JOHNNY LEE MICHAELS REVENGE - UNITED STATES OF MIND (1988)

 

80-luvulla näin kuvia bändistä nimeltä Sound Storm Shock. Kaverit näyttivät sen verran katu-uskottavilta, että odotettavissa oli kovinta kamaa mitä Suomessa on kuunaan kuultu. Yhtyeen nokkamiehenä hääri Johnny Lee Michaels, josta toki tulikin Suomen musiikkielämässä merkittävä tekijä, mutta ei aivan vielä Sound Storm Shockin kautta. Samaisessa bändissä soitti myös Jimi Sero, joka siirtyi muutamaa vuotta myöhemmin huomattavasti nimekkäämmän ja voidaan varmasti sanoa myös ammattitaitoisemman porukan, Smackin basson varteen. Jimi Seron mainio kirja Mun tie (Johnny Kniga, 2012) valottaa Sound Storm Shockin lyhyeksi jäänyttä taivalta. Ulkomusiikilliset seikat ja villi rockelämä olivat nuorilla miehillä etusijalla. Pitkän linjan suunnitelmaa ei ollut, joten bändin saldoksi jäi kaksi julkaistua singleä: Things after War/Bad Luck Boy, 1983 sekä Mr America/Open You Up, 1984. On helppoa nähdä nuori Jyrki Linnankivi imemässä vaikutteita tästä suomalaisen goottirockin esiasteesta. Sound Storm Shockin kaiut heijastuvat tämän päivän The 69 Eyesin imagossa ja musiikissa. Eikä ole ihme, että Johnny Lee Michaelsin ja The 69 Eyesin tiet myöhemmin kohtasivat, se lienee ollut kohtalo.

 

    Sound Storm Shockin jälkeen Johnny Lee lyöttäytyi yhteen The Androids -yhtyeen kanssa. Tällä kertaa yhteistyön tulokseksi saatiin synnytettyä kokonainen albumi, Daydreamer (1986). Omistan kyseisen levyn ja oma muistikuvani on, ettei sillä oikein kuuhun mennä. Täytynee antaa sillekin uusi mahdollisuus, sillä myös tämä United States of Mind on sellaista matskua, jota en olisi nuorempana voinut sietää. Mutta ihme ja kumma näin yli viisikymppisenä löydänkin tästä paljon hyvää sanottavaa. Mutta palataan siihen myöhemmin. Kauan ei yhteistyö Androidsin kanssakaan kestänyt, seuraavan levyn bändi teki ilman entistä keulakuvaansa. 

    Vuonna 1987 Michaels osallistui Suomen euroviisukarsintoihin Neumannin tekemällä kappaleella Kesätuuli. Muistan katselleeni ihmeissäni esitystä televisiosta. Los Angelesin Rainbow Bar & Grillin nurkkapöydästä napatun näköinen rokkari veti hempeää liirumlaarumia. Jos pitkätukkainen varsilenkkari-Kirka upposi kansaan Syksyn Sävelessä laulamalla Halonen/Salmi/Jernström -iskelmää Surun pyyhit silmistäni, ei Johnny Lee Michaels ihan samalla mittakaavalla lyönyt läpi suomenkielisenä.

 

   Kesätuuli oli kuitenkin vähällä päästä edustamaan Suomea Euroviisuihin. Se ei jäänyt voittaneesta Virve Rostin laulamasta Sata Salamaa kappaleesta jälkeen kuin reilut tuhat ääntä. Muut kilpailijat olivat jo kaukana näiden kahden perässä. Johnny Lee Michaels pesi kirkkaasti mm. Paula Koivuniemen, Tauskin ja Matti Eskon. Kesätuuli levyttiin myös englanniksi nimellä Summerbreeze. Biisi toimii englanniksi huomattavasti paremmin. Jälkiviisaana on ilo todeta, että onneksi Kesätuuli jäi Michaelsin uralla kuriositeetiksi. Kappale on kamala, eikä Michaels ehkä kuitenkaan ole mikään Kirka, tämä on sekä kehu että moite yhtä aikaa.

   Michaels oli jo 80-luvulla kiinnostunut enenevässä määrin tekemään musiikkia elokuviin ja tv-sarjoihin. Vähitellen mies keskittyikin studio- ja sävellyshommiin siirtyen sivuun esiintymislavoilta. Totaalisesti hän ei kuitenkaan päässyt katoaamaan julkisuudesta. Siitä piti huolen lehdistö, joka oli kiinnostunut lähinnä Michaelsin ja Kata Kärkkäisen avioliiton kiemuroista. The Androidsin ja Euroviisupöhinän jälkeen Johnny Lee perusti Johnny Lee Michaels Revenge -yhtyeen, jota voidaan pitää superkokoonpanona. Yhtyeessä soitti kitaraa 80-luvun suurin suomalainen kitaralupaus Tatu Mannberg sekä rummuissa plätkytti Havana Blacksista tuttu Jussi Tegelman. United States of Mind -levyn taustalta löytyy myös toinen Havana-mies. Hannu Leiden toimi levyn tuottajana. 

 

 

   Ostin levyn tänään divarista. Suoraan sanottuna odotukseni eivät olleet järin korkealla, mutta tämäpä yllätti iloisesti. Levy on monipuolinen. Se funkkaa, rokkaa, herkistelee hyvällä tavalla. Tämän parissa viihtyy. Koko bändi on osallistunut biisien kirjoittamiseen, joka kuuluu monipuolisuutena. Myös Tatu Mannbergin taidot ja tyylitaju tulevat upeasti esille. Levyn aloittama Record Machine nostaa mieleen yhtyeet kuten Dan Reed Network ja Living Colour. Dan Reedin debyyttilevy samoin kuin Living Colourin Vivid ilmestyivät samana vuonna 1988. En tiedä liittyvätkö toisiinsa, mutta samaa fibaa näissä on.

   Tämän levyn jälkeen Johnny Lee Michaels suuntautui enemmän jo mainitsemiini tv-sarjojen ja leffojen sävellyshommiin. Myöhemmin mies tuli tutuksi The 69 Eyesin hovituottajana. Sääli sinänsä, että Revenge jäi lyhytikäiseksi. YLEn vuonna 1989 taltioimalla Tullikamarin keikalla bändi toimii. Johnny Lee Michaels Revenge näyttää ja kuulostaa hyvälle.

   

LIVING COLOUR - VIVID (1988)

Että tämä yhtye jaksoi ärsyttää meikäläistä juuri näihin esikoislevy Vividin ilmestymisen aikoihin. Taivaskanavien hard rock/metalli -ohjelmat kun tuppasivat tuutata yhtyeen videoita tiuhaan tahtiin kuvaputkeen. Kaikkien timanttisten Judas Priest, Iron Maiden, Alice Cooper yms. videoiden väliin Living Colour tunki ensin Cult Of Personality ja sen jälkeen Glamour Boys videoillaan. En juurikaan voinut sietää liian neonväristä yhtyettä. Laulaja Corey Cloverin keltaiset pyöräilytrikoot oksettivat nuorta turkulaista headbangeria. Toisaalta samoihin aikoihin yhtä lailla värikkäänä esiintynyt David Lee Roth oli kovaa kamaa. Enemmän ärsytystä sai vielä aikaan musiikkilehdistö, joka oli rähmällään uuden tulokkaan edessä. Vastarannan kiiski Varissuolta oli sitä mieltä, että jos kaikki tykkäävät tästä, tämän täytyy olla paskaa.

    Living Colourin debyyttilevyn kaiut ovat siitä huolimatta kulkeutuneet mukanani jossain takaraivon syövereissä kaikki nämä vuodet. Varsinkin ensisinkku Cult Of Personality on vahva kappale, jonka Spotifyssä saamat yli 11 miljoonaa soittokertaa ovat ansaittuja. Itse ostin kyseisen levyn, vinyylinä tietenkin, viime viikolla. Oli siis aika tunkeutua vanhan inhokin ihon alle. Kun vettä on virrannut tarpeeksi Aurajoessa ja itselläkin on tullut jo 45 ikävuotta mittariin, voin ehkä löytää tästä albumista sen jonkin jota en nuorena edes yrittänyt löytää.

                                 
    Vuonna 1988 ilmestynyt albumi on suuren Epic-levy-yhtiön satsaus. Rahaa on palanut markkinointiin ja se tuotti tulosta myynnillisesti. Levy myi tuplaplatinaa Jenkeissä ja siltä julkaistiin peräti viisi singleä ja näistä videot. Katsoin videot läpi ja ne olivat edelleen suhteellisen typeriä ja mielikuvituksettomia jumppavideoita, joihin on yritetty taltioida bändin energisyys. Yllättävän samankaltaisia pätkiä. Olisi  nyt jotenkin voinut kuvitella, että näihin kulutetuilla taaloilla olisi keksitty jotain omaperäistä, mutta kun ei. Ainoan poikkeuksen tekee Funny Viben video, mutta jotenkin tylsä sekin on yrityksestä huolimatta, sori. Vielä kun ottaa huomioon, että kyseinen biisi on kuin krapulaisen Red Hot Chili Peppersin roskakorista löydetty ylijäämä.

    Jos unohdetaan videot ja pistetään vinyyli pyörimään: Pisteet paranevat huomattavasti. Bändi on toki kova. Varsinkin Vernon Reid on ilmiömäinen kepittäjä. Bändi rokkaa ja näiden rokissa on parhaimmillaan svengiä, joka pistää kyllä omankin jalan vipattamaan ja kankut pyörimään. Levyn soundit miellyttävät kasarisoundista tykkäävän korvaa. Rummut kumisevat ja kaikuvat kunnolla. Levyn viisi ensimmäistä biisiä potkivat persusta oikein kunnolla. Cult Of Personality, I Want To Know, Middle Man, Desperate People ja Open Letter (To a Landlord) miellyttävät tärykalvoja ja mantelitumaketta mukavasti. Kuudentena tuleekin sitten jo edellä haukkumani Funny Vibe. En tiedä kenen idea oli saada levylle lisää funkya menoa... koska muusikot ovat mustia, vai? Mielestäni rokkaavimmissa kappaleissa on aivan tarpeeksi funkahtavaa menoa, että sitä tarvitsi alleviivata naurettava Funny Vibellä. Seuraava styge Memories Can´t Wait ei jaksa innostaa kuin Reidin kitaroinnin myötä. Pelottavasti alkaa näyttää, että levyn vahva aloitus hyytyy loppua kohti.

    Itse Mick Jagger on saatu raahattua studioon Broken Hearts kappaleeseen mukaan huuliharppuineen. Jagger on innostunut menosta niinkin paljon, että on myös toiminut parissa kipaleessa myös tuottajan pallilla. Broken Hearts on ihan kiva slovari, jossa Jaggerin harppusoolo kuulostaa kuolevan norsun töräytyksiltä. Ja sitten päästään Glamour Boys kappaleeseen. En pysty sietämään sitä vieläkään. Nuori vihainen mies saa minussa vallan. Yritän miettiä, että onhan tää kivasti rullaava rallatus. Ärsyttävä renkutus se on, huutaa nuori mies sisältäni ja hän aivan oikeassa. Pakko skipata tästä ohi.  Loppulevyn funkataan taas niin pirusti What´s Your Favorite Color on kammottavaa. Jotenkin levyn viimeinen kappale Which Way To America? sentään jättää hyvän mielen. Se kun onnistuu kaivamaan munaa ja raivokkuutta peliin vielä edes yhden häkkikanalasta lypsetyn kennon verran. Jaggerin myötä yhtye pääsi lämppäämään itse Stonesia Urban Jungle Tourille. Ei huono!

   Levystä jäi aika kaksijakoinen fiilis. Paljon hyvää ja jotain ärsyttävää. Valitettavasti biisimatsku ei kanna albumina aivan loppuun asti. Toisaalta maailma on pullollaan levyjä, jotka on kasattu yhden biisin varaan. Eli näillä pelimerkeillä jäädään vahvasti plussan puolelle. Tietysti oli voinut toivoa, että levy-yhtiön sedät olisivat olleet vähän luovempia imagoa luodessaan. Hmm..bändin nimi on Living Colour; puetaan ne värikkäästi, jep. No, 80-luvulla värikkyys oli kova juttu.

BOYCOTT - NO! (1988)

Nyt juhannuksen fiiliksissä on pakko nostaa tämän blogin kotimaisuusastetta. Etenkin kun luetuin artikkeli tätä ennen on Zero Ninen White Lines -juttu. Samalla se on ainut Suomi-levy -pohdinta. Shame on me!  Mietin hetken mikä levy päätyisi "sirkkelin" alle ja muutamalla perin vahvalla argumentilla kaikki tiet eivät vieneet Roomaan vaan oman vinyylihyllyn kohtaan: Kotimaiset B. Kuten arvaatte valitsin Boycottin ja Bogart Co:n väliltä. Ei naureta siellä takarivissä. Levyhyllystäni löytyy myös Ressun yhtyeen levyjä. Ylpeänä turkulaisena kannan niitäkin ruotsalaisessa Ikean hyllyssäni.

   Eniten tietysti muisteloon liittyi ikävä uutinen Ari "Hombre" Lampisen poismenosta, joka kosketti. Oli pakko kaivaa Boycottin levyt esiin ja muistella missä kaikkialla oli Hombreen törmännyt. Pistettäköön tämän muistelun kehykseksi siis tämä yhtyeen järjestyksessään toinen älppy NO! vuodelta 1988.

Tommi Läntinen oli jo Boycottiin mennessä melko pitkän linjan roku turkulaisessa rock-skenessä. Fabrics-yhtye päti mm. Levyraadissa Summer Is Fading -kappaleellaan. Mutta Boycottin myötä Läntisestä tuli stara, punaheltainen rokkikukko, joka puhui eksoottista murretta. Siinä oli stadin jupit ihmeissään.  Aisaparikseen Boycottiin Läntinen sai tyylitajuisen kitaristin, Hombren ja loppu on suomalaisen rokin histosiaa.

   Bändi oli -87 julkaissut debyyttinsä ja siltä oli poikinut hitiksi Gotta Rock, joka vyöryi ympäri härmän radioaaltoja. Samaa hittiputkea jatkoi nerokkaasti valittu coveri The Knack-yhteen vuoden 1979 ykköhitistä My Sharona. Muutenkin vahva esikoislevy nosti varmasti paineita kakkoslätyn suhteen. 

 

 

 

   Mikä sitten teki Boycottista merkittävän yhtyeen? Alkuvoimaisuus, hyvät biisit, siistit jätkät..no joo, mutta ennen kaikkea että soundiin yhdistettiin heti alkuun perusbändin lisäksi pasuuna, trumpetti ja saksofoni. Levylle ja keikoille raahattiin torviporukka mukaan, joka teki äänimaailmasta laajemman. Pyörää ei keksitty uudelleen, mutta 80-luvun lopun Suomessa Boycottin soundi oli omaleimainen. 

 

   No! -levyn tuotti... tottakai T.T. Oksala, 80-luvun jumalan sormi. T.T. väänteli nappulat sopivaan särmään. T.T. oli jo tuottanut bändin esikoisen, joten yhteistyö lienee sujuneen jo kuin voideltuna. Itselläni oli tästä levystä varsin positiiviset muistot. No joo..tykkään toki jokaisesta Boycott-levystä, mutta...pitkän tauon jälkeen tämän kuuntelu kuitenkin herätti aika ristiriitaisia fiiliksiä.

   Ekan levyn menestyksen myötä toisen levyn tekemiseen liittyvä henkilökunta lisääntyi. Samalla basisti oli vaihtunut Stenka Määttäsestä Masa Maijaseen. Maijanen toikin bassolaukussaan tämän levyn sävellyspuoleen yllättäen vahvan potkun. Siinä missä ensimmäinen levy oli perustunut Lampinen/Läntinen -tuotoksiin, oli toisen levyn kovimpien biisien tekijäksi merkitty uusi jannu. Ennen levyn ilmestymistä yhtye esiintyi Turun Kårenilla. En ollut paikalla alaikäisyyteni takia, mutta muistaakseni paikallisradio Auran Aallot Turussa lähetti keikan eetteerin. Nauhoitin sen c-kasetille, joka valitettavasti on kadonnut vuosien saatossa. Kuitenkin energinen ja hikinen setti välittyi radioaaltoja pitkin kotisohvalle. Muistiin näihin päiviin on jäänyt parikin juttua. Kesken keikan bändi, Läntisen spiikkaamana, halusi juotavaa tuotavan lavalle. Kun Hombrelta kysyttiin mitä hän haluaa, ilmoitti kitaristi hetken pohdinnan jälkeen: "Lonkero...tai joku sellanen" Tuota samaista lausetta olen käyttänyt itse menestyksekkäästi turkulaisten yökerhojen baaritiskeillä ;)

 

 

 

   Toinen vielä paremmin muistiin syöpynyt juttu tuolta keikalta oli bändin vetämä tuore biisi, joka oli täysin Masa Maijasen käsialaa. Tuona iltana kappaleella ei edes vielä ollut lopullista nimeä, mutta levylle päätyessään se totteli otsikkoa When The Wind Blows. Styge on timantti. Ehdottomin albumin helmi. Ozzy Osbourne esitteli biisin komeasti Heli Nevakareen RockStop! -ohjelmassa. Se ja monta muuta Boycott-vetoa löytyy Yle-Areenasta. Tsekkaa, jos et usko!

    No! -levyn sisäpussin bändikuva kertoo kuinka tärkeäksi osaksi torvet olivat muodostuneet bändin soundissa. Viralliseen bändikuvaan oli kelpuuttettu "torviukot" mukaan. Valitettavasti seuraavan "Amerikan levyn" kohdalla Läntinen ja Lampinen unohtivat sen mikä teki bändin soundista omaleimaisen ja pistivät torvet pihalle.  Boycottia oltiin viemässä vauhdilla ulkomaille, mutta vauhtisokeus vei mehut siltä Amerikassa tehdyltä läpimurroksi aiotulta levyltä. Kävi samoin kuin Havana Blackille, joka onnistui tekemään Jenkeissä vain vesitetyn siitoksen debyytistään ja Indian Warriorista. Myöskään Boycott ei osunut ihan häränsilmään  Lightning Strikes Backin (1990) myötä. Huonoja kokonaisuudessaan ei kummankaan bändin levyt ole, mutta omalla asteikollaan bändien diskografiassa auttamatta kehnoimpia. Mutta jos palataan yhtyeen kakkoseen...kovia rockralleja, mutta yhtälailla melko hämmentäviä slovareita, akustisia juttuja ja himmailuja. Tuntuu kuin Tommi & Hombre jo suoltaisivat omia akustisia soolokeikkojaan, jotka huipentuivat toki loistavaan vuonna 1990 ilmestyneeseen live-vedoista koottuun Tommi & Hombre -albumiin. Siinä kahden miehen akustisuus yleisön edessä osuu kohdilleen, mutta No!-levyllä herkistelyt kuten Crystal, Forgive, Remeber Me eivät oikein jaksa innostaa. Ainoastaan You, Angel, You miellyttää Thin Lizzymäisyydellään korvaa aina siihen saakka, kunnes se muuttuu lopussa naurettavaksi sirkustörähtelyksi.

   Samalle levylle on mahtuntut turhan monta hutia, jotka olen unohtanut vuosien myötä. Mutta toisaalta lätty sisältää timangin kovia helmiä: Cool Cool Woman, Fighting, AC/DC:ltä lainaava Sexy, Nazarethin cover Bad Bad Boy ja tietysti jo edellä mainittu When The Wind Blows. Nämä biisit nostavat levyn kokonaisuutena muistettavien joukkoon. Levyn kannesta tunnistin sen taitelija Kari Riipisen kädenjäljeksi. Riipisen työstämiä levynkansia löytyy melkoinen nippu suomalaisen rokin historiasta. Välillä onnistuneempia, välillä ei niinkään. Boycottin tuhruista NO!:n kantta voi arvostaa taiteellisuutensa takia, mutta minusta se näyttää huonosti tulostavan kopiokoneen jäljeltä.

   Omalla kohdalla Boycottiin liittyy vielä muutamia mainitsemisen arvoisia juttuja. Ensinnäkin molemmat Ruisrock-keikat 80-luvulla. Tommi Läntinenhän oli toiminut Ruississa monessa roolissa ennen Boycottin lavalle nousua. Vuonna 1985 Zero Ninen esiintyessä Ruisrockin päälavalla bändin rumpalilta Bornolta irtosi  bassarin pedaali. Mies, joka makasi korjaamassa pedaalia kesken helvetinmoisen hevitykityksen, oli juuri Läntinen. Läntinen on myös spiikannut Whitesnaken Ruisrockin yleisölle vuonna 1983 sanoin: "Are you ready and willing?" Näiden kaikkien tapahtumien jälkeen ukolla on todella ollut ennakoivaa periskooppinäkymää omalle esiintulolle samalle estradille. Ja luoja armahtakoon se oli hieno keikka. Olin nähnyt bändin jo kahta vuotta aiemmin pikkulavalla, mutta 1989 yhtye lunasti tilansa ja paikkansa.

Turun Sanomat 9.7.1989

   Turun Sanomien juttu kertoo olennaisen. Ennen Boycottia esiintynyt Gringos Locos oli ihan rokkaava, mutta Läntinen ja kumppanit pyyhkivät pöydän ja lakaisivat Locosit keikkabussinsa alle. Boycottin jälkeen lavalle noussut jenkkilän ihme The Georgia Satellites oli saanut eteensä todella rock and rollilla ja auringolla lämmitellyn yleisön.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

  Vuonna 1992 julkaistu Red jäi viimeiseksi Boycott-levyksi. Boycott siirtyi seuraavana vuonna telakalle ja löi kitaralaukut kiinni. Toki kokoelmalevyä on pukannut vielä 2000-luvulla. Myös kaksikko Lampisen ja Läntisen yhteiset akustiset keikat vähenivät Tommi Läntisen siirtyessä sooloartistiksi. Näin joskus 90-luvulla Hombren keikalla Turussa yhdessä Havana Black-päällikkö Hannu "Guts" Leidenin kanssa. Pitkään ei tämä kaksikko muistaakseni kiertänyt yhdessä. Sääli sinänsä. Ainakin näkemälläni keikalla miesten välinen kemia pelitti hienosti.

 

 

Tommi & Hombre 1990

   Olin paikalla DBTL:n hikisessä teltassa vuonna 2006, jossa Boycott teki paluukeikan. Keikan jälkeen reilusti puolen yön paremmalla puolella törmäsin sattumalta Hombreen Turun kesäisessä keskustassa. Innostuneena uskaltauduin kehumaan keikkaa kitaristille. Lierihatun ja aurinkolasien takaa kuului hyväksyvä murahdus, joka kertoi sinä iltana selkääntaputtelijoita rittäneen jo kylliksi.

Hienoja miehiä! Hyviä levyjä! Kovia keikkoja! Boycott!

ZODIAC MINDWARP & THE LOVE REACTION: TATTOOED BEAT MESSIAH (1988)

Kun puhutaan itsekunnioituksesta, puhutaan Zodiac Mindwarpista. Kun puhutaan huonosta tuurista, puhutaan samasta herrasta. Kun puhutaan tuhlatusta lahjakkuudesta, puhutaan edelleen kyseisestä rokusta. Zodiac Mindwarpin ura rocktähtenä kulminoituu tähän levyyn. Taivas oli hetken  tavoiteltavissa, mutta jossain mentiin metsään. Kuulostaa aivan suomalaisen bändin maailman-valloitusreissulta 80-luvulta, mutta ei sittenkään. Nyt puhutaan perin englantilaisista kaiffareista, vähän niin kuin Mel Smith ja Griff Rhys Jones. Pahaksi onnekseen britit ovat kovapäistä porukkaa. Zodiac Mindwarp on graafisesti lahjakkaan  Mark Manning nimisen kaverin alter-ego. Aivan kuin Alice Cooperin kaapissa asuu oikeasti Vincent Furnier niminen kaveri. Kuka sitä omalla rekiste-rikilvellään nyt lähtisikään kaahailemaan.

   80-luvun loppupuolella Mick Wallin Monsters of Rock-ohjelmassa ja kilpailevan taivaskanavan Power Hour-showssa näin Zodiacin videon High Priest of Love. Suttuinen video ei ollu kumoinen, mutta kappaleen hävytön omahyväisyys ja vahva itsetuntoinen uho jäivät nuoren klopin eli meikäläisen mieleen.

    Pari vuotta High Priest of Love-ep:n jälkeen eetteriin paukahti kokopitkä lätty Vertigo-yhtiön isolla satsauksella. Levyn avaussinkkuna paiskattiin ilmoille Prime Mover -kipale, jonka videon nähtyäni elämä ei ollut enää entisensä. Jälkeenpäin olen lukenut, jotta Zodiac oli inspiroitunut vanhasta vuoden 1977 Hawkwind-yhtyeen kappaleesta Quark, Strangeness and Charm. En kyllä saa kiinni mitään yhteyttä tämän Hawkwindin kappaleen ja Prime Moverin välillä. No, inspiraation tiet ovat monesti kummia ja hyvä niin. Mutta Prime Mover -kappaleeseen, saati videoon, ei kyllästy koskaan. Jos joku vhs pitää ottaa vanhainkotiin mukaan, niin se on Kissin Heavens on Fire -videon ohella ehdottomasti tämä. Kun tätä katsoo, katoaa kolotus, kuppa ja keripukki!

    Prime Mover sai kiitettävästi soittoa taivaskanavien metalliohjelmissa ja kipusi brittisinkkulistan sijalle 18 . Levy-yhtiö odotti kuitenkin enemmän ja buukkasi nopeasti ulos toisen singlen ja videon. Samalla bändi pääsi lämppäämään Alice Cooperia ja Guns n´ Rosesia näiden jenkkikiertueilla vuonna 1988. Jenkkilän Headbangers Ball -ohjelma hehkutti yhtytettä häpeilemättä ja pyöritti alvariinsa kakkossinkun Back Seat Education-videota. Kaikki näytti lupaavalta.

    Jostain käsittämättömästä syystä Zodiac Mindwarpista ei tullutkaan maailman suurinta megatähteä. Mikä on tietysti suuri vääryys. Tattoed Beat Messiah -levyltä julkaistiin vielä Planet Girl-video, mutta Virgin tajusi jo siinä vaiheessa rahojensa menneen kankkulan kaivoon ja potki yhtyeen hyvin pian pois tiluksiltaan.

 

   Missä sitten mentiin metsään. Kuka tietää? Ehkä oli kyse vain huonosta tuurista. Ajoitus oli ainakin kohdillaan. Grunge ei ollut vielä -88 tappanut vanhaa kunnon hard rockia. Ehkä nahkainen ja nuhruinen britti-imago ei vain purrut tukkalakka-hevin pureskelijoihin. Zodiac tuntui jenkkinuorisosta liian likaiselta, verrattuna puhtoiseen pitsiasuun pukeutuneeseen Vince Neiliin Theatre of Pain -levyn takakannessa. Zodiac oli oikeasti vaarallinen.

Zociac Turussa 1992.

   Itse näin Zodiacin livenä Turun Kårenillä vuonna 1992 Hoodlum Thunder -kiertueellaan. Lavalla oli silloin turhautunut ja agressiivinen bändi. Ja tämä valitettavasti purkautui yleisöön. Muistan bändin basistin potkaisseen lavan edustalla ollutta tyttöä päähän, koska tämä tarttui bassotaitelijaa nilkasta kesken keikan. Kitaristi Cobalt Stargazer hyppäsi lavalta ja juoksi läpi yleisön Kårenin baaritiskille, jossa selällään maaten soitti sooloa. Hieno homma, mutta kun diggaileva fani koski herran Les Pauliin, nyrkki heilahti välittömästi. Harvinaisen huonoa käytöstä faneja kohtaan. Bändin meiningissä näkyi selvästi vittuuntuminen ja Tattooed Beat Messiah-albumin menestyksen ja almost we make it -hypnoosin aiheuttama   turhautuminen. Harmi vain, ettei Zodiacista tullut muuta kuin Lontoon "tinatuopissa" istuva entinen suuruus. 

    Välillä The Love Reaction väläyttää... kuten vuonna 2010. Bändi julkaisi viimeisimmän levynsä "We are Volsung", joka on varsin kelpo pläjäys palleja potkivaa hevosenpaskarokkia. Varsinkin avauskappale Stark Von Oben täräyttää kulkuset kaulaan ja aataminomenan niskaan. Sääli vain, että tämänkin levyn ilmestymisestä on jo yli viisi vuotta. Zodiac, come back and save rock ´n roll!

JOAN JETT AND THE BLACKHEARTS - UP YOUR ALLEY (1988)

Kun nyt Lita Fordista jo edellä turistiin, on pakko tarttua myös tähän levyyn. Saman aikakauden tuotos Joan Jettiltä ja ehdottomasti eniten levylautasellani pyörinyt Joan Jett and The Blackhearts aikaansaannos. Joan Jett sai Runawaysin hajottua soolouralleen melkoisen rakettistartin jo Bad Reputationin myötä, mutta se oli vielä pientä siihen millaiseksi hitiksi tuleva I Love Rock ’n’ Roll muodostui. Viisusta tuli ikiaikainen klassikkorenkutus. Levy ylsi platinamyyntiin ilmestyttyään vuonna 1981. Sen jälkeen ilmestyneiden levyjen osin hajanaisuus kappalemateriaalin suhteen ei jaksanut nostaa neitoa enää samaan suosioon. Toki on lisättavä samaan syssyyn, ettei tuo I Love R&R-levy kokonaisuutena ole mikään riemuvoitto. Yksi ainoa biisi teki siitä klassikon ja samalla kaikkien aikojen menestyneimmän Joan Jett -albumin.

Vuonna 1988 kuudetta albumiaan työstävä Joan Jett sai yhteistyökumppanikseen 80-luvun kultasormen Desmond Childin, joka onnistuikin kirjoittamaan levylle mainiot hitti-iskut. Levyltä julkaistiin kaksi singleä, ensin I Hate Myself For Loving You sekä Little Liar. Molemmista kappaleista työstettiin videot, jotka saivat mukavasti näkyvyyttä musiikkikanavilla. Levy nousikin platinarajan yli ja nosti Joan Jettin nimen takaisin kaikkien tietoisuuteen. Levyn tunnetuimpiin vieraileviin muusikoihin kuului entinen Stones-kitaristi Mick Taylor, joka soitti soolon I Hate Myselfiin. Jälkeenpäin viisastellen sitä ei osattu tarpeeksi hyödyntään markkinoinnissa eli asiasta ei tehty minkäänlaista numeroa. Toki noihin aikoihin Mick Taylor piti suht matalaa profiilia. Mutta kyllä Stones on aina Stones!

Levylle mahtui myös kaksi cover-kappaletta. Vauhdilla rokkaava Chuck Berryn Tulane ja vanha The Stooges klassikko I Wanna Be Your Dog. Jett saa molempiin lainoihin mukaan mukavasti omaa näkemystä ja otetta. Näistä ehkä innostuneena seuraava vuonna 1990 ilmestynyt The Hit List -levy muodostui kokonaisuudessaan lainahöyhenistä .Mm. David Letterman Showssa vedetty liveversio Tulanesta samaisena levyn ilmestymisvuotena 1988.

Levyn kakkosraita hypnoottinen Ridin`with James Dean ja b-puolelta löytyvä villisti groovaava  ja mahtavan kasarikertsin omaava I Still Dream About You ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia kipaleita, joita voisi tituleerata kadonneiksi helmiksi. Ne ovat jääneet hittien varjoon, eikä niitä bändikään ole 80-lopun kiertueen jälkeen kaivanut settilistaansa. Hienoja lauluja, kertakaikkiaan. Kuten on koko levy.  Kun viikonloppu lähestyy, kannattaa kaivaa vanhat nahkahousut kaapista jalkaan ja pistää tämä levy soimaan täysillä!
Joan Jett & The Blackhearts, motherfuckers!