ahdistui tästä kovin. Carol hyppäsi seuraavaan junaan ja matkusti takaisin ex-poikaystävänsä kainaloon. Mutta loistavat kipaleet Stanley aiheesta sai rutistettua. Ne ovat levyn helmiä. Rokkenrollia parhaimmillaan. Toki lauluun oli aihetta myös muista naissuhteista. Iki-imelä, mutta niin liikuttavan koskettava kaikkien tulevien kasariballadien äiti Hold Me, Touch Me (Think of Me When We're Apart) linkittyy pienen mutkan kautta bändikaveri Gene Simmonsiin. Simmonsin heilastelu Cherin kanssa on tuttua kauraa kaikille ja Amerikan seitkytluvun seiskapäivien normikamaa, mutta Paul Stanley pokasi Cherin siskon Georganne LaPieren. 

    Paul törmäsi myös ensimmäisen kerran kaveriin nimeltä Desmond Child. Toki häneenkin naisten kautta. Stanley oli nähnyt New Yorkin lyhtypylväissä keikkajulisteita bändiltä nimeltä Desmond Child & Rouge. Yhtyeessä lauloi Desmondin lisäksi kolme hemaisevaa leidiä Diana Graselli, Maria Vidal, Myriam Valle. Näiden naisten perässä Paulus kiiruhti katsomaan keikkaa. Stanley ui itsevarmoin elkein liiveihin ja ajautuikin suhteeseen yhden Desmondin tytön kanssa. Paulin ilmaannuttua kuvioihin Desmond tulikin hyvin pian, jo vuonna 1979, ulos kaapista. Sillä tuskin oli suoraan yhteyttä Paul Stanleyn ilmaantumiseen pelikentälle. Korkeintaan kuin, että Paul ystävänä valoi itseluottamusta Desmondiin. Tai sitten Desmond totesi nähtyään Stanleyn, ettei ollut muuta mahdollisuutta, kun tämä kuitenkin veisi kaikki daamit ;). Paul piti näkemästään ja kuulemastaan Rouge-yhtyeen meiningistä niin paljon, että pyysi pumpun studiuoon vetämään taustoja levynsä Move On -kappaleeseen. Myöhemmin Rouge hajosi ja Paul unohti tytöt, mutta yhteistyö Desmondin kanssa alkoi ensin melko messevällä I Was Made For Loving You-diskoilulla jatkuen myös Kissin kasarikaudella useilla hiteillä. Paul Stanley oli muuten se henkilö joka ehdotti Desmondia säveltäjäksi, kun Bon Jovi oli työstämässä kolmatta albumiaan. Niin just, sitä Slipperyä.

 

 

 

    Rockjumala Paul Stanleyn itseluottamus yksityiselämänsä suhteen saattoi olla heikoilla, mutta musiikki rakentui vahvalle peruskalliolle. Siitä kertoo sekin, että mestarin levy on ainut Kiss-kukkojen albumeista, jolle ei kelpuutettu covereita. Eli luotto omaan biisinkirjoitustaitoon oli kova. Varmistuksia ei tarvittu. Stanley on omassa elämäkertakirjasssaan kertonut, ettei kukaan toivonut mitään hyvää kavereidensa levyjen suhteen. Kilpailutilanne on ollut melko totista turpaanvetoa. Nyt punnittiin kuka on Kissheeboista ykkösjätkä. Altavastaajina peliin lähtivät Frehley ja Criss, joista ensimmäinen yllätti koko odottavan Kissmaailman tai ainakin kaikki tuttunsa levyllään. Paul Stanleyn voisi kuvitella olleen karvaasti pettynyt levynsä listasijoitukseen verrattuna "bestiksiinsä". Albumi nousi Billboardin albumilistan sijalle 40 jättäen vain Peter Crissin taakseen muutamalla sijalla. Singlenä levyltä lohkottiin jo edellä mainittu siirappi Hold Me Touch Me, joka ei ehkä ollut kuvaavin veto älpyltä. Avausbiisi Tonight You Belong To Me olisi iskenyt sinkkuna kuin aavikon korkkarit muinoin eli miljoona volttia, mutta Casablancalla Bogartin Neil tötsypäissään tuumi toisin. Toki kappale oli Acen New York Grooven jälkeen toiseksi paras levyjen sinkkusijoitus, mutta vasta Billboard-sijalla 46 jättäen Simmonsin Radioactiven sijalle 47. Peter Crissin sinkut eivät sadan sakkiin mahtuneet.

Paulin levyn posteri.

   Merkittävin musiikillinen apu studiossa ja levynteossa oli Bob Kulick. Mies, joka oli jo Alive II:n ja myöhemmin Killersin studioraidoilla käynyt tuuraamassa viihteelle unohtunutta Ace Frehleytä. Bob Kulick on aina ollut mies paikallaan, mutta kuitenkin ilman ansaitsemaansa suurempaa huomiota. Bob hääri Meat Loafin ykköskepittäjänä, samoin kuin Blackie Lawlessin ideoimalla Waspin The Crimson Idolilla. Useasti kalju kepinheiluttaja on saanut toimia Paul Stanleyn ja Kissin luottomiehenä. Myös Gene Simmons olisi halunnut Kulickin omalle soololleen tikkaamaan, mutta Stanley ehti ensin. Varmasti reilusti tuuheatukkaisempana herra olisi ollut Ace Frehleyn korvaaja bändissä. Sukuun se pesti kuitenkin lopulta päätyi, kun pikkuveli Bruce Kulick liittyi yhtyeeseen 80-luvulla. Stanley itse toimi levynsä tuottajana apunaan Jeff Glixman. Kulickin lisäksi nimimiehistä levyn Take Me Away (Together As One) raidalla rummuissa kuullaan Carmine Appicea.

 

 

 

   Levytys tapahtui New Yorkissa ja Los Angelesissa, mutta Stanley halusi miksata levyn kuitenkin Lontoossa kuululla Trident-studiolla, jossa olivat levyttäneet niin Beatles kuin Queen. Samalla reissulla Stanley miksasi myös New England-yhtyeen debyyttilevyn, jonka tuottajaksi hän oli lupautunut Bill Aucoinin pyynnöstä. Englannin reissuun liittyy myös traagisuutta, kun Atlantin yllä Concordesta sammui yllättäen toinen moottoreista. Kone joutui lopulta tekemään hätälaskun Newfoundlandin lentokentälle, josta Stanley pääsi seuraavana päivänä jatkamaan DC-10:n kyydissä perille Lontooseen. Alunperin kolmen ja puolen tunnin matkasta muodostui 17-tuntinen, mutta hengissä selvittiin.

Acen sinkku oli hitti, muut eivät.

   Casablanca Records teetätti yhtenäistä linjaa noudattavat kannet Eraldo Carugati nimisellä taitei-lijalla. Soololevyjen kannet ovat muodostuneet yhtä ikonisiksi Kissin historiassa kuin esim. Ken Kellyn maalaamat Destroyer ja Love Gun tai kuin Michael Doretin Rock and Roll Overin kansitaide. Nimenä tosin Carugati usein unohdetaan mainita toisin kuin Kelly ja Doret. Carugati maalasi myös kannet Rushin Fly By Night albumiin. Sooloalbumit julkaistiin syyskuun 18. päivänä 1978. Neil Bogartin ideana oli nelinkertaistaa Kissin myyntiluvut, kun jokainen teini ostaisi neljä levyä yhden sijasta. Vaikka jokainen levy saavuttikin Yhdysvalloissa platinarajan eli yli miljoonan myydyn levyn pyykin, olivat kulut sen verran kovat, että levylafka otti kuitenkin projektista neniinsä. Myös Kissin koko ajan enemmän rockyhtyeestä lapsiperheiden suosikiksi muuttuminen söi yhtyeen uskottavuutta samalla popimmaksi muuttuvan musiikin myötä.

Ja vinkkinä loppuun...

jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:

JA KAHDEKSANTENA PÄIVÄNÄ

ACE FREHLEY (1978)

Ace Frehleyn henkilökohtainen elämä oli jo vuonna 1978 melkoisessa sivuslaidissa. Päihteet, lähinnä alkoholi ja kokaiini, toivat reilusti lisää vauhtia muutenkin melko värikkäänä persoonana tunnetun avaruusmiehen lentoon. Sex, drugs & rock and roll -kliseen mukaan elävällä Frehleyllä meni vielä tässä vaiheessa melko mukavasti. Kroppa ja pää kestivät menossa mukana ja Kissin luottokortilla ei tuntunut olevan limittiä eli taalojakin oli perstaskussa melkoinen nippu. Nykypäivänä täysin raitis Frehley ehti kuitenkin kadottaa myöhemmin suuren osan Kississä tienatuista manitsoistaan ja ison siivun elämästään täysin soosissa hillumiseen. Onneksi nykyään tupakkiaskeissa ja viinapulloissa on varoitustarrat, niin ei käy näille nykypäivän teinipoppareille kuten esikuvilleen.

   Kun Gene Simmons ja Paul Stanley vuonna 1978 myöntyivät ideaan antaa jokaisen jäsenen tehdä omat soololevynsä, ajatuksena oli vahvasti motivaatonsa yhtyeen sisällä kadottaneiden ja omaan leiriinsä ajautuneiden Frehleyn ja Peter Crissin rauhoittaminen ja palauttaminen ruotuun. Stanley, Simmons ja Bill Aucoin elättelivät toivoa, että enemmän ja enemmän bändiin välinpitämättömästi suhtautuneet kitaristi ja rumpali ymmärtäisivät palata iltalomilta ajoissa kasarmille saatuaan purkaa paineensa ja päästää höyrynsä pihalle omiin levyihinsä. Se miten lopulta kävi ei ollut ruksattuna kenenkään pitkävetokuponkiin. Elämä on ihmeellistä.

 

 

 

   Ace Frehley päätti ottaa avukseen levyntekoon tuottajaksi Eddie Kramerin. Frehley oli mieltynyt Kramerin tapaan työskennellä jo aiemmin Kissin kanssa. Eddie Kramerin näkemys sekä taidot tehdä ja tuottaa rocklevyjä olivat 70-luvulla vertaansa vailla. Frehley ei myöskään marssittanut Simmonsin tapaan studiota täyteen muusikoita, poppareita ja takalistonnuolijoita. Rumpuihin avaruus-esa buukkasi ystävänsä Anton Figin, joka tulisi myös olemaan melko tykissä roolissa Kissin tulevilla albumeilla. 

   Frehleyn levylle kirjoittamat kappaleet ja levy kokonaisuutena yllättivät varmasti Stanleyn ja Simmonsin. Tai jos eivät vielä julkaisuvaiheessa tajunneet Ässän pesseen mäntysuovalla kollegojensa tekeleet mennen tullen, niin viimeistään myyntiluvut pakottivat Kissin pääpomot nöyrtymään ja ihmettelemään mikä omissa lätyissä meni pieleen. No joo... liioittelen hieman, sillä kyllähän jokainen levyistä sai paltinamyyntiin oikeuttavan statuksen ja Simmonsin levy nousi korkeimmalle listasijalle albumilistalla. Eikä Paul Stanleyn levyssä ole mitään vikaa. Päinvastoin. Stanley osoittaa vahvalla materiaalillaan jo  vuonna 1978 olevansa se herra ja hidalgo, joka Kissin peräsimessä on ja tulee olemaan tulevinakin vuosina. Palataan tuohon Paukan levyyn vähän myöhemmin omassa nuotiopiirissä. Kovin kauas Simmonsin listasijasta ei Ace jäänyt nousten Billboardilla pykälään 26.

 

 

 

   Ace Frehley avaa soolonsa kappaleella Rip It Out ja näyttää heti mistä kana pissii ja paarma hässii. Vahvaan riffittelyyn ja omaperäiseen kitarointiin, mutta samalla loistaviin kappaleisiin tukeutuva levy on toimiva kokonaisuus alusta loppuun. Levyltä löytyvät alkoholiin ja kokaiiniin viittaavat kappaleet, Snow Blind ja Wiped-Out, ovat kuitenkin enemmän oman elämäntavan kuvauksia kuin kiusantekoa Simmonsille. Ace Frehley oli ainut kiss-herroista, joka onnistui saamaan hitin levyltään. Russ Ballardin Hello-yhtyeelle kirjoittaman kappaleen New York Groove koverointi oli onnistunut veto. Styge nousi Jenkkilän sinkkulistan sijalle 13 ja siitä muodostui New York-anthem ja samalla yksi Ace Frehleyn tavaramerkkibiiseistä Se myös nosti koko albumin myydyimmäksi kaikista neljästä soolosta. Tulevalla Dynasty-kiertueella settilistaan mahtui alkuun yksi biisi joka levyltä. New York Groovea Kiss on veivannut myöhemminkin setissään. Reunion-kiertueen Helsingin keikalla 1997 kappale soljui lopulta Helsinki Groove muotoon, varsin hupaisaa New Yorkin poijiilta.

Accen soolojulkku.

 
   Soololevyn menestys antoi varmasti Frehleylle reilusti lisää itseluottamusta. Hellyyttävästi koheltavasta ja kikattelevasta kitaristista oli tulossa selvästi Kissin suosituin jäsen fanien keskuudessa. Inhimillinen ja pikkujurrissa koko ajan heiluva avaruusmies oli selvästi kansaanvetoavampi hahmo kuin tämän rinnalla jäykät ja seipäännielleet aina asialliset virkamiesmäiset Simmons ja Stanley. Seuraavilla Kiss-levyillä, Dynasty ja Unmasked, avaruusässä saikin esille enemmän kappaleitaan kuin aiemmin. Peter Crissin kävi aivan toisin. Jopa bänditoverien haukkuma Crissin soololevy myi vähiten ja samalla asia nakersi Crissin väärinymmärretyn egon höyrypäistä ajautumista eroon yhtyeestä. Ero tapahtuikin jo vuonna 1980 ja sitä edeltävällä Dynasty-kiertueella Crissin välinpitämättömyys ja päihteiden  kokopäiväinen käyttö saivat aikaan melko surkuhupaisia hetkiä, kun kissamies ei tahtonut pysyä hereillä esiintymisten loppuun asti. Voisin kuvitella, että ilman oman soolonsa menestystä myös Frehley olisi eronnut Kissistä jo paljon paljon aikaisemmin. Melko tyytyväiseltä Frehley bändissä tuntuikin aina siihen asti, kunnes Stanley, Simmons ja Bob Ezrin saivat päähänsä loistoidean teema-albumista (Music from) The Elder. Mahtipontinen konseptialbumi ei missään vaiheessa ollut Frehleyn mieleen. Ace Frehley erosi Kissistä vuonna 1982...ekan kerran.

ja vinkkinä loppuun...

jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:

JA KAHDEKSANTENA PÄIVÄNÄ

GENE SIMMONS (1978)

Gene Simmons lienee ikonisin hahmo rockmaailmassa. 70-luvulla Simmons oli vielä mystinen demoni, jonka naamion taa ei normijamppatavis päässyt kurkistamaan. Siis täysin eri tyyppi kuin 2000-luvulla omassa perhesarjassaan töllössä koheltava ikääntynyt rokkari, joka näyttelee bisnesmiestä parhaan kykynsä mukaan. Koko Kiss, mutta varsinkin Simmons, loivat bändistään elämää suuremman brändin. Sen merkitystä ei voi väheksyä. Joka toinen nelikymppinen suomalaismuusikko mainitsee vaikuttajakseen Kissin. Toki Suomessa kovin Kiss-aalto osui 80-luvulle aikaan jolloin yhtye oli luopunut kuolemattomuudestaan ja käytti enää vain poskipunaa ja ripsiväriä, sekä tupeerasi hiuslakalla pehkonsa Poisoneiden ja Faster Pussycattien tapaan.

Kiss, eiku Beatles.

 

   Vuonna 1978 maailma oli polvillaan Simmonsin edessä ja hän oli onnistunut luomaan yhtyeestään omien idoliensa The Beatlesin kaltaisen yhtyeen. Siellä Heikki Harma, jo nurkkapöydästä huutelee, että mitä tekemistä näillä maalinaamoilla on Maccan ja kumppaneiden kanssa. Yllättävän paljon, vastaan Heikille. Beatlesissa oli neljä hyvin vahvaa tunnistettavaa hahmoa. Jokaisella omanlainen laulusaundinsa ja karaktäärinsä. Kaikki handlasivat omat tonttinsa lopputuloksena ollen "We are One". Kyllä Ringo Starr sävelsi yhtä lailla kuin Peter Criss. Teki Ringo ainakin Dont Pass Me By:n Valkoiselle tuplalle, joka on vallan mainio laulu. Etelärokkarit The Georgia Satellites teki siitä varsin menevän kovervedon 80-luvulla. John, Paul, George, Ringo = Gene, Paul, Ace, Peter. Siitä onko Gene Simmonsista John Lennoniksi ja päin vastoin on turha alkaa nillittämään.

 

    Kun Gene Simmons alkoi työstämään vuoden 1978 soololevyään, hommaa lähdettiin hämentämään isolla kauhalla. Studioon kutsuttiin enemmän väkeä kuin helluntailaisten kesäkokoukseen vuonna 1979. Nimekkäimpien vierailijoiden listalla olivat Aerosmithin Joe Perry, Bob Seger, Cheap Trickin Rick Nielsen, Pulmusten Peggy Bundyna myöhemmin tutuksi tullut Katey Sagal, Donna Summer ja tietysti Genen jenkkilööppeihin saanut Cher. Cher ei muuten laula levyllä, vaan lähinnä ääninäyttelee orgasmia puhelinlinjoilla kappaleessa Living in Sin. Levyn tuottajaksi Simmons palkkasi avukseen Sean Delaneyn. Saman miehen, joka oli auttanut Peter Crissin levynkin teossa. Sean Delaneyn panos Kissin alkuajoista aina Creatures of The Night -levyyn asti oli merkittävä. Hän kehitti lavaesiintymistä yhdessä bändin kanssa, sävelsi biisejä ja kaiken kaikkiaan oli Bill Aucoinin ohella tärkeä osa Kissin organisatiota tai perhettä kuten kauniisti sanottaisiin.

 

   Ehdin jo Peter Crissin levystä kirjoittaessani haukkumaan Simmonsin omaa sillisalaatiksi, eikä kantani ole muuttunut. Samaan ongelmaan törmää, kun kuuntelee herran vuoden 2004 toista sooloa Assholea. Punainen lanka ei ole tuttu käsite. Ammutaan joka suuntaan mahdollisimman isolla aseella tähtäämättä. Silloin tällöin toki osuu kohdilleen, mutta huteja tulee turhan paljon. Olen lukenut, jotta Simmons kirjoittaa ja säveltää melkoiset määrät. Eli monesti määrä korvaa laadun. Kississä bändikaveri Paul Stanley onneksi rajoittaa Kepan omahyvähyväistä "kaikki mihin kosken muuttuu kullaksi -käsitystä." Samoin 70-luvulla Kissin levyjen tuottajilla Bob Ezrinillä ja Eddie Kramerilla oli sen verran tiukka auktoriteetti, ettei mikä tahansa kura päässyt levylle asti. Omilla sooloillaan kukaan tuskin uskalsi kyseenalaistaa maestron näkemyksiä, sen verran kuitenkin perseennuolemisesta taaloja oli luvassa.

Mukana tulleet julisteet ovat nykypäivänä keräilykamaa

   Albumi alkaa varsin menevällä pop-rallilla Radioactive, joka julkaistiin myös singlenä. Kappale on sinällään mainio, mutta siihen johtava kauhuelokuvamainen intro on ehkä upeinta mitä tälle levylle on saatu aikaan. Se lupaa jotain mitä loppulevy ei aivan lunasta. Ja kun siitä Beatlesistä aloitin, niin kuunnelkaapa kappaleet See You Tonite, Always Near You/Nowhere To Hide ja Mr. Make Believe. Jos ei niistä paista Beatles läpi kuin syyllisyys Isometsän lapimiehen puheista, niin ei mistään. Ehkä kaikkein käsittämättömin töräys on levyn päättävä Samu Sirkan joulutervehdyksenä tuttu When You Wish Upon A Star. Genellä on tähänkin hyvä selitys lapsuudestaan, mutta ei sitä silti olisi tarvinnut levylle asti laittaa. Albumi nousi Usan Billboard listalla sijalle 22, mikä oli Kiss-herrojen soololevyille korkein sijoitus. Eniten se ei näistä neljästä kuitenkaan myynyt.

   Jännä yksityiskohta, joka pitää vielä mainita, on ainakin alkuperäisen jenkkivinyylin keskiön reunaan kaiverrettu teksti: "OR SOMTHING SEEM LARH". Miksi se on siinä ja mitä se tarkoittaa? Sisäpiirin studiovitsi vai saatanallinen viesti? Fanit ovat raapineet takalistojaan ja päitään kymmeniä vuosia asian tiimoilta. Varsinaista vastausta ei ole saatu itse Simmonsiltakaan. Joko ukko ei muista tai ei halua paljastaa mystiseksi kasvanutta arvoitusta. Itse epäilen, että se on tällätty siihen, että voisimme edelleen ihmetellä asiaa lähes neljän vuosikymmenenkin jälkeen.

Ja vinkkinä loppuun...jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:

JA KAHDEKSANTENA PÄIVÄNÄ

PETER CRISS (1978)

Kiss oli vuoteen 1977 mennessä saavuttanut kaiken. Hetkessä maine, kunnia ja paisuva pankkitili eivät kuitenkaan tulleet kuten Manulle illallinen tai Karjalaiselle kossu. Kolme ensimmäistä studiotyöstöä: Kiss (1974), Hotter Than Hell (1974) ja Dressed To Kill (1975) ajoivat menestyksennälkäisen bändin lähes epätoivoon ja samalla Casablanca Records-yhtiön kuin vääjämättömältä näyttävään vararikkoon. Casablancaa johtaneen Neil Bogartin ja yhtyeen managerina toimineen Bill Aucoinin loppuunhöylätyt luottokortit pelastivat bändin, jonka näyttävä lavashow kulutti huimat määrät taaloja. Maine kiertämisen ja ennennäkemättömän lavashown ansiosta kasvoi, mutta se ei alkuun valitettavasti näkynyt levymyynnissä. Viimeisenä oljenkortena Kiss julkaisi vuonna 1975 Alive-tuplaliven, joka räjäytti potin juuri hetkeä ennen hanskojen naulaan lyömistä.

   Aliven ilmestymisestä vuoteen 1977 bändi kasvoi Yhdysvaltojen suosituimmaksi yhtyeeksi. Vuonna 1978 yhtye oli kuin joukko sarjakuvahahmoja, supersankareita ja se alkoi näkyä jäsenten keskinäisissä väleissä. Peter Criss oli kohonnut  omaan todellisuudesta karanneeseen jumal-syndroomansa viimeistään Destroyer (1976)-albumilla julkaistun Beth-balladin myötä. Kipaleesta muodostui yhtyeen menestynein single siihen mennessä kuin vahingossa ja sen säveltäjänä Crissin minäkuva sumentui lopullisesti. Kissin musiikilliset nerot kun olivat aivan muut herrat kuin sinänsä svengaava ja hienon raspiäänen omaava rumpali.

   Suuruudenhulluus ja menestys sokaisivat silmät, puhkaisivat korvat ja tukkivat sieraimet. Kissin tekemät ratkaisut vuodesta 1978 eteenpäin eivät ehkä taloudellisesti tulevaisuutta ajatellen olleet niin kovin järkeviä.  Beatlesin kohellusleffoista idean saanut Kiss Meets the Phantom of the Park eli suomeksi Kiss ja huvipuiston haamu on kautta aikain huvitusta herättänyt camp-pätkä, jonka todellisen arvon ymmärtävät vain yhtyeen omat fanit, eivätkä hekään kaikki. Samaan hengenvetoon keksittiin ajatus, jollaista kukaan ei ollut ennen tehnyt. Jokainen yhtyeen jäsen työstäisi oman soololevyn ja ne julkaistaisiin samanaikaisesti. Äijien henkilökohtaisten riitojen ja jännitysten odotettiin purkautuvan, kun tietynlaista alemmuudentunnetta ja omien ideoidensa hylkäämistä varsinaisilla Kiss-levyillä kokeneet Ace Frehley ja varsinkin Peter Criss pääsisivät lopulta näyttämään kykynsä ilman Gene Simmonsin ja Paul Stanleyn nujertavaa punakynää ja väheksymistä.

Jokaisen soololevyn mukana tuli posteri.

   Ajatuksenani on kirjoittaa muutama rivi kesän aikana jokaisesta soolotekeleestä ja aloitan tietysti Peter Crissistä. Sattuneista syistä. Se on levyistä ensimmäinen, jonka aikoinaan hankin ja onpa muuten ensimmäinen Kiss-vinyylini. Lasken ilman muuta levyt Kiss-levyiksi, vaikka soolotuotoksia ovatkin. Joku siellä saattaa parahtaa, että jopas on varsin surkea lätty aloittaa bändiin tutustuminen. No, enpä tiedä.. tämän jälkeen marssin Turun levymyyntiin ja hankin (Music from) The Elderin c-kassun, jota pidetään yleisesti samassa roskaläjässä säilytettävien levyjen kategoriassa. Pidän molemmista levyistä ja pidän paljon. Ja onneksi Elderin kohdalle on vuosien kuluessa satanut jo laajempaakin hyväksyntää, ainakin fanien keskuudessa. Harmi vain, ettei yhtye itse arvosta levyä lainkaan.  Sen sijaan Peter Crissin soolotuotantoa, mukaan lukien tämä vuoden -78 esikoinen, tuntuu olevan edelleen oikeutettua väheksyä ja mollata.

 

 

 

   Nyt kun viime vuosien aikana jokainen yhtyeen alkuperäisjäsen on julkaissut elämäkertansa ja saanut haukkua entiset bändikaverinsa pataluhaksi, on omakin käsitykseni Peter Crissistä äärimmäisen hankalana, mutta myös hellyyttävän suurisydämisenä kaverina saanut vahvistusta. Pikkusieluinen turhanvikisiä kaveri toki on monessa suhteessa ollut, mutta toisaalta melko dominoivien ja ärsyttävän raittiiden jamppojen kanssa samassa bändissä soittaminen voi ottaa voimille. Kunnioitan suuresti Simmonsin raittiutta, mutta ei sellaisen takakireän tyypin kanssa voi kyllä käydä kaljalla tai muuten vaan ottaa rennosti. Eli tehdä sellaisia juttuja mitä nyt ystävät keskenään tekevät. Se haastaa heti oikeuteen ja vie sulta rahat ellet pidä varaasi. Ymmärrän, että Crissiä alkoi vituttaa ja se alkoi purkaa hommaa omalla tavallaan; olemalla kusipää.

No joo, pitihän jotain itse levystäkin kirjoittaa. Crissillä tietysti oli suuri ongelma siinä, ettei hän itseasiassa ollut mikään loistava rockrallien säveltäjä. Niinpä levy koostuu lähes täysin Crissin ennen Kissiä soittaneen yhtyeen Lipsin materiaalista ja ne biisit oli säveltänyt herra nimeltä Stan Penridge, toki nyt tietysti maestro Crissin kanssasäveltäjänä tai sanotaanko tässä kohtaa... vain hieman avustavana säveltäjänä. Samasta Lips-laarista muten Kissin Beth -hittikin alunperin oli. Silloin vielä tosin nimellä Beck, jonka Bob Ezrin tajusi muuttaa soljuvampaan ja enemmän leidimäiseen muotoon. Ezrin muokkasi kappaletta muutenkin melkoisesti ennen julkaisua. Mutta teki hän sitä muidenkin biiseille. Kuunnelkaapa vaikka alkuperäinen Paul Stanleyn demotus God of Thunderista. Poikkeaa melkomoisesti lopullisesta levyverssusta. Ok, mutta nyt ei pitänyt puhua Bobista ja Destroyerista, vaan Catmanin soolosta.  Levyn tuottajaksi porhalsi Vini Poncia, joka tulisi tuottamaan myös tulevia Kiss-levyjä myöhemmin. Materiaali poikkeaa Kissin hardrock-linjasta melkoisesti. Levyn suunta on enemmän popahtava ja jossain määrin souliin ja jazziin kallellaan. Puhaltimet ja koskettimet ovat suuressa roolissa. Peter Criss itse laulaa ehkä paremmin kuin koskaan ja levyllä on varsin selkeä linja ja tyyli läpi koko älpyn. Samaa ei voi esim. sanoa bändikaverin Gene Simmonsin levystä, joka on melkoinen sillisalaatti ja sekoitus ilman kokonaisnäkemystä.

 

 

   Melkoinen määrä soittajakuntaa vieraili levyllä. Nimekkäimmästä päästä oli Toton Steve Lukather, joka veti soolot That's the Kind of Sugar Papa Likes ja Hooked on Rock and Roll -kappaleissa. Crissin levy oli ainoa, josta Casabanca julkaisi kaksi singleä: Don't You Let Me Down ja You Matter to Me.  Olisiko syynä ollut kenties, ettei ensisingle aiheuttanut toivottua tulosta? Albumi nousi Billboardin sijalle 43 ja oli nelikon levyistä lopulta heikoiten myynyt. Jokainen albumeista ylsi platinamyyntiin. Tosin on jälkeenpäin todettu, että Neil Bogart painatti levyjä dollarinkuvat silmissään sellaiset määrät, että niitä riitti makuloitavaksi seuraavina vuosina yllin kyllin. Levy on parasta mitä Peter C. on soolourallaan saanut aikaiseksi. Vain vuoden 1994 Criss nimellä julkaistun yhtyeen Cat # 1 -levy yltää rokkaavuudessaan aiheuttamaan lähes samankaltaista mielihyvää.

   Valitettavasti oman soolomateriaalin julkaiseminen ei saanut Peter Crissiä kiintymään itse pääbändiinsä yhtään tiiviimmin vaan syvemmälle päihteiden pariin ajautunut kissamies erkaantui bändikavereistaan entistä pahemmin ja lopulta Dynasty-kiertueen jälkeen erosi bändistä vuonna 1980.

"Still friends" oli aika kauniisti muotoiltu :)

   Levyn päättää yksi hienoimmista Peter Criss-kappaleista evö! I Cant Stop The Rain, jonka on kirjoittanut Sean Delaney. Herra, joka oli jo aikaisemmin työskennellyt Kissin kanssa ja kuului yhtyeen sisäpiiriin. Delaneyn sävelkynästä on irronnut sellaisia kappaleita kuin Mr. Speed, Makin` Love ja Take Me yhteistyössä Paul Stanleyn kanssa Rock and Roll Over -lätylle (1976). Delaney kirjoitti myös Ace Frehleyn kanssa Rocket Riden Alive II:lle (1977) sekä avusti myös Gene Simmonsin soololla, josta hieman myöhemmin. Mutta tähän loppuun  I Cant Stop The Rain...alun "New York jou" on jotain mistä reilu kymmenvuotias turkulaispoika sai kiinni suuren maailman unelmista.

Ja loppuun vinkkinä...

jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:

JA KAHDEKSANTENA PÄIVÄNÄ

JUDAS PRIEST - KILLING MACHINE (1978)

Judas Priest julkaisi vuonna 1978 kaksi albumia. Tänä päivänä se tuntuu käsittämättömältä, kun uutta Priest-levyä on saatu odottaa kuusi vuotta. Ja vielä kun nämä vuoden 1978 levyt olivat Stained Class ja Killing Machine. Priest levyt, joiden myötä yhtye löysi lopulta sen kaavan, joka johti British Steeliin ja Screaming For Vengeanceen. Judas Priest oli kokenut yhtyeenä jo kovin paljon tuohon mennessä. Miehistö oli vaihtunut useamman äijän heilutellessa saluunan ovia. Samoin musiikillinen tyyli ja varsinkin imago sekä ulkonäkö olivat olleet hakusessa. Esikoisalbumi Rocka Rolla (1974) esitteli välillä melko suoraviivaisesti rokkaavan yhtyeen, joka yritti tuoda soittoonsa mystiikkaa ihmeellisestä psykedeliasta ja muusta turhanpäiväisestä hippihömpästä. Jo seuraava Juutaksen levy Sad Wings Of Destiny (1976) esitteli musiikillisesti huomattavasti vakuuttavamman yhtyeen, joka alkoi maistaa metallin maun suussaan. Oman nahka/niitti -tyylin löytyminen ajoittui vasta Killing Machine -levyn aikoihin. Vaikka Stained Class oli 70-luvun metallia parhaimmillaan, löysi Rob Halford tiensä Lontoon S/M-seksikauppoihin vasta tuon jälkeen. Katsokaa eroa  vuoden sisällä...ensin Stained Class -kiertueelta Robin lavapersoona versus Killing Machine -tyyli. Rumpali Les Binks taisi yrittää pisimpään vältellä niittejä ja nahkaa. Kaveri lopulta häipyikin kuvioista flanellipaitoineen vuonna 1979. Sääli toisaalta. Priestin eräs upeimmista kappaleista Beyond the Realms of Death on juuri Binksin käsialaa.

   Viimeisetkin hapsutakit ja Ian Hillin kauluspaita heitettiin roskiin British Steelin (1980) ilmestyessä, mutta Killing Machinessa bändi tajusi olevansa metalliyhtye. Tänä päivänä herrat kertovat haastatteluissa olleensa sitä aina ja ylpeästi toisin kuin esimerkiksi Sabbath, Zeppelin ja Purple, kuten Sam Dunnin mainiosta Metal Evolution -sarjasta käy ilmi. Toki näin, mutta pakko sanoa, että kyllä Priestilläkin kului useampi vuosi ennen kuin ymmärsivät olevansa heavy metal -yhtye. Mutta varmasti ovat ensimmäinen nimekkäämpi yhtye, joka sitä lippua alkoi ylpeänä kantaa.

   Killing Machine on klassista Priestiä parhaimmillaan. Oli vaikea päättää kirjoitanko tämän blogin juuri tästä levystä vai Stained Classista, mutta vaakakuppi kääntyi Killing Machineen Judas Priestin vaikutus koko metalligenren kehityksessä on kiistaton . Priestin jäljessä kulkivat sekä Iron Maidenin pitkätukat, että kaikki muutkin brittiläsen uuden metalliaallon eli NWOBHM:n bändit kuten Saxon, Samson, Demon ja monet muut. NWOBHM (New Wave of British Heavy Metal) oli kuin turkulainen runous 90-luvun alussa, uutta ja kovaäänistä!

   

   Kun puhutaan Judas Priestin uran läpimurrosta, nostetaan aina esiin British Steel (1980). Tietysti itseoiketetusti se oli iso harppaus eteenpäin. Lopullinen menestys USA:ssa kulminoitui Screaming For Vengeance (1982) -albumiin, mutta väitän, että Amerikan menestyksen pohja luotiin Killing Machinella tai sanotaanko Hell Bent For Leatherilla, millä nimellä levy Jenkkilässä julkaistiin. Killing Machine -nimeä pidettiin liian väkivaltaisena tuossa kaksinaismoralistien luvatussa maassa. Yhdysvaltalaiseen kaksinaismoralismiin Judas Priest törmäsikin myöhemmin, kun yhtye joutui oikeuteen vuonna 1990 syytettyinä kahden teinipojan itsemurhaan yllyttämisestä sanoituksillaan. Nuo itsemurhaan muka yllyttävät kappaleet muuten löytyvät Stained Class -levyltä: Spooky Tooth coveri Better By You Better Than Me sekä edellä manittu Beyond The Realms Of Death. Olen jokseenkin paljon noita eläissäni kuunnellut... ja hengissä ollaan.

    Killing Machine esittelee monipuolisen biisivalikoiman. Metallisen, mutta toisaalta jopa osittain popahtavan. Sisältääpä levy myös kauniin balladin Before The Dawn. Vuonna 1979 yhtye esiintyi suositussa Top Of The Pops- ohjelmassa heti Abban perään. Evening Star -kappale on kaukana siitä miten Heavy Metal tänä päivänä määritellään. Ja ilkeämielisesti voisi jopa bändin yrittäneen ajatella laskelmoidusti miellyttää laajempaa yleisöä hieman kevyemmällä rallatuksella. Pohjan kaikelta paskapuheelta vie kuitenkin koko albumin kappaleiden vahvuus. Levy on kuin tämän vuoden Tuska-festivaaleilta kojusta ostamani viisirivinen pyramidiranneke...aito juttu!

   Judas Priestin omaleimaisuus on kiistämätöntä. Glenn Tipton ja K.K. Downing loivat kahden kitaristin tyylin, jollaista ei ennen oltu kuultu. Monet ovat sitä kopioineet, Iron Maiden ensimmäisenä. Mutta Priest lisäsi keittoonsa vielä Rob Halfordin, jonka ääniala riitti kiilaamaan kovaa ja korkealta kitaristien luoman äänimassan välistä. Tässäkin Maidenin Steve Harris kulki copycattina perässä valitessaan Bruce Dickinsonin yhteensä laulajaksi. Kaikki kunnia Maidenille, mutta ensin oli Priest!

  

QUEEN - JAZZ (1978)

Löysin Queenin Jazz-vinyylin tänään kirpputorilta kohtuulliseen viiden euron hintaan ja pakkohan se oli mukaan poimia. Jotenkin ennakkoon asenteeni tätä levyä kohtaan on aina ollut hieman nuiva. Toki tiesin siltä löytyvän riemastuttavan Fat Bottomed Girls -klassikon, joka on aina saanut lahkeet lepattamaan ja henkselit paukkumaan. Luultavasti suhtautumiseeni syynä on ollut kansitaide ja levyn luotaantyöntävä nimi. Älkäää käsittäkö väärin. Zäääs on hienoa musiiikkia, en vain liiemmin piittaa siitä. Jazziahan tämä Queenin seitsemäs vuonna 1978 julkaistu albumi ei pidä sisällä, ellei halua John Deaconin sävellyksistä sellaisia kuviota välttämättä kaivaa ja minähän en halua. Toinen todennäköinen syy levyn vierastamiseen on avausraita Mustapha. Ymmärrän toki Queenin luonteen hakea uutta ja Freddie Mercuryn halun kaataa luutuneita asenteita, mutta enpä jaksa vielä tänä päivänäkään innostua kipaleen arabimeiningistä.

Sen sijaan avausraitaa seuraava jo mainitsemani Fat Bottomed Girls on silkkaa timangia. Komeat stemmalaulut ja Brian Mayn junttaava riffi toimivat murhaavasti. Kappale julkaistiin myös singlenä a-puolellaan Bicycle Race, jonka tarkoitusta olen myös vuosien myötä ihmetellyt. Tänään biisi miellyttää korvaa, enkä jaksa enää yli nelikymppisenä kitistä miten rock-yhtye voi tehdä kappaleen polkupyöräilystä. Ideahan tuli Tour De France -kilpailusta, joka kulki Nizzan poikki, jossa Queen työsti Jazz -albumia. Freddie Mercury on aina ollut kumma heppu. Ihan perusnahkapöksylle ei tulisi mieleen kirjoittaa rocklaulua pyöräilystä.  Pisteet Freddielle.

Ihmettelin levyn aukeavia gatefold-kansia, varsinkin kun molemmat puolet olivat avonaiset kuin tuplalevyissä. Mutta kun kyse ei ollut tuplasta, niin miksi ihmeessä. Asia selvisi, kun jututin vannoutuneempaa Queen -diggaria Impivaaran uimahallin saunan lauteilla. Alkuperäisen levyn mukana oli tullut juliste. Sitä ei omasta lätystäni enää löytynyt. Kaivoin netin ihmeellisestä maailmasta tiedon posterista ja eikös olekaan ihme ettei moista enää ole tallella. Kuvassa kun poseeraa alastomia huippu?malleja pyöräilyretkeä suunnitellen. Kyllä moinen kuva on seitsemänkymmentä luvun Suomessa joko poistettu levyistä jo kaupassa pornografisena tai jos ei näin ole päässyt käymään, niin se on ripustettu kotipuuceen seinään ilostuttamaan isäntäväen iltapuuhia.

Myös Mercuryn kaunis Jealousy -kappale kuuluu suosikkeihini. En muista kyseistä laulua kuulleeni aikaisemmin ja ihmettelenkin miten näin hieno sävellys on voinut mennä ohi korvieni vuosikaudet. Toki kappale on perin tyypillinen Freddie Mercury -sävellys. Onhan herra toki samankaltaisia säveltänyt tusinan verran ennen ja jälkeen, mutta siitä huolimatta I like it! Toki sen hemmetin sitarin olisi voinut heittää mäkeen. Se ei tuo kappaleeseen mitään lisäarvoa. Turhanpäiväistä erikoisuuden tavoittelua ainoastaan. Sitäpaitsi George Harrison ja Brian Jones vetivät sitaria jo kuuskytluvulla sen verran, että rockmusiikki ei moista vempainta enää kaipaa.

Kokonaisuutena levy on ehkä hieman hajanainen. Kaikkein turhimman panoksen antaa rumpali Roger Taylor, jonka säveltämät kaksi kappaletta eivät edes ansaitse tulla mainituksi nimeltä. Ja samainen herra myös keksi kannen idean tuijottaessaan Berliiinin muuria. En tajua. Jotain muutakin on vedetty kuin saksanmakkaraa tätä ideaa kypsetettäessä. Sen sijaan sisäkannen kuva on tyylikäs mustavalkokuva bändistä Nizzan studiolla.

Levyn sisäkannen tyylikäs kuva.

Queen starttasi Jazz-tourinsa Dallasista 28. lokakuuta 1978. Kiertue päättyi 20. joulukuuta. Mutta jo tammikuussa 1979 yhtye aloitti Live Killers nimellä 44 konsertin kiertueen, josta julkaistiin kesäkuussa Live Killers tuplalive, jota henkilökohtaisesti olen aina pitänyt yhtenä kaikkien aikojen kovimpana livealbumina, mutta se on jo toinen tarina. Queenin Jazz jätti kuin jättikin lopulta kaikkien vuosien ennakkoluulojen jälkeen hyvän maun ja mainion jälkipotkun vuodelta 1978. Seuraava yhtyeen aiheuttama ennakkoluulo liittyy Hot Space -albumiin. Epäilen, että sen kohdalla aseenteeni eivät tule muuttumaan samoin kuin kävi Jazzin kanssa.