Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1989. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1989. Näytä kaikki tekstit

torstai 26. tammikuuta 2023

L.A. GUNS - COCKED & LOADED (1989)

 

Ensimmäinen kohtaaminen L.A. Gunsin kanssa oli esikoislevyltä L.A. Guns (1988) napatun One More Reason -videon näkeminen.  Liekkejä, aseita, kuumia misuja ja oikeasti vaaralliselta näyttävä ja kuulostava yhtye. Huhujen mukaan video sisälsi niin rankkaa matskua, että sitä oli jouduttu leikkaamaan ja sensuroimaan rajulla otteella. Pakko myöntää, että videon takana ollut markkinointikoneisto tiesi mistä naruista vetää, jotta 17-vuotias Kivelän poika ja sadat muut teinit innostuivat. Syynäsin videon pitkästä aikaa YouTubesta ja onhan se edelleen toimiva. Onneksi monia 80-luvun musavideoita on ryhdytty restauroimaan. Mötley Crüe on ainakin tuonut näytille vanhoja kasarivideoitaan, jotka on korjattu tämän päivän hd-tasoa vastaavaksi. Toivottavasti tämä trendi jatkuu myös muiden yhtyeiden kohdalla. One More Reasoninkin katsoo paljon mielummin teräväpiirtona kuin vanhoilta VHS -ltä ripattuna pikselimössönä.

 




    Voisi kuvitella, että 80-luvulla L.A. Gunsin tyylisen yhtyeen oli helppoa nousta valtavirtaan. Levy-yhtiöt tuuttasivat markkinoille uusia bändejä liukuhihnalta, mutta aika monen ura jäi lyhyeksi. Kaupunkiin valui uusia yrittäjiä ympäri maailmaa ja monesti asiat olivat kiinni lopulta enää tuurista, hyvästä tai huonosta. Hyviä bändejä jäi rannalle ruikuttamaan ja tietämättömät levylafkojen liituraidat tekivät diilejä paskojen poseeraajien kanssa. Suomestakin kultaa Losiin vuolemaan matkusti useampi yhtye. Kuuluisimpia sen ajan reissaajia lienevät Smack, Havana Black ja The Nights Of Iguana. L.A. Guns miehistöllä oli sen sijaan yhteistä historiaa Guns N' Rosesin ukkojen kanssa. Asia, josta ei varmastikaan ollut haittaa. Myös yhtyeen imago poikkesi Gunnnareitten tapaan kaikkein sliipatuimmasta ja muovisimmasta tukkahevigenrestä. Yhtye oli raaempi ja likaisempi kuin monet aikalaisensa. Enemmän rock and rollia, vähemmän kokovartalopeilejä.

 

Debyyttialbumi! Kovaa kamaa!

 

    Debyyttialbumi menestyi hyvin. Se myi Jenkessä yli kultalevyrajan, joten odotukset kakkosalbumin suhteen olivat varmasti korkealla. Sen kuulee myös levyn materiaalista. Biiseissä on koukkuja ja monipuolisuutta debyyttiä enemmän. Cocked & Loaded on hyvä rocklevy, mutta valitettavasti se jää kauas täydellisestä. Itseäni ihmetyttää tuottajien määrä. Levyllä häärää namikoissa kolme ukkelia. Haastetteluissa bändi puhuu kauniisti tuotantotiimistä. Tuottajista yksi on alansa legenda, Tom Werman. Wermanin tuottamien klassikoiden lista on liian pitkä tähän tällättäväksi, mutta muutamia mainitakseni: Twisted Sister: Stay Hungry (1984), Mötley Crüe: Shout At The Devil (1983), Theatre Of Pain (1985), Girls, Girls, Girls (1987). Eivätkö levy-yhtiön fyrkat riittäneet Wermanin palkkaamiseen koko ajaksi vai miksi mukaan otettiin myös Duane Baron ja John Purdell? Näiden ukkojen nimet eivät aluksi kertoneet minulle mitään, mutta pienen googlettamisen kautta selvisi, että herrat ovat tuottaneet yhdessä mm. Cinderellaa, Poisonia ja Heartia. Eli kyseessä lienee jonkinlainen parivaljakko, majakka ja perävaunu? Nimekkäin ukkojen duuni lienee Ozzy Osbournen No More Tearsin (1991) tuottaminen. Sinänsä kolmen tuottajan yhteistyö ei pilaa Cocked & Loadedin soundeja. Albumi kuulostaa tasapainoiselta alusta loppuun. Virvelisoundi on omaan korvaani hieman liian napakka ja kuiva, mutta en siitä jaksa enempää valittaa. Ihmetystä vain herätti tällainen kolmen tuottajan symbioosi.

    Levy on yllättävänkin selkeästi jaettavissa kahteen osaan. A-puolen biisit ovat ykköskamaa. Slap In The Face , Rip And Tear, Never Enough rokkaavat ja toimivat kuin se kuuluisa junan vessa. Mukana on myös svengaavampaa kamaa; Sleazy Come Easy Go ja Malaria, jotka onnistuvat myös. Levyn sisäpussissa yhtye poseeraa haaremissa. Vesipiiput, sitarit ja itämiset matot eivät ole pelkkää rekvisiittaa. Selkeästi muutamiin kappaleisiin on uinut mukaan itämaisia vaikutteita ja se tekee levystä mielenkiintoisen ja monipuolisen. A-puolen päättää Jayne Mansfieldin innoittama The Ballad Of Jayne, josta muodostui yhtyeen koko uran isoin hitti. Sen vaikutus näkyi myös seuraavalla levyllä, Hollywood Vampires (1991), jolle yhtye levytti kolme balladia uskoen pystyvänsä toistamaan The Ballad Of Jaynen menestyksen. Ei pystynyt.

 



   Valitettavasti a-puolen jättämä hyvä fiilis katoaa, kun vinyylin kääntää. Jälkimmäiselle osalle onkin sitten kipattu turhanpäiväisiä täytebiisejä useampikin. Give A Little ja Wheels OF Fire ovat täysin mielikuvitusta vailla rustattuja tekeleitä. Samoin I'm Addicted -kitaraimprorunkkailu ei kuulu levylle. Livekeikoilla moinen varmasti toimii, mutta ei levyllä. Nämä muutamat täytebiisit pudottamalla pois lopulliselta levyltä olisi kokonaisuus huomattavasti parempi. Ei sitten tullut mieleen kenellekään niistä kolmesta tuottajasta. Kannattaa tutustua myös yhtyeen kolmanteen albumiin, Hollywood Vampires (1991) Vaikka levy ei enää yltänyt kahden edeltäjänsä myyntilukuihin, on se varsin kelpo tuotos. Tuottajaksi riitti sillä kertaa vain yksi mies, Michael James Jackson, jonka vyöllä roikkuivat sellaisten Kiss-levyjen tuotannot kuin Creatures Of The Night (1982) ja Lick It Up (1983). Ei mitään ihan vähäpätöisiä duuneja.

 


   Kokonaisuutena Cocked & Loaded on kuitenkin kelpo rockia. Muutamaa pientä kauneusvirhettä lukuunottamatta pidän tästä erittäin paljon. Hauska yksityiskohta liittyy Maxine Millerin maalaamaan kansikuvaan. Revolverilla ratsastava nainen oli alkuperäisessä kuvassa alasti. Iso osa levykaupoista kieltäytyi ottamasta levyä myyntiin moisella kuvalla. Niinpä naiselle maalattiin hieman vaatteita ylleen. Aika vähissä kuteissa kuitenkin edelleen mennään.

 

 

perjantai 18. tammikuuta 2019

SLAVE RAIDER - WHAT DO YOU KNOW ABOUT ROCK´N ROLL? (1989)


Harvoin jos koskaan olen tullut miettineeksi näin pitkään ansaitseeko tämä levy tulla kirjoitetuksi tähän blogiin. Monenmoista kasarihuttua olen tänne syytänyt, mutta nyt oli vaakakupissa muitakin fiiliksiä. Helppo se on mennä täältä sohvan nurkasta tylyttämään, mutta jokaisen taideteoksen taustalla on kuitenkin useasti syvä intohimo ja vuosien työ. Jokainen joka pääsee näinkin pitkälle muusikon urallaan voi taputtaa itseään selkään ja todeta, että suurin osa alalle haluavista ei yksinkertaisesti jaksa vuodattaa vaadittua määrää verta ja kyyneliä. Tämä siis olkoon puolustukseni sille mitä tulen jatkossa kirjoittamaan yhtyeestä nimeltä Slave Raider. Eli vaikka saatan sanoa hieman pahasti, on kunnioitukseni ja arvostukseni jokaista tämän alan yrittäjää kohtaan pohjaton. Myös Slave Raideria.

   Bon Jovin Slippery When Wet -levyä (1986) lienee syyttäminen tai kiittäminen siitä, että enemmän kuin joka toisen 80-luvun lopun hard rock -yhtyeen keinoarsenaaliin kuului mahtipontiset kertsistemmat pohjalta whoooa whooa. Eli ei sanottavaa, mutta yhteislaulua kuin suuren pyhän hengen johdattamina. Jep, kuunnelkaapa nyt vaikka se Bon Jovin pojan avauspiisi siltä Slipperyltä. Samaan kaavaan luottaa myös Slave Raider, joka lyö whooa whooat pöytään heti avausbiisinsä Is There Rock 'n' Roll in Heaven? alussa :).

   Slave Raiderissa tuntuu olevan otettu mallia vähän joka toisesta kasaribändistä. Imago merirosvomaisuudessaan ja meikeissään tuo mieleen Ratt -yhtyeen ja solisti Chainsaw Caine muistuttaa etäisesti rehvakkuudellaan Dee Snideria. Onko Slave Raiderissa mitään omaa? Voi olla ettei ole kovinkaan paljon, ellei sellaiseksi lasketa naispuolista basistia, Letita Raeta. Rattin kanssa yhteistä oli myös se, että Slave Raider soitti kuulumpien veljiensä lämppärinä uransa alussa. Solistin keikoilla heiluttelema moottorisahakaan ei näin suomalaiselta näkökannalta tunnu mitenkään uudelta idealta, kysykää vaikka Maukalta! Tosin taisi Chainsaw Caine olla kuitenkin ennen Jackyl -yhtyettä, joka ilmaantui vasta vuonna 1992 heiluttelemaan moottorisahaa Lumberjack -kipaleessaan. Onneksi suomalaisen OZ -yhtyeen vokalisti Ape De Martini hoiti muinoin hommat vesurilla. Vesurista vaan ei taida olla soittopeliksi.  



    Jospa palataan takaisin tähän Slave Raiderin levyyn. Jotenkin hassua aina lukea tuon ajan bändien flopanneista levyistä juttua. Niissä usein mainitaan, ettei levy-yhtiö promotoinut levyä tarpeeksi ja siitä johtuen myynti kärsi. Jännä juttu, että ensin tehdään kallis levy kalliin tuottajan kanssa, tässä tapauksessa Chris Tsangarides, ja päälle vielä kallis video pyörimään MTV:llä. Muistaakseni Michael Monroe syytti levylafkaa Not Fakin It -levyn (1989) torppaamisesta. Että levy-yhtiö oikein haluaisi, etteivät sen syytämät rahat poikisi mitään. Vaikea maallikkona näitä muusikoiden katkeria lausuntoja on niellä, mutta toisaalta levy-yhtiön pyörittäminen 80-luvulla taisi olla politiikkaa harjoittavien pukumiesten käsissä. Niiltä voinee odottaa mitä tahansa. Aina on maailma sivu itse taiteilijaa kustu silmän pupilliin ja iirikseen, ja joku muu vetänyt rahat välistä toisten tekemästä työstä. Ehkä Slave Raiderillekin kävi näin, mene ja tiedä.

   Slave Raiderin kakkosalbumin video Young Blood pyöri MTV:n Headbangers Ballissa mukavasti. Namusetämäinen lyriikka ei taida oikein olla tämän päivän juttu, mutta 80-luvun rokkarit viljelivät paljon tätä sweet sixteen-tematiikkaa. Hyi, sanoo konservatiivinen jäärä! Yritin kuunnella useaan otteeseen levyn a-puolta. Kaksi ekaa biisiä ovat ok, mutta siitä eteenpäin melkoista kurahuttua. Käänettyäni vinyylin b-puolelle tajusin, että tässähän kuljetaan tietyn tarinan mukana. Teemalevy? Löyhästi jos ajattelee voi a-puolen kappaleet liittää teemaan. Niissä juhlitaan ja vietetään rehvakasta rockenroll-elämää ja kääntöpuolen kappaleissa joudutaan syytetyn penkille ja tuomitaan rockista vankeuteen tiilenpäitä lukemaan. Levyn päättää tietysti Jailbreak, joka on lainakapppale Thin Lizzylta. Heti hahmotettuani tämän punaisen langan alkoi levy tuntua mielekkäämmältä. Valitettavaa vain, että levyn päättävä lainabiisi on koko lätyn paras kappale, eikä siihenkään ole saatu mitään omaa. Eli Phil Lynott pesee tämän jengin vielä haudastaankin kuusi nolla.






sunnuntai 6. toukokuuta 2018

LOUDNESS - SOLDIER OF FORTUNE (1989)


Japani mainitaan lähes aina rock-lehdissä ja rokkarien muistelmissa maana, jossa fanaattiset fanilaumat intohimoisesti kirkuen piirittävät maahan saapuneita ulkomaalaisten bändien jäseniä. Kaikki ovat varmasti kuulleet Sami Yaffan kertoman tarinan japanilaistytöstä, joka piiloutui 80-luvulla Hanoi-basistin hotellihuoneen vaatekaappiin tavatakseen idolinsa. Japani on aina ollut, varsinkin etäältä Euroopasta ja Amerikoista katsottaessa, kummallisen ristiriitainen kulttuuri. Korrektin hienostuneet käytöstavat ja hillitty arvokkuus tulevat mieleen ensimmäisenä. Monilla keikkatallenteilla nousevan auringon maasta on helppo todeta kuinka konservatiivisesti yleisö on pukeutunut, hevikeikoillakin monilla jannuilla on valkoinen kauluspaita ja solmio. Aivan kuin toimistotyöntekijöillä Lontoon Cityssä. Samalla Japani on maa, jossa voi ostaa pikkuhousuja automaatista, nukkua kapselihotellissa tai katsoa televisiosta mitä hämmentävämpiä kisailu- ja visailuohjelmia, joissa kilpailija laitetaan kuution sisään karhun kanssa tai joukko trikoisiin pukeutuneita tyyppejä yrittää kiivetä saippuoituja portaita. Niihin verrattuna kotimaiset Napakymppi ja Metsolat ovat melko iisiä kamaa. Japani on siis varsin moni-ilmeinen ja kummallinen maa. No niin on tietysti Suomikin...ja Venäjä...ja Yhdysvallat vasta hassu paikka onkin...puhumattakaan Ruotsista.

   Vuonna 1985 sain käsiini japanilaisen Loudness-yhtyeen uunituoreen Thunder in the East c-kasetin. Samaan aikaan postiluukusta kolahti Heavy Heaven -lehti, jossa samaista albumia mainostettiin tukevasti ja hieman hassusti muodossa Thunder in the Last :). Yhtyeen kitaristin Akira Takasakin huhuttiin olevan jopa Eddie Van Halenia kovempi kepittäjä, tai ainakin melkein. Thunder in the East todellakin osui ja upposi.  Itselleni se on edelleen se The Loudness -albumi. Vaikka seuraajat Lightining Strikes (1986) ja Hurricane Eyes (1987) olivat kelpo lättyjä, jäi niistä kuitenkin hieman vaisuhko fiilis. Vasta vuosia myöhemmin tutustuin yhtyeen alkupään tuotantoon ja Thunder in the Eastia edeltänyt Disillusion (1984) on varsinkin kitaristi Takasakin kohdalta aivan käsittämättömän hienoa kamaa.



   Mutta vuonna 1989 Loudness oli urallaan käännekohdassa. Aiemmat melko hyvin menestyneet levyt tuottanut Max Norman oli sitä mieltä, että yhtyeen todelliseen breikkaamiseen ulkomailla oli vain yksi este. Laulaja Minoru Niiharan japanilainen aksentti. Eli sama juttu, joka omalla tavallaan teki myös yhteestä uniikin. Aivan sama kuin Mötley Cruen kohdalla. Vince Neil ei ehkä ole kovin kummoinen vokalisti, mutta hän on maailman paras ääni Mötley Crüelle. Niin on myös Minoru Niihara Loudnessille. Valitettavasti tuottaja Norman sai muun bändin uskomaan omaan visioonsa ja Niiharan pesti yhtyeessä päättyi. Tilalle mikkiständin varteen saatiin amerikkalainen Obsession-yhtyeessä joikannut Michael Vescera. Uusi vokalisti hoitaa vuonna 1989 ilmestyneellä levyllä tonttinsa ilman moitteen sanaa. Kokenut rokkikukko tarttui pestiinsä kumartelematta ja näyttämällä närhen pallit ja osoittamalla mistä kana pissii.

  Soldier of Fortunen ilmestyessä siltä nostettiin sinkkulohkaisuksi ja videobiisiksi You Shook Me, joka a-puolen kakkoskipaleena onkin aivan loistava iskusävelmä. Samoin kuin levyn avaava nimibiisi. Jo levyn aloittava Takasakin kitarariffi on tunnistettavaa täysin omanlaista työskentelyä. Akira Takasaki on niitä harvinaisia metallikitaristeja, joilla on oma täysin tunnistettava tyylinsä. Maailman metallikuppiloiden baaritiskit ovat täynnä teknisesti taitavavia tiluttajia, mutta omaääniset maestrot voi laskea kahden käden sormilla. Sielukkuus soitossa ja sormien kautta kielille kulkeva karisma ovat jotain mitä ei voi kuin pyyteettömästi ihailla.




    Kolmantena kuultava Danger of Love hiljentää tempoa ja on kerta kuulemalla helposti toisesta korvasta sisään ja samantien toisesta ulos -matskua. Muutaman kerran kuunneltuna kappale kuitenkin kasvaa, eikä tässäkään voi kuin ihailla mister Takasakin soolottelua.  Twenty-Five Days on  kasarihardrock-levyjen ns. pakollinen balladi. Aivan siirappiseksi ei biisiä ole kuitenkaan taputeltu, onneksi. Ihan kiva slovari, jota ilmankin olisi voinut elää. Viimeisenä vinyylin ekalta puoliskolta täräytetään vielä Red Light Shooter. Hyvä biisi, joka olisi voinut olla rosoisempikin rokkaavana palana. Max Normanin tuotanto on Loudnessin kohdalla minun makuuni liian sliipattua. Samasta synnistä kärsi myös jo Lightning Strikes -levy. Hieman enemmän räkää, niin näistäkin kappaleista olisi jäänyt synteettinen jälkimaku pois ja haju olisi voinut menestyksekkäämmin leijua jenkkimarkkinoille asti. Ymmärrän toki, että tässä on haettu radioystävällisyyttä tai jotakin muuta täysin toissijaista turhaa ja laskelmoitua juttua.
 
 

 

    Valitettavasti kakkospuolen materiaali ei jaksa kantaa aivan yhtä hyvin kuin levyn avaavat pari ekaa biisiä. Ja tietysti toisellekin puolelle tungettu vielä slovari, josta ei paljon jälkipolville jää kerrottavaa. Lost Without Your Love jo nimenäkin kertoo mitä kuuleman pitää. Mainittakoon vielä, että Max Norman on myös ottanut mukaan Dion entisen kosketinsoittaja Claude Schnellin, jonka taitoja olisi voinut hyödyntää nerokkaamminkin kuin vain luomaan bonjovimaista kiipparimattoa. Kaikesta huolimatta Soldier of Fortune on oiva rocklevy, jolla Loudness kuulostaa itseltään. Uusi vokalisti sulahtaa japanilaisremmiin mukaan sulavasti. Toisaalta voisin hyvin kuvitella Minoru Niiharan laulavan nämäkin veisut.

   Omalla kohdallani tämä oli viimeinen Loudnessin levy pitkiin aikoihin. Loudnessille kävi 90-luvun alussa kuten niin monille muillekin hardrock-yhtyeille. Ne unohdettiin ja hylättiin epämuodikkaina. Bändi väänsi vielä Vesceran kanssa toisen studiolevyn , joka vaipui täysin unholaan jo ilmestyessään. Loudness ei lopettanut missään vaiheessa vaan on tahkonut levyjä ja keikkoja läpi vaikeidenkin aikojen. Osaa levyistä ei enää julkaistu kuin Japanissa. 2000-luvun alussa bändi palasi klassiseen kokoonpanoonsa Niiharan palatessa laulajaksi Spritual Canoe (2001) -levyn myötä. Tyyliltään yhtye kuulosti jo enemmän Panteralta kuin omalta itseltään. Uusin tänä vuonna ilmestynyt Rise to Glory (2018) kuulostaa jälleen perinteiseltä Loudnessilta ja saa jalan vipattamaan ja hymyn huulille. Mutta jos yksi levy pitää ottaa bajamajaan mukaan, on se ilman muuta Thunder in the East vuodelta 1985. Siitä ei nouseva aurinko enää enempää voi nousta.





sunnuntai 18. toukokuuta 2014

THE ROLLING STONES - STEEL WHEELS (1989)



Rollarit oli rokin dinosaurus jo vuonna 1989. Muistan kuinka Suomesta lähti seuraavana vuonna Ruotsiin sankoin joukoin heinähattuja katsomaan vieriviä kiviä, koska se olisi varmasti viimeinen mahdollisuus nähdä bändi livenä näinkin lähellä härmää. Vuodesta 1962 oli kuljettu melkoiset mailit. Eihän noin vanhat äijät enää millään voineet jaksaa rokkenroll-elämää. Hymyilkää vain. Mutta jos joku olisi sanonut tuolloin ,että ukkelit kiertävät vielä 2014, olisi moinen mielipide naurettu ringistä ulos hetkessä.

Vuonna 1989 olin itse laajentamassa opintojani rokin korkeakoulussa. Perushevin kuuntelun oheen oli ujuttautunut salakavalasti yhtye nimeltä Aerosmith, jonka kautta tieni kulki tietysti Mickin, Keefin ja kumppaneiden luokse. Täytin tammikuussa 1989 kahdeksantoista vuotta. Maaginen ikä. Samaisena vuonna näin Ruisrockissa livenä Dan Bairdin johtaman The Georgia Satellitesin, joka edelleen johdatti askeleitani lähemmäs Stonesia. En ole aivan varma oliko Steel Wheels ensimmäinen rollari-levy, minkä hankin. Mutta se oli tuorein yhtyeen tuotos juuri silloin, kun Steven Tyler ja Dan Baird taluttivat minua kädestä pitäen levykauppaa kohti.

Steel Wheels oli Mickin ja Keithin paluu yhteen moninaisten riitojen ja suukopujen jälkeen. Parivaljakko oli jo pitkään haukkunut toistensa tekemisiä englantilaislehdistössä aina henkilökohtaisuuksiin saakka. Tämä tietysti vain lisäsi mielenkiintoani bändiä kohtaan. Mikään ei toimi rokissa paremmin kuin toisiaan erisuuntiin vetävät voimat, jotka yhdistyessään onnistuvat luomaan jotain mihin yksin eivät koskaan kykenisi. Näin se on. Olen tässä blogissa ennenkin kirjoittanut tästä...Ketih & Mick, Steven & Joe, Mike & Andy. Keith ja Mick olivat molemmat ehtineet koettaa siipiään sooloillen ilman Rollareita. Suoraan sanottuna kummankaan tekoset eivät olleet hääppöisiä. Eikä myöskään menestys odotettua. Herrojen kohtaaminen nenäkkäin tapahtui Rock And Roll Hall Of Famen seremonioiden yhteydessä. Hymyt ja halaukset saattoivat alkuun olla väkinäisiä, mutta lopulta Charlie Wattsin myötämielisellä välityksellä tappelupukarit päättivät unohtaa riitansa ja haudata sotakirveen.

Albumin myyntiä vauhdittamaan julkaistiin ensisinkkuna Mixed Emotions, joka toimi hienosti onnistuen kuvamaan myös videollaan yhtyeen jäsenten lämmenneitä välejä. Ja toden totta myös albumi näytti toimivan kokonaisuutena. Verrataanpa vaikka vuonna 1986 ilmestyneeseen edeltäjäänsä Dirty Workiin, joka henkiin mielenkiinnon väsähtämistä sekä jokaisen jäsenen yritystä tuoda oma näkemyksensä esiin välittämättä muiden aivoituksista.




Levy ja tuleva kiertue jäivät alkuperäisjäsenen Bill Wymanin viimeisiksi yhtyeen riveissä. En jäänyt kaipaamaan kaikkien maailman jäykimpien basistien esi-isää. Ne harvat sävellykset, mitä herra sai aikaan bändille, ovat melkoista kuraa. Vai voiko joku oikeasti sanoa diggailevansa In Another Landia?  Wymanin ns. coolius ja liikkumattomuus keikoilla oli toki muodostunut omaksi taiteenlajikseen, mutta usein ukko näytti siltä kuin olisi halunnut olla jossain aivan muualla. En kyseenalaista Wymanin soittotaitoa, mutta enemmän Bill oli esillä sknadaalilehdistössä avioliittonsa myötä kuin mitenkään merkittävänä panoksena Stonesille.

Steel Wheels oli kaupallinen menestys. Se kipusi brittilistan sijalle 2 ja ylsi Jenkeissä tuplaplatinamyyntiin. Steel Wheels / Urban Jungle Tour käynnistyi elokuussa 1989.  Kiertueen ja albumin menestystä tukemaan julkaistiin vielä peräti kolme singleä: "Rock and a Hard Place", "Almost Hear You Sigh" ja "Terrifying". Kiertueen lämppääjinä esiintyivät kovassa nosteessa olevat Living Colour, Dan Reed Network sekä aikansa uudet rokin pahat pojat Guns n`Roses. Nuoret klopit osoittivat pyyteettömän kunnioituksensa oppi-isilleen.
 

, Suomessakin Steel Wheels ylsi kultalevymyyntiin, mutta siitä huolimatta bändiä ei näillä konnuilla nähty ennen vuoden 1995 Voodoo Lounge-kiertuetta. Liekö Jaggerilla ollut muistissa vuoden 1970 vierailu, jolloin poliisin huumekoira nuuhki äijän persettä. Siitä suivaantuneena Jagger ilmoitti, ettei kuunaan moiseen Kekkosslovakiaan jalallaan enää astu.

Steel Wheels ei ole lähimainkaan paras Rollari-levy. Se ei ole edes paras 80-luvun Stones-rieska. Se on kuitenkin vahva näyttö pitkän haparoinnin jälkeen. Paluu yhteen ja paluu maailmankiertueelle Yhdysvalloista Japanin kautta Eurooppaan. Levy ja kiertue näyttivät jälleen miksi Rolling Stonesin nimen edessä on The.