Näytetään tekstit, joissa on tunniste Alice Cooper. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Alice Cooper. Näytä kaikki tekstit

maanantai 8. kesäkuuta 2020

LIZZY BORDEN - VISUAL LIES (1987)



Lizzy Borden oli vuonna 1987 valmiina breikkaamaan isosti tulevalla Visual Lies -levyllään. 1983 perustettu bändi oli hitsaantunut soitoltaan tiukaksi metalliyhtyeeksi. Edeltäneet studiolevyt Love You To Pieces (1985) ja Menace To Society (1986) ovat vahvoja näyttöjä yhtyeen taidoista. Odotukset olivat varmasti korkealla seuraavan julkaisun suhteen niin itse bändillä kuin Metal Blade Recordsin pomomiehellä Brian Slagelilla. Myös Menace To Societyn kipuaminen Billboard 200 -listalle, sijalle 144, lupasi hyvää ja nousevaa kaarta. Ja kyllähän Metal Blade Records myös panosti tulevaan julkaisuun.
 
    Tuottajaksi palkattiin Max Norman, kehäkettu, joka oli tuottanut aikaisemmin sellaisia levyjä kuten Ozzy Osbournen Bark At The Moon (1983) ja Loudnessin Thunder In The East (1985), muutamia vain mainitakseni. Myös levyn visuaaliseen ilmeeseen nähtiin vaivaa. Ehkäpä tunnetuin 80-luvun hard rock-kuvaaja Mark "Weiss Guy" Weiss sai homman kuvata kannen. Ja komeahan siitä tuli. Hopeisena kiiltavä Lizzy Borden on tunkeutumassa ulos vanhasta Salorasta savun ja tulen keskeltä. Pienenä sivuhuomautuksena... Mark Weiss on julkaissut aivan tuoreeltaan kirjan Decade that Rocked. Kannattaa tutustua. On muuten komeaa katseltavaa herran kuvat. Rockin historiaa parhaimmillaan.
 

 

      Eli ulkoiset puitteet olivat enemmän kuin kohdillaan. Entäpä itse musiikki sitten. Kun levy ilmestyi olin itse odottanut sitä kuin kiukaalla istuen. Olin 16-vuotias vuonna 1987 ja sitä ennen ihastunut Lizzy Bordenin edeltäviin studiolevyihin kuin myös mahtavaan tuplaliveen The Murderess Metal Road Show (1986). Levy olikin sitten ilmestyessään pienoinen pettymys. Selkeästi kevyempi levy soundeiltaan tuntui Menace To Societyn rankkuuteen verrattuna jopa hieman nössöltä. Myös Lizzyn laulu ei enää noussut niin korkeisiin säveliin kuin aiemmin. Ajan myötä olen oppinut pitämään tästä levystä erittäin paljon ja myös ymmärtämään mistä pieni keventäminen linjassa johtui. Levyn haluttiin löytävän uusia kuulijoita ja olevan helpommin lähestyttävä, toivottiin tietysti radiosoittoa ja näkyvyyttä MTV:llä. Myös sanoituspuolella oli siistitty linjaa. Jos Menace To Societyllä viljeltiin erittäin paljon kellopeliappelsiinimaista väkivaltakuvastoa, oli Visual Lies paljon sisäsiistimpi tapaus. Okei, totta kai ensisinkkuna julkaistu Me Against The World on uhkaavudessaan täynnä uhoa ja kenties hieman väkivallan uhkaakin, mutta ei se nyt kuitenkaan ole mitään verrattuna Menacen kappaleisiin kuten Ultra Violence, Love Kills tai Terror On The Town.

    Hyviä biisejä tällekin levylle mahtuu kuitenkin useampia ja kokonaisuus on erittäin toimiva. Jo mainittu Me Against The World saa rinnalleen hyvin eteenpäin rullaavia kappaleita. Shock, Outcast, Eyes Of A Stranger, Den Of Thieves ovat tarttuvia hard rock -ralleja. Sävellyspuolesta suurimman vastuun levyllä kantavat vokalisti Lizzy Borden yhdessä kitaristi Gene Allenin kanssa. Hyvinhän herrojen yhteistyö tuntuu toimineen. Levyn ilmestyessä olin myös hieman pettynyt toisen kitaristin Alex Nelsonin poistumiseen bändin riveistä. Hänen tilallaan kitaraosuudet levyllä hoitaa Joe Holmes. Uusi nimi aikoinaan, mutta tuli myöhemmin tutuksi mm. David Lee Rothin ja Ozzy Osbournen kepinheiluttajana. :)




     Levystä ei tullut lopulta mitään suurta läpimurtoa. Vaikka bändi teki komean videon, joka ei tosin paljon näkyvyyttä tainnut MTV:llä saada, lukuunottamatta myöhäisillan metalliohjelmia. Alice Cooper antoi vetoapua kehuen bändiä lehdissä kauhurockin tulevaisuudeksi ja ottamalla Lizzyn Eurooppaan lämppäämään itseään, muistaakseni ainakin joillekin festarikeikoille. Ja bändi kiersi myös näyttävästi Japanissa, mutta silti homma ei lopulta oikein lähtenyt lentoon. Aika ei ainakaan ollut missään nimessä väärä. Vuonna 1987 juuri Lizzy Bordenin kaltainen musiikki olisi pitänyt upota kuin kuokka suohon. Mitkä saman genren levyt sitten menestyivät vuonna 1987? Lista onkin aika pitkä, mutta muutamia suurimpia mainitakseni: Aerosmithin Permanent Vacation, Whitesnaken 1987, Def Leppardin Hysteria, Mötley Crüen Girls Girls Girls ja totta kai Guns n' Rosesin Appetite For Destruction, joka ei kylläkään ollut mikään välitön menestys ilmestyessään. Eli tarjontaa oli ja hyviä levyjä ilmestyi vuonna 1987 roppakaupalla. Paha tonne oli väliin kiilata.

   Vaikka Metal Blade Records teki varmasti kaikkensa ja hyvää duunia kieli vyön alla bändin eteen, niin oli se myös auttamattomasti liian pieni lafka, vaikka jakelun hoitivatkin isommat yhtiöt. En tiedä onko Lizzyä koskaan kosiskeltu isommille levy-yhtiöille. Jos on, niin ehkä olisi kannattanut tarttua tilaisuuteen. Myös kauhuimago ja shock rock eivät olleet sittenkään ehkä se myyvin imago. Aivan varmasti toimi kaltaisiini miespuolisiin teineihin, mutta varmasti saattoi karkoittaa nuoret naisenalut tuhlaamaan rahansa Bon Jovin kaltaisten artistien levyihin. En halua tietenkään yleistää tai luoda tästä asiasta mitään sukupuolistreotypiaa, tuumimpahan vain. Alice Cooperkin sai sen suurimman suosion hieman siistittyään imagoaan paria vuotta myöhemmin, Trash (1989). Siitä levystä tykkäsivät tytötkin.

     Onneksi Lizzy Borden elää ja hengittää tänäkin päivänä. Uusin levy My Midnight Things (2018) on ehtaa Lizzy Bordenia. Hyvää kamaa, kuten vanhemmatkin Lizzy-klassikot. Give 'em the Axe Forever!






torstai 14. toukokuuta 2020

ALICE COOPER - THE LAST TEMPTATION (1994)



Vuosi 1994 ei ollut helppoa aikaa artisteille, jotka olivat takoneet kultaa ja platinaa 80-luvulla. 90-luvun alku oli pudottanut monta tekijää stadionluokasta soittamaan pienille klubeille. Grungen suosion myötä vanhat hard-rock -yhtyeet näyttäytyivät uuden rock-sukupolven silmissä samankaltaisilta feikeiltä dinosauruksilta kuin progebändit punk-aallon pyyhkäistessä yli reilu vuosikymmen aikaisemmin. Ja jopa yllättävän moni 80-luvun hard rockin entinen ystäväkin käänsi selkänsä vanhoille suosikeilleen, osti flanellisen ruutupaidan ja jätti hiuksensa pesemättä. Ihminen on laumaeläin kaikessa tyhmyydessään.

   Alice Cooper oli jo vuoteen -94 mennessä ehtinyt nähdä omalla urallaan kaiken. Nousut ja laskut. Siitä huolimatta tai ehkä juuri sen takia Alice porskuttaa yhä vielä tänä päivänäkin. Cooperilla oli takanaan uransa huimin paluu. Trash (1989) -levyn ja siltä lohkaistun Poison -hitin myötä Lissu oli ollut hetken jälleen yksi maailman kuumimmista artisteista. Hey Stoopid (1991) jatkoi siitä mihin Trash jäi. Tosin paisuttaen musiikin jo liiankin turpeaksi taikinaksi.  Siinä missä Trash on menevä ja rokkaava hard rock -levy, on Hey Stoopid kuin sen sterodein pumpattu isoveli. Tiedän monta ihmistä, jotka nostavat Hey Stoopidin Trashia paremmaksi levyksi, mutta itselleni siihen on ängetty liian monta kokkia keittämään yhtä soppaa ja se tekee levystä osin liian hajuttoman ja mauttoman. Toki täytyy myöntää, että Hey Stoopidia vastaan soti myös aika. Vuosi 1991 ei enää ollut permanentatun rokin eikä kurkkutäytteisten spandexien aikaa.


Levy, joka nosti Alice Cooperin takaisin huipulle...Trash (1989).
Levy, joka yritti toistaa Trashin menestyksen...Hey Stoopid (1991).

     Alice Cooper on tarinankertoja ja levyt ovat kokonaisuuksia. Kappaleet ovat tarinan osia, joista nivoutuu usein suurempi kokonaisuus. Siitä johtuen singlejulkaisut eivät useinkaan anna oikeaa kuvaa koko levystä. Tämä pätee erittäin hyvin myös The Last Temptationilta julkaistuihin sinkkuihin.

   Lost in America on toki rullaava rokkaus ja ilmiselvä ensisinkku. Mutta samalla vähän liiankin helposti nielaistava pala. Ei tartu kurkkuun ja menee alas ensimmäisellä kaljahörpyllä. Se kylläkin puolustaa paikkaansa levyllä, mutta toisen singlebiisin It´s Men merkitystä en ymmärrä, muuten kuin laskelmoituna balladihuttuna. Kappaleen ovat väsänneet Alicen kanssa Tommy Shaw ja Jack Blades. Ei tarvitse olla nero tajutakseen, että tässä on haettu Damn Yankees -hitin High Enough  kaltaista menestystä. No, ei tullut. Harvemmin onnistutaan, kun taidetta tehdään taskulaskimen ja viivottimen kanssa. Toinen Shaw/Blades -kaksikon rustaama kappale on albumin nimibiisi. Se onkin onneksi aivan eri maata ja vetää jalat alta epäilijöiltä.

  Toinen ehkä laskelmoitu asia on Chris Cornellin haaliminen mukaan. Soundgarden oli uransa huipulla juuri vuonna 1994. Cornellin mukana hengaamisen toivottiin tietysti tuovan otsikoita ja nostavan kiinnostuksen grungea diggailevien finninaamojen joukossa. Cornellin levylle tekemät Stolen Prayer ja Unholy War ovatkin sitten levyn vahvinta antia. Aivan mahtavia vetoja molemmat.

   Julkaisun yhteydessä pistettiin myös ulos Neil Gaimanin piirtämä The Last Temptation -sarjakuva. Loistava yhdistelmä. Samalla kun kuunteli levyä, saattoi tarinaa lukea myös sarjiksena. Muistan aikoinaan Turun Mega Epe´s levykaupassa erään jannun repineen cd-levyn pussukan auki saadakseen plarata mukana ollutta lehteä. Melkoisen paskamyrskyn kyseinen heppu sai myyjältä niskaansa. Ja se oli sille dorkalle ihan oikein.



   Ehdottomaksi helmeksi pitää nostaa vielä levyn päättävä Cleansed By Fire, joka vetää uhkaavuudessaan vertoja Alicen pelottavimmille biiseille. Kokonaisuutena levy nousee vahvaksi näytöksi Alice Cooperin moni-ilmeisyydestä. Valitettavasti vain ajankohta oli aivan väärä. Seuraavaa Cooperin studiolevyä saatiinkin sitten odottaa vuoteen 2000 asti. Silloin grunge oli enää kaukainen tuhnu menneisyydessä. Ja jälleen kerran Alice Cooper uudistui ja muuttui musiikillisesti raskaammaksi kuin koskaaan, mutta se on jo toinen tarina.

   Hauska pieni detalji muuten liittyy levyn rumpaliin. The Last Temptationin kannut hoitaa paremmin The Hootersista tuttu, suomalaiset sukujuuret omaava, David Uosikkinen. Ei eka kerta, kun finskipoika vetää fillejä Lissun kanssa. 70-luvullahan Cooperin bändissä rummuissa takoi Pentti "Whitey" Glan. Hyvä Suomi!





lauantai 1. helmikuuta 2020

ALICE COOPER - DADA (1983)


Alice Cooper oli 80-luvun alussa syvimmillään suossa päihteiden käytössään. Rankka ryyppääminen oli lopulta viedä miehen hengen. 70-luvun huippuvuosista oli vierähtänyt aikaa eikä Lissun uraa enää voinut kutsua kovin menestyksekkääksi Dadan työstämisen aikaan. Myöskään alkoholi ei ollut enää Alicen ainoa päihde. Jo pitkään crack oli ollut miehen syy herätä uuteen aamuun. Siitä huolimatta hän jatkoi levyttämistä ja tietyllä tapaa myös uudistui, meni eteenpäin taiteilijana. Dadaa edeltäneet levyt Flush The Fashion (1980), Special Forces (1981), Zipper Catches Skin (1982) osoittavat jo julkaisutiheytensä johdosta, ettei Alice vain kotona makoillut sohvalla ryypiskelemässä. Musiikki oli muuttunut perinteisestä rokista enemmän new wave -vaikutteiseksi, välillä hieman hämäräksi ja vaikeastikin lähestyttäväksi materiaaliksi. Näitä levyjä kuunneltuani osaan matskusta voi helposti tulla lyöneeksi kännissä ja läpällä -leiman. Se ei kuitenkaan pidä paikkansa. Helppoja levyjä nämä eivät kuulijallekaan ole. Artisti itse on iloisesti haastatteluissa sivuuttanut tämän aikakauden urastaan heittämällä, ettei muista näistä levyistä yhtään mitään. Tiedä sitä sitten, mutta ehdottomasti näistä Cooperin uran unohdetuista hetkistä mielenkiintoisin on vuonna 1983 ilmestynyt Dada.

  
Dada on kadonnut helmi ja täysin aliarvostettu albumi. Se ei ole helppo levy. Se vaatii paneutumista ja useita kuuntelukertoja. Se ei myöskään ole yksittäisten biisien levy vaan kokonaisuus. Dada on teema-albumi, joka kertoo Sonny nimisen päähenkilön tarinan, joka lopussa nivoutuu Alice Cooperin omaan elämään. Tai ainakin minä sen niin koin. Tulkintoja voi olla monia, mikä kertoo levyn moniulotteisuudesta. Alicen työkavereiksi levyä tekemään saapui kaksi vanhaa yhteistyökumppania. Bob Ezrinin ja Dick Wagnerin mukana häärääminen ovat varmasti iso ja merkittävä osa albumia. Ilman näitä miehiä Lissu olisi yksin varmasti uponnut liian syvälle viskipulloonsa.



   Levy alkaa Ezrinin tekemällä alkuun hämmentävällä avausraidalla, joka hypnoottisesti pitää otteessaan ja esittää vuoropuhelun potilaan ja psykiatrin välillä. Alkuun ajattelin potilaan olevan levyn päähenkilö Sonny, mutta seuraavan Enough´s Enough -kappaleen kuunneltuani tulinkin siihen tulokseen, että potilas saattaisikin olla Sonnyn isä. Enough's Enough kertoo Sonnyn lapsuudesta ja siihen liittyvästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Jo alkuun käy selväksi, ettei tällä tarinalla taida olla iloista loppua. Kolmas kappale Former Lee Warmerissa Sonny kertoo ullakolle lukitusta veljestään. En ole varma onko veli lopulta kuollut vai kenties Sonnyn oman mielikuvituksen tuotetta. Joka tapauksessa kappale kuvaa päähenkilön syventyvää mielenterveyden heikentymistä. Seuraavissa biiseissä mieli järkkyy yhä enemmän ja tarina muuttuu hämärämmäksi.

   Sinänsä upea kappale Scarlet and Sheba ei tunnu istuvan enää tarinaan. Joudun turvautumaan nettiin ja etsimään vastausta. Olenko sittenkin ollut väärässä, eikö tarina etenekään loogisesti? Onko Alice sittenkin ollut vuonna 1983 niin sekaisin, että on unohtanut koko teemansa tässä vaiheessa levyä?  Netin syövereistä löydän selityksen, että Scarlet ja Sheba ova päähenkilön eri persoonallisuuksia, jotka ovat jakautuneet näihin kahteen naishahmoon. Sheba on symboli päähenkilö Sonnyn seksuaalisille haluille ja Scarlet taas on muisto hänen kuolleesta äidistään. Jotain tällaista. Hyväksyn tämän, koska en pysty itse analysoimaan paremmin.

   Tässä vaiheessa on siis syytä muistuttaa, että tämä albumi antaa paljon, mutta paljon se myös vaatii. En ole aikoihin sukeltanut näin syvälle yhteenkään levyyn. Tämä ei todellakaan sovi tämän päivän kaikki mulle ja äkkiä -meininkiin. Tähän levyyn on uppouduttava ja sehän voi lopulta viedä kuuntelijaltakin järjen... tai vaihtoehtoisesti avata silmät.

   Levyltä julkaistiin myös sinkku. I Love America kuulostaa alkuun typerältä nationalistiselta vuodatukselta, mutta onkin sanomaltaan muuta kuin ylistystä. Toki amerikkalaiset voivat ymmärtää tämän yhtä lailla väärin kuin ymmärsivät Bruce Springsteenin Born In The USAn tai minkä tahansa sodan järjettömyyttä kuvaavan elokuvan. 

   Kaksi viimeistä kappaletta johtavat lopulta siihen mitä kuulija koko matkan ajan on pelännyt tai odottanut. Fresh Blood paljastaa, että yksi päähenkilön sivupersoonista on raaka ja sadistinen tappaja. Onko päähenkilö oikeasti tappanut vai onko kaikki vain hänen päänsä sisällä?  Siinäpä miettimistä. "Fresh blood it goes through me, flows through me…fresh blood inside of me, cry to me“. Some might think this is his lowest point, but it gets worse."

 


 

 
   Levyn ja koko tarinan päättävässä Pass The Gun Around -kappaleessa Sonny herää sairaana, eikä pysty enää hallitsemaan muita persoonallisuuksiaan. Itsemurhaa hautovasta tilityksestä voi löytää yhteyksi Aliceen itseensä. "Sonny wakes up in the morning feeling kinda sick, needs a little stoli vodka needs a little quick“ Kappale sisältää Dick Wagnerin aivan timanttisen soolon. Kappale loppuu laukaukseen ja alusta tuttuun lapsen ääneen, joka sanoo dada. Kylmät väreet aikaansaava lopetus on julma. Levy loppuu ilman selitystä ja jättää kuulijan miettimään. Dada?

   Levyn heikkoon menestykseen vaikutti myös se, että Warner Bros.:in levy-yhtiö halusi eroon Alicesta. Yllättävän pitkään ne olivatkin jaksaneet touhua katsoa. Mutta tästä syystä levyä ei markkinoitu, eikä kiertuetta tämän tiimoilta järjestetty. Tämän albumin jälkeen Alice raitistui lopullisesti ja seuraava levy Constrictor (1986) esittelikin reippaan hard rock-Alicen. Lopulta Trash (1989) ja siltä lohkaistu Poison -hitti palauttivat kauhurokin kuninkaan sille kuuluvalle paikalleen, mutta se on sitten jo toinen stoori.

   Kaiken hehkutuksen jälkeen varoituksen sana. Alice Cooperin Dada ei ole todellakaan 70-luvun rokkaavaa kamaa. Se ei myöskään ole lähelläkään kasari-Alicea. Levy on täynnä digitaalisia syntikkamaisemia, funkkaavia bassoja sekä 80-luvun tietokoneilla tehtyjä ääniä. Mutta ei ole oikein tätä levyä kohtaan haukkua sitä Cooperin uran pohjanoteeraukseksi. Paljon huonompia levyjä Alice teki jo aikaisemmin innostuessaan liitttämään albumeihinsa Broadway- ja kabareemeininkiä, kuten esimerkiksi levyllä Lace & Whiskey (1977). Mutta jos haluat kokea upean musiikillisen matkan, tartu tähän levyyn. Kuuntele, syvenny. Elä ja koe!






sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

ALICE COOPER - CONSTRICTOR (1986)



Vuonna 1986 Alice Cooper oli valmiina palaamaan kauhurokin kuninkaaksi vuosien sekoilujen jälkeen. Vuoden 1977 Lace & Whiskey-levyltä alkanut alamäki päättyi Constrictorilla tehtyyn ryhdistäytymiseen. Päihteiden, lähinnä viinan ja kokaiinin, kanssa itsensä lähes tappanut Alice sai 80-luvun puolivälissä elämänsä sen verran kuosiin, että myös ura alkoi näytää elpymisen merkkejä. Alice oli kuitenkin työstänyt uutta musiikkia ja albumeja koko 80-luvun alun. Levyjen taso vain ei päätä huimannut. Flush The Fashion (1980), Special Forces (1981), Zipper Catches Skin (1982), Dada (1983) ovat kummallisinta Alice Cooperin tuotantoa ikuna. Ja kummallisin ei ole positiivinen ilmaus tässä yhteydessä.

    Dada:lle Alice sai mukaan vanhan yhteistyökumppaninsa Bob Ezrinin. Se ei proggista pelastanut, ei todellakaan. Alice oli jo vuosia aikaisemmin sukeltanut syvälle new wave musikaalien maailmaan ja unohtanut samalla kuinka rokataan sukat jalasta. Eikä kokopäiväinen sekaisin viinamäen miehenä pyöriminen auttanut luomistyössä pidemmän päälle. Mielenkiintoista tänä päivänä on ajatella levy-yhtiön tukea tälle kaikelle. Cooperin levyistä jokainen ilmestyi kuitenkin isolla Warner Bros -lafkalla. Pitkämielisyyttä levy-yhtiön sedillä on kuitenkin ollut, koska myyntikään tuskin iloisia hurraa-huutoja kirvoitti. Dada oli sopimuksen viimeinen levy Warnerin ja Alicen välillä. Nykypäivänä artisti olisi pistetty pihalle jo paljon aikaisemmin. Dadalta julkaistiin singlenä I Love America, joka ei ehkä anna parasta kuvaa levystä. Sinänsä nämä Lissun uran ns. oudot levyt ovat kiinnostavia levyjä. Dada on kokonaisuudessaan jopa upea teos.
 
 



    Dadan levytyksen jälkeen Cooper joutui sairaalaan letkuihin maksakirroosin viedessä miehen lähes tammiarkkuun. Pitkän toipumisen ja samalla raitistumisen ansiosta Alice alkoi nähdä asiat kirkkaammin kuin vuosiin. Uusien yhteistyökumppanien etsiminen ensin Aerosmithin Joe Perrystä ja sitten Hanoi Rocksin Andy McCoysta ei välttämättä ollut paras vaihtoehto ottaen huomioon kyseisten sankarien päihdehistorian. Molempien herrojen kanssa kuitenkin yritettiin lauluntekoa, mutta laihoin tuloksin. Valitettavasti näistä kynäilysessioista ei ole jälkipolville kerrottavaa jäänyt. Vasta kun Alice tapasi vuonna 1985 kitaristi Kane Robertsin alkoi tapahtua. Robertsista Cooper sai vertaisensa yhteistyökumppanin. Näyttävästä ja lihaksikkaasta Robertsista muodostui myös tärkeä lavapersoona tulevissa live-esiintymisissä sekä varsin kelpo säveltäjäpartneri.

    Uusi levytyssopimus MCA-Recodsin kanssa ja vierailu Twisted Sisterin Be Chrool to Your Scuel -kappaleella ja videolla toivat mukavaa näkyvyyttä nuoremman polven hevidiggareiden keskuudessa. Dee Sniderin antamat lausunnot ja yhteiset fotosessiot toivat Alicen takaisin valokeilaan ja räkänokkainen nuoriso saattoi ihmetellä, että mikä ukko tää oli!? Mielenkiintoa lisäsi tietysti jumalattomasti se, että MTV laittoi TS-videon boikottiin. Musiikkikanavan lausunnon mukaan pätkä oli liian hyökkäävä :)
 
 

 

    Constrictoria pidetään Alice Cooperin paluulevynä. Se onkin hieno albumi ja aikoinaan kuuluin itse siihen sukupolveen, joka löysi Alicen tässä vaiheessa. Toki olin kuullut äitini tarinoita hullusta esiintyjästä, joka 70-luvulla hirttäytyi yleisönsä edessä. Ja olin tietoinen miehen isoimmista hiteistä, mutta siihen asti Alice Cooper oli ollut menneisyyden haamu. Nyt Cooper oli hetkessä ja levynä Constrictor vaikutti vahvasti teini-ikäiseen finninaamaan. Etenkin Nightmare Returns -kiertueelta tallennettu konsertti, jonka paikallinen taivaskanava taisi näyttää suorana. Sain sen tallennettua vhs-kasetille ja se kasetti pyöri melko tiuhaan videoaparatissa.

    Tänään kuuntelin levyn läpi kolmeen kertaan ja...on se hyvä edelleen. Kappaleet kuten Teenage Frankenstein, The World Needs Guts, Life and Death of the Party ja tietysti He`Back ovat rautaa. Tuotanto on kylläkin melko muovinen ja imelän 80-lukuinen. Tuottajaksi valittu Beau Hill on malliesimerkki 80-luvun hard rockin soundien vesittämisestä. Miehen syntilistaan samoilta ajoilta kuuluvat sellaiset suuruudet kuin Ratt, Winger ja Warrant. Ehkä Ronald Reaganin valtakausi vaati tuonkaltaista soundipolitiikkaa. Se tietysti kuvastaa omalta osaltaan olkatoppauksien ja neonvärien kultaamaa Dallasin ja Miami Vicen värittämää ajankuvaa. Ja nyt ette saa käsittää väärin.. olen itse melkoinen tukkarock-aikakauden ystävä, mutta Beau Hillin kohdalla on sanottava, jotta jopa minä kaipaisin hieman säröä lisää.
 
 


    He´s Back (Man Behind The Mask) kipaleesta muodostui pienoinen hitti ja se siivitti samalla Friday the 13th -kauhuelokuvasarjan kuudennen osan soundtrackin lentoon. Cooper oli aina tunnustautunut genren ystäväksi...eipä taida ketään yllättää.  Molemmat sekä elokuva, että Alice hyötyivät yhteistyöstä. Friday the 13th Part VI: Jason Lives -elokuvasta tuli kehutuin sarjan elokuvista sitten debyytin. Jopa kriitikoista osa kehui, vaikka kyse oli ns. b-luokan kauhupätkästä. Tapani Maskulan en muista tätä kehuneen ;) Sori, Tapani, jos muistan väärin.
 
 

 

   Levyä seurannut The Nightmare Returns -kiertue osoitti uusien biisien vahvuuden. Alice marssitti lavalle kauhushownsa uusien temppujen kera. Samalla kuitenkin kumartaen syvään 70-luvun menestysvuosilleen unohtamatta shokkeeraavaa giljotiini-temppuaan. Livenä uusien kappaleiden kumiset soundit unohtuivat ja Alice Cooper näytti mistä pulu pissii. Kaikki sumuiset 80-luvun alun nysväämiset teatterin ja musiikaalien maailmassa unohdettiin yhdessä illassa. Se ilta oli, kun amerikkalaiset viettivät vuoden 1986 halloweenia. Sinä iltana Alice yhtyeineen esiintyi Detroitissa. Kyseinen konsertti taltioitiin samaiseksi vhs-nauhaksi, jonka itsekin katsoin poikasena puhki. Alla oleva pätkä todistusaineistona ei selittelyjä kaipaa.

   Alice Cooper ansaitsi toisen tulemisensa. Constrictor aloitti miehen uudelleensyntymisen, joka kulminoitui muutamia vuosia myöhemmin Trash-levyn ja Poison-hitin miljoonamyynteihin ja menestykseen, joka lähenteli Alicen 70-luvun kulta-aikoja. Alice oli kuin ison maailman Irwin Goodman. Irwinillekin kävi Rentun Ruusullaan kuin Alicelle Trashilla.  Molemmille pitkänlinjan artisteille soi menestyksen toistamiseen. Irwin veti tosin itsensä hautaan toisella rundilla. Alice taas lopetti pussikaljan ja viskin kanssa lotraamisen ja ryhtyi syömään vihanneksia ja pelamaan golfia. Herra porskuttaa yhä ja saapuu muuten Helsinkiin ensi kesänä Tuska-festareille. Menkää nuoriso sinne ja tehtäkää kuten isoisänne ikäinen Alice Cooper käskee!



maanantai 10. maaliskuuta 2014

LIZZY BORDEN - THE MURDERESS METAL ROAD SHOW (1986)


Vuonna 1983 Hargesin veljekset Joey Scott ja Gregory Charles perustivat yhtyeen, jonka imago sopi Los Angelesin 80-luvun alun glam-genreen ulkonäöllisesti. Bändi poikkesi kuitenkin suurimmasta osasta seudun muista meikkaavista hard rockia veivaavista pumpuista. Se halusi olla vaarallinen, murhaava. Nimen orkalleen poijaat lainasivat 1800-luvulla kirveellä perheensä surmanneelta justiinalta.. Lizzie Bordenilta. Gregory Charles sai jäädä merkinnäksi papinkirjoihin, kun alterego Lizzy Borden astui esiin. Idea ei ollut aivan oma vaan jokseenkin Alice Cooperin innoittama. Lizzy Bordenin vahvuudeksi muodostui kahden soolokitaristin rinnakkainen vahvoihin riffeihin ja vuorottaisiin tiluihin perustuva Judas Priestin ja Maidenin kaltainen kepittely. Kaiken kruunasi Lizzyn täysin uniikki omaleimaisuudessaan vahva vokalisointi. Bändi otti runsaasti vaikutteita, mutta onnistui kehittämään niistä omaperäisen tyylin lähinnä vahvojen biisiensä ansiosta. Yhtyeestä muodostui Kubrikin Kellopeli Appelsiinin Ultra-väkivallalla maustetun teatterimaisen hard-rockin nouseva nimi 1980-luvun alun Yhdysvalloissa.

Metal Blade Records kiinnostui yhtyestä varsin pian ja eipä aikaakaan kun markkinoille pukattiin Give em`the Axe -ep, jonka nimibiisistä muodostui ikiaikanen Lizzy-klassikko, jota yhtye yhä soittaa keikoillaan encorena. Gene Allen ja Tony Matuzak muodostivat kiivaasti keskenään kepittävän kitarakaksikon, jonka vahuus tuli esiin vuonna 1985 julkaistulla debyytti-lp:llä Love You To Pieces
Levy oli vahva näyttö yhtyeen osaamisesta. Lizzy halusi kuitenkin olla ennen kaikkea live-bändi, jonka show tulisi olemaan sekoitus Mötley Crueta, Kissiä, Alice Cooperia eli mahdollisimman suurta ja näyttävää rockteatteria. Siinä missä Alice Cooper tukeutui esiintymisessään kauhuun ja vanhojen Hammer-elokuvien kuvastoon, oli Lizzy Bordenin lavapreesens täytetty elokuvamaisella b-luokan väkivallalla.

The Murderes Metal Road Show tuplalive taltioitiin yhtyeen kotikonnuilla. Keikka tallennettiin myös visuaalisesti ja julkaistiin VHS-muodossa. Nuorempana lähes puhki soitettu livelevy muodosti mielessäni vahvan mielikuvan konsertista. Kun vasta noin parikymmentä vuotta myöhemmin pääsin näkemään taltioinnin, joka muuten julkaistiin Lizzyn Master Of Disquise-levyn bonus-levynä dvd-muodossa, oli näkeminen jopa tietynlainen pettymys. Niin maagiseksi keikka oli muodostunut  pelkän kuuntelun perusteella vuosien myötä.

Tony Matuzak jätti bändin ensialbumin jälkeen. Bändi löysi korvaajaksi Alex Nelsonin, joka vei Lizzyn kitaroinnin astetta kovemmalle käyrälle. Nelson oli Matuzakia näyttävämpi ja teknisempi soittaja ja näin loistava aisapari Gene Allenille. Murderessin ehdottomasti hienoimpiin hetkiin kuuluu näiden kahden kitaristiin ristiin soitettu iloittelu. Nelson erosi bändistä vuoden 1986 jälkeen, mutta liittyi myöhemmin 2000-luvun alussa Lizzyn niin sanottuun klassisen line-upin paluuseen. Valitettavasti Alex Nelson menehtyi vuonna 2004 auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin.

Oma lukunsa on tietysti yhteen teatraalinen show. L.A. Coutry Clubilla 1985 bändi pahoinpitelee ja teurastaa mm.joulupukin. Kuulostaa lapselliselta ja sitä onkin, mutta niinhän hevimusiikki on aina ollut. Ei niin vakaa ja ryppyotsaista taiderokkia vaan silkkaa hauskanpitoa. Yhtyeen esikuviin kuulunut Alice Cooperkin huomasi pian Lizzyn ja pojat. Alice otti bändin mukaansa muutamalle pistokeikalle Euroopaan ja yritti omalta osaltaan antaa tukensa shock-rockin perinteen jatkajille. Lizzy Borden ei koskaan noussut ansaitsemaansa suosioon. Keikkoja riitti ja yhtye levytti Murderessin jälkeen vielä monta klassikkoalbumia, kunnes lopulta 90-luvun alkupuolella monen aikalaisensa tavoin jäi grungen ruutupaitaisen ja pateettisen jyrän alle.

Lizzy Borden kokosi 2000-luvulla rivinsä uudelleen ja erinäisten kitaristivaihdoksien myötä levytti vuonna 2007 uransa ehkä parhaimman albumin Appointment With Death. Yhtye vieraili myös Suomessa ensimmäistä kertaa vuonna 2011 ja saakutin kovassa vedossa bändi olikin. Lizzyn ja Joeyn lisäksi muu bändi oli koottu nuoremmista jampoista muiden vanhojen sotaratsujen pudottua kyydistä vuosien varrella. Toki jo vaki-Lizzyksi voi laskea myös ruotsalaisen basisti Marten Andersson, joka on jo paukuttanut bassoaan Lizzyn seurassa 90-luvulla ekan kerran.  Lizzyn historian tutkimisen voi mainiosti aloittaa tästä yllä kerrotusta tuplasta. The Murderess Metal Road Show on yksi 80-luvun hevin parhaimmista livelevyistä. Suosittelen ja Lihakaupan Väiskikin suosittelee.

Long Live Lizzy!  Give em`the Axe Forever!



sunnuntai 2. helmikuuta 2014

LITA FORD - STILETTO (1990)


Olen aina pitänyt entisten Runaways-gimmojen tekemisistä. Tutustuin nuorena miehenalkuna Joan Jettin ja Lita Fordin soolotuotantoihin alkuun edes tietämättä tarkkaan heidän taustaansa. Toki olin kuullut heidän yhteisestä menneisyydestä, mutta Runawaysin 70-lukuinen jytä ei siinä vaiheessa kiinnostanut samalla tavalla kuin vahvasti hardrockiin kallellaan oleva molempien mimmien 80-luvun lopun kama. Neitosten julisteet  koristivat  huoneeni seinää ja loivat äidillistä turvaa kylmiin ja pimeisiin öihin. Ja mielummin niitä katseli kuin Dee Snideriä irvistelemässä. Diggaan yhä edelleen Joan Jettin tiukkaa, tinkimätöntä ja rehellisestä nahkatyyliä, mutta yhtä paljon rakastan myös Lita Fordin härskimmin suoralla seksillä myyvää stailia. Kovaa kamaa molemmat. Musa kuitenkin lopulta ratkaisee.

Lita Fordin kaksi ensimmäistä soololevyä Out For Blood ja Dancin` on the Edge ovat mielestäni neitokaisen tai pitäisikö sanoa rouvan parhaat tuotokset. Räävitön hardrock ja hyvät biisit, jopa tietynlainen punk-asenne mennä porhaltavat kuin pikajuna halki Meksikon. Kahden ekan lätyn jälkeen uusi levy-yhtiö RCA-Records ja uusi managerisopimus Sharon Osbournen kanssa pistivät isomman vaihteen Fordin uralla käyntiin. Kolmas pelkäksi Litaksi nimetty albumi esitteli popimman soundimaailman. Yhteistyö tuottaja Mike Chapmanin kanssa tuotti hedelmää ja levy ylsi Jenkeissä platinamyyntiin. Kappaleet Kiss Me Deadly, Back to the Cave ja yhdessä Ozzy Osbournen kanssa duetoitu Close My Eyes Forever sekä niistä tehdyt videot pyörivät tiuhaan MTV-musiikkikanavalla ja uusi pehmeämpi tuotanto puri muihinkin kuin perinteisen hardrockin ystäviin.

Ryhdyttäessä levyttämään seuraavaa neljättä albumia hyväksi havaittua menestysreseptiä haluttiin jatkaa. Levyä lähdettiin tekemään samalla porukalla tuottaja Chapmanin johdolla. Stiletto ilmestyi toukokuussa 1990 ja siltä lohkaistiin ensisingleksi Hungry, josta kuvattiin outo Liisa Ihmemaassa -tyyppinen video. Videolla Ford kieriskelee takapuoli pystyssä ja hiukset märkinä halvannäköisten lavasteiden keskellä. Parempaakin on samalla ja jopa pienemmälläkin budjetilla saatu raavittua kasaan. Kappaleessa sinänsä ei ole vikaa ja se tarttuukin kuulijan korvaan kuin purkka talonmiehen kengänpohjaan. Päivänselvä valinta levyn esitteleväksi singlelohkaisuksi.

Levyn tuotanto nojasi vahvasti kosketinsoitinpohjaiseen pop-rock maisemaan, jota oli siis viljelty menestyksekkäästi edellisellä Lita-levyllä. Stiletton myynti ei kuitenkaan yltänyt edeltäjänsä kaltaisiin lukuihin. Toisena singlenä julkaistiin Litan äidilleen kirjoittama kaunis ja herkän henkilökohtainen balladi Lisa. Levyllä koveroitiin myös Alice Cooperin Only Women Bleed -viisu. Monien mielestä se olisi pitänyt lohkaista sinkuksi. Itse olen sitä mieltä, jotta koko kipaleen olisi voinut jättää tekemättä. En ole koskaan pitänyt siitä edes itse Alicenkaan tekemänä. No eipä tämä toinenkaan balladi saa silmäkulmiani kostumaan. Mielummin kuuntelen levyltä menevämpiä ralleja, mutta toki ymmärrän "Lisan" valinnan singleksi myös hyvin.

Levy ei ollut täysin floppi. Se myi kohtalaisesti, mutta platina- saati kultakanta ei enää Fordin uralla jatkunut. Myös yhteistyö RCA-Recordsin kanssa päättyi ennen seuraavan levyn ilmestymistä. Stiletto on kelpo hardrock-levy, mutta joka kärsii ns. amerikantaudista. Kulmia ja särmiä on hiottu liikaa. Rokista on tehty syntsapoppia ja samalla tuotanto on pilattu yrittämällä miellyttää mahdollisimman monien korvia. Levyllä on monia hardrock-helmiä, enkä voi olla sitä suosittelematta kysyttäessä. Big Gun, Stiletto, Dedication, Cherry Red ja Aces & Eights pistävät lahkeet lepattamaan ja tyrät rytkymään. Sitä paitsi on se Lita aika IHQ! Edes mielikuva Chris Holmesista ei pilaa sitä.