DON DOKKEN - UP FROM THE ASHES (1990)

Koska tulin eilen sivulauseessa murjoneeksi Don Dokkenia ja hänen vuonna 1990 julkaisemaa soololevyään samalla kehuen George Lynchin Lynch Mobin samana vuonna ilmestynyttä Wicked Sensation -levyä, on tietysti reilua antaa uusi mahdollisuus myös tälle levylle. Ja etenkin, kun ovikelloani soitti viime yönä puoli neljän aikaan itse Don Dokken vaatien selitystä teolleni. Olimmehan olleet niin hyviä kavereita, lähes kuin ystäviä, 80-luvulla. Pitäähän vanhalle kaverille siis antaa uusi mahdollisuus.

   Donin vuonna 1990 kasaamaa yhtyettä voi pitää suorastaan superbändinä. Pitkän linjan tunnettuja hard rock -muusikoita kaikki. Nimiä John Norum, Peter Baltes, Mikkey Dee ei tarvitse vähänkin tähän musiikkigenreen vihkiytyneille erikseen esitellä. Eikä täysin nimetön ollut yhtyeen toinen kitaristikaan. Billy White oli luonut kannuksensa jenkkiläisen Watchtower -yhtyeen riveissä. Tällä miehistöllä etukäteen ajatellen Up From The Ashesistä olisi pitänyt tulla silkkaa timangia.

   Levy alkaa lupaavasti. Avausraita Crash 'N Burn on mukavasti rullaava kipale, jossa varsinkin kitaristit nousevat merkittävään rooliin. Molemmat keppimiehet ovat osallistuneet myös aktiivisesti albumin sävellystyöhön tietysti yhdessä maestro Dokkenin johdolla. Myös toisena tuleva 1000 Miles Away on varsin mukavaa kuunneltavaa. Hetken alan jo epäillä, olenko tuominnut tämän levyn aikoinaan unohdukseen liian vähillä kuuntelukerroilla ymmärtämättä kuinka paljon työtä ja tuskaa tämänkin taideteoksen tekemiseen on tarvittu. Kaksi seuraavaa kappaletta valitettavasti ampuvat alas moiset haaveet ja unelmat suoraan Idon posliiniseen pönttöön. When Some Nights ja Forever ovat täysin turhia tusinabiisejä, joista ei minuutti kuulemisen jälkeen ole muistisssa enää mitään. Levyn ongelmaksi muodostuu myös eittämättä Don Dokkenin historia. Tätä vertaa väkisinkin Dokken-levyhin, eikä siinä vertailussa tämä tekele valitettavasti pärjää. Living A Lie muistuttaa kyllä kivasti mister Dokkenin entisen yhtyeen meininkiä, mutta ei sekään yllä In My Dreamsin tai Tooth and Nailin kaltaisten klassikoiden rinnalle.

   Levyn ongelma on myös ohut tuotanto. Don Dokken on ollut itse vääntelemässä miksauspöydän nappuloita ja saanut luotua jotenkin munakokkelittoman ja haljakan äänimaailman läpi levyn. Mikkey Deen kaltaista voimasoittajaa ei ole osattu hyödyntää miehen taitojen tarjoamalla tavalla. Rumpusaundi jää valjuksi kuin lehmän pieru keväisellä pellolla. Levyn parhaimpana puolena pidän kitaristikaksikko Norum/White työskentelyä. Nämäkin herrat olisivat voineet olla vieläkin pitelemättömimpiä, mutta pääsevät onneksi edes hieman väläyttämään osaamistaan.

   A-puolen päättävälle kappaleelle on tekijäksi saatu itse Deep Purple-legenda Glenn Hughes. Herra myös laulaa taustoja kappaleessa. Teos on kuin vuotava Nokian kumisaapas märässä lettosuossa tarpoessa. Hörppää vettä joka askeleella, eikä tunnu yhtään mukavalta. Kääntäessäni levyä b-puolelle alkaa mieleeni hiipiä ajatus siitä, ettei tämä levy ansaitse tämän jälkeen enää yhtä ainutta uutta mahdollisuutta. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi siihen, että jonain päivänä tämä tursas alkaisi kuulostaa hyvältä. No, ei heitetä vielä kirvestä kaivoon. Puolet levystä on vielä kuuntelematta.

   B-puolen loput viisi kappaletta eivät saa hymyä enää huulilleni kirpoamaan, vaikka niiden joukossa on yhtyeen singlenäkin julkaisema Mirror Mirror. Paria kappaletta lukuunottamatta Don Dokkenin Up from The Ashes on kaikilla omistamillani mittareilla ja asteikoilla mitattuna melko mitäänsanomatonta liian kovin odotuksin tehtyä ohutsaundista huttua. Noin kovalla bändillä olisi luullut saavan aikaan stydimpää kamaa. Kuten jo mainitsin Donin riippakivenä tämän levyn suhteen on tietysti oma historiansa Dokken -yhtyeen kanssa. Vertailukohta voi olla epäreilu, mutta vuonna 1990 odotukset vertautuivat väkisinkin Back For The Attack -levyn loistokkuuteen. Sori vaan, Don.

LYNCH MOB - WICKED SENSATION (1990)

Dokkenin pääkurkojen Don Dokkenin ja George Lynchin välit tulehtuivat Back For The Attack -levyä seuranneella kiertueella niin pahasti, että ovia paiskottiin ja siltoja poltettiin oikein urakalla. Molemmat miehet suuntasivat saappaansa eri suuntiin ja lupasivat pyhästi, etteivät enää koskaan ajautuisi yhteistyöhön moisen mulkun kanssa. Itsessä ei tietysti mitään vikaa ollut, mutta kun bändikaveri nyt vain sattui olemaan itseriittoisen kenkkumainen kaveri, jonka kanssa yhteistyö oli mahdotonta.

   Vuonna 1989 tapahtuneen välirikon jälkeen molemmat herrat kasasivat uudet bändit. Don Dokken sai riveihinsä melkoisen superbändin. Ex-Europe John Norum kitaraan, Acceptista tuttu Peter Baltes bassoon ja vieläpä King Diamondissa paukuttanut, ja tänä päivänä paremmin Motörheadista ja Scorpionsista tuttu Mikkey Dee kannuihin. George Lynch puolestaan otti Dokkenista matkaansa rumpali Mick Brownin ja haali kasaan Lynch Mob -nimeä kantavan yhtyeen, jonka vokalistiksi löytyi Argentiinassa syntynyt Oni Logan, sekä bassoon niin ikään ennestään tuntematon suuruus nimeltä Anthony Esposito. Molemmat yhtyeet julkaisvat levyn vuonna 1990, eikä entisten bändikaverien kilpailuasetelmalta voinut välttyä. Tuskin kumpainenkaan oli kiinnostunut toistensa tekemisistä, ainakaan julkisesti, mutta aivan varmasti todellisuudessa molemmilla oli kova halua päihittää toisensa.

Don Dokkenin lätty 1990.

 

 

   

Itse odotin noihin aikoihin innolla varsinkin Don Dokkenin levyä, joka kuitenkin valitettavasti ilmestyessään osoittautui melkoiseksi turhauttavaksi pettymykseksi jopa nimimiehistä huolimatta. Munatonta hardrockia, eikä biiseissäkään ylletty lähellekään Back For The Attackin tasoa. Vieläpä kun levyn kansi oli kuin huonompi versio Back For The Attackin kannesta, heräsi epäilys että mister Lynch onnistuu helposti lyömään märän rätin vasten Donin yllättyneitä kasvoja.

  Tosin ilmestyessään ei Lynch Mobin levykään miellyttänyt minua. Dokken oli sittenkin ollut yhtyeenä liian rakas, ettei kummankaan herran tuotokset yltäneet silloin mielestäni samoille tasoille. Tänä päivänä, kun kuuntelin pitkästä aikaa Wicked Sensationin, niin on pakko myöntää sen olevankin varsin kelpo levy. Täytynee antaa myös tuolle Don Dokkenin aikaansaannokselle lähiaikoina toinen (todellisuudessa se on kyllä varmasti jo kuudes tai seitsemäs) mahdollisuus, mutta keskitytäänpä nyt kuitenkin tähän Yrjön tuotokseen.

   Wicked Sensationia kuunnellessa huomaa, että George Lynchin riffivarastot ovat olleet pullollaan toinen toistaan loistavampia ja iskevevämpiä vetoja. Lynchin oma tyyli hard rock -kitaristina on täysin tunnistettava ja omanlaisensa. Levyn neljä ensimmäistä kappaletta ottavat luulot pois ja tarjoavat todellisia klassikoita pöytään. Wicked Sensation, River of Love, Sweet Sister Mercy sekä All I Want ovat helmiä jokainen. Kaksi ensimmäistä julkaistiin singleinä ja ne menestyivätkin ihan kivasti. Monet albumin kappaleet olisivat voineet hyvin olla myös Dokken -nimisen yhtyeen levyltä. Sen verran tutunkuuloisia kaikuja siihenkin suuntaan on. Kuunnelkaapa vaikka For A Million Years tai Hell Child. Tämä on tietysti enemmän kuin  päivänselvää, koska juuri Lynchin kitarointi oli Dokkenin tunnusomaisimpia elementtejä. Vaikka Lynch Mob kahlaa saundillisesti Dokkenia raskaammilla vesillä, on sävellyksien joukossa myös melkoista tukkahilettä. No Bed of Roses tai vaikkapa Through These Eyes voisivat kertosäkeensä puolesta olla napattu vaikka Jani Lanen sävelkynästä Warrantin Cherry Pie -levyltä.

   Valitettavasti varsin pätevän kuuloinen vokalisti Oni Logan erotettiin yhtyeestä levyä seuranneella kiertueella. Rockenroll-elämä oli sittenkin liikaa nuorelle vokalistille ja vaikutti kielteisesti hänen kykyynsä esiintyä. Päällikkö Lynch ei moista kauaa seurannut vaan monoahan siitä tuli. Huhujen mukaan Logan ei tullut toimeen kiertueen pääbändin Queensrychen vokalistin Geoff Taten kanssa. Toisaalta kuka hemmetti on joskus tullut toimeen Geoff Taten kanssa?  Myös musiikkimaailma oli muuttumassa. Uudet grunge-tuulet olivat ajamassa George Lynchinkin kaltaisia artisteja unholan majoille.  Platinamyynteihin 80-luvulla tottuneet artistit olivat uuden edessä. Toisilta se vei hengen, kun taas toiset sopeutuivat pienempään suosioon ja onnistuivat kuitenkin jatkamaan uraansa. George Lynch on elossa ja hyvässä kuosissa. Dokken on tehnyt useampia comebackeja, samoin kuin Lynch Mobkin. Mutta on ilo edelleen uusimmistakin Dokkenin livevedoista huomata, että George Lynch on tänäkin päivänä yhä erittäin skarppi kaveri kitaran varressa.

  Ai niin...älä lähde vielä. Lue myös mitä kirjoitin tuosta Dokkenin Back For The Attack -levystä jokin tovi sitten: DOKKEN - BACK FOR THE ATTACK (1987)

DOKKEN - BACK FOR THE ATTACK (1987)

Dokkenin neljäs studioalbumi Back For The Attack ilmestyi aikana jolloin hard rock eli ehkä voimakkainta kukoistustaan. Samana vuonna ilmestyivät myös Aerosmithin Permanent Vacation, Def Leppardin Hysteria, Guns n´ Rosesin Appetite For Destruction, Warlockin Triumph And Agony ja Mötley Cruen Girls, Girls, Girls...vain muutamia mainitakseni. Jos tänä päivänä ilmestyisi yksikin näin laadukas albumi, olisin ihmeissäni ja onnellinen. Okei, tämä johtuu tietysti siitä, että olen jo vanha pieru, enkä ymmärrä nykymaailman menoa. Ja kyllä se Priestin tänä vuonna ilmestynyt Firepower on ihan kelpo lätty. Eli tämä todistanee, että olen sittenkin ajan hermolla ja kiinni tässä päivässä. Jostain kumman syystä edellisen lauseen kirjoittamisen jälkeen alkoi ikkunan takaa kuulua varisten naurua.

   Palataanpa siis vanhaan hyvään aikaan ja vuoteen 1987. Dokken oli jo saavuttanut parilla edellisellä albumilla, Tooth And Nail (1984) ja Under Lock And Key (1985), maineen merkittävänä tekijänä permanentti-skenessä.  Molemmat levyt olivat yltäneet Yhdysvalloissa platinamyyntiin ja niiltä oli lohkaistu useita hittisinkkuja. Bändin valmistautuessa neljännen levyn tekoon paineet ja odotukset tuntuivat varmasti niskassa. Yhtye päätti siirtää tähtäintään pari pykälää raskaampaan soundiin. Dokkenin vahvuus lienee jokaisen jäsenen kyvyssä osallistua kappaleiden tekoon. Tekijätiedoista löytyvät kaikki aina rumpali Wild Mick Brownia myöden. Sama asia kertoo myös yhtyeen kykenevän tekemään biisejään yhdessä. Asia, josta voisi päätellä henkilökemioiden toimivan hyvin. Mutta ei. Dokken on tunnettu riidoistaan ja egojen yhteentörmäyksistä, jotka kulminoituivat valitettavasti Back For The Attackin julkaisua seuranneeseen kiertueeseen. Mutta ei mennä asioiden edelle.

 

 

   Dokken oli tehnyt menestyneen kiertueen yhdessä Scorpionsin kanssa ja palasi studioon joulukuussa 1986 levyttämään Nightmare on Elm Street 3 - leffan soundtrackille kappaleen Dream Warriors. Elm Street -elokuvat olivat tuohon aikaan älyttömän suosittuja ja bändille oli loistoveto päästä mukaan rainalle. Myös kappaleesta kuvattu musiikkivideo hyödynsi elokuvaa ja jopa Robert Englund Freddy Kruegerin roolissa saatiin mukaan videolle. Elm Streetin ja Dream Warriorsin myötä yhtye sai näkyvyttä ja uusia faneja vanhalta mantereelta. Dream Warriors on eittämätön hard rockin klassikko yhä tänä päivänä. Yksi bändin parhaita kipaleita, uskaltaisin jopa sanoa ääneen että paras.

 

 

 

      Leffaproggiksen jälkeen yhtye vetäytyi takaisin studioon tullakseen sieltä ulos marraskuun 27. päivä uunituoreen long playn kanssa. Levyltä lohkaistiin singlet Burning Like A Flame, Prisoner, Heaven Sent ja tietysti tuo jo edellä mainittu Dream Warriors. Sinkkujen menestys siivitti myös koko albumin ylittämään platinamyyntirajan. Back For The Attackista muodostui Dokkenin myydyin levy. Yhtye esiintyi vuoden 1988 Monsters Of Rock -festivaalilla yhdessä Van Halenin, Scorpionsin, Metallican ja Kingdome Comen kanssa. Yhtyeen Japanin kiertueelta julkaistiin tuplalive Beast From The East. Muistan itse kuinka odotukset livelevyn kohdalla olivat korkealla, mutta komeiden kansien sisältä löytyi jotenkin kliininen ja ylituotetun oloinen kökkäre. Kuuntelin pari päivää sitten liven läpi pitkästä aikaa, eikä mielipiteeni ole vuosien saatossa muuttunut. Liian hiottu ja laskelmoidusti korjailtu tallenne jättää edelleen valjun fiiliksen ja jälkimausta ei voi edes puhua, koska kuunteluhetkelläkään tunnelmaan ei saa purutuntumaa. Ymmärrän ja toki tiedän, että kaikki yhtyeet korjailevat livetallennuksiaan studiossa, mutta kyllä liveltä pitäsi hieman haista hien läpi ja pikkuhousujen kostua niitä kuunellessa. Valitettavasti Dokkenin Beast From The East (1988) ei saa aikaan näitä reaktioita.

 

    Kiertueella myös bändin johtokaksikon Don Dokkenin ja George Lynchin välit tulehtuivat siinä määrin, että kiukuttelu ja keskinäinen vittuilu saivat bändin lopulta hajoamaan maaliskuussa 1989. Nykyään jo useamman comebackin tehnyt yhtye on jälleen kasassa, mutta niin kuin meistä kaikista on Dokkenin äijistäkin tullut vanhoja vanhojen hittiensä kelaajia. En tiedä onko tämän päivän Dokkenilla enää mitään annettavaa. Ihan kiva nostalgiapaukku kuten niin monet aikansa kollegatkin, jotka yhä kiertävät festareilla esiintymässä meille kaljamahaisille ja kaljuille viisikymppisille. Juuri niille samoille tyypeille, joille me itse nauroimme 80-luvulla tennareissamme ja pitkissä rasvaisissa leteissämme. Niin se menee. Aika on armoton, mutta onneksi elämä on mukavaa vaikka hiukset harvenee ja lukulaseja joutuu käyttämään nähdäkseen lyriikat vinyylilevyjen sisäpusseista.

   Back For The Attack on Dokkenin kruununjalokivi. Yhtyeen paras levy, jolla varsinkin Lynchin kitarointi on aivan pitelemätöntä ja nerokasta. Lynch omaa ainutlaatuisen tekniikkansa ohella tunnistettavan oman tyylinsä. Selllaisia kitaristeja tähän maailmaan ei kovin montaa mahdu. Etenkin hard rockin saralla, jossa kitaristeilla on tapana sortua lähinnä kopioimaan sankareitaan kuin keksiä ja kehitellä omaa juttuaan. Lynchin soitossa on sielukkuutta ja se kuuluisa oma ääni, joka luo vahvan pohjan koko Dokkenin soundille. Se yhdistettynä hyviin biiseihin ja Don Dokkenin karismaan keulahahmona luovat yhtälön, joka toimii. Don Dokkenin lauluääntä on helppo erehtyä pitämään ohkaisena Diohin ja Halfordeihin verrattuna, mutta samoin kuin Vince Neil on maailman paras laulaja Mötley Crueen, on Don Dokken ansainnut nimeään kantavan yhtyeen. Ja liitettiinhän Donia jo kahdeksankymmentäluvulla huhuissa kovin Scorpionsinkin nokkamieheksi Klaus Meinen kärsiessä kurkkuongelmista. Repikää siitä ja kuunnelkaa Dokkenia!

SCORPIONS - BLACKOUT (1982)

Heti alkuun tahdon sanoa etten aio puhua tässä yhteydessä viiksistä, nahkahousuista tai Klaus Meinen hiuskuontalosta. Se siis siitä. Scorpions ansaitsee osakseen muutakin kuin huonoja vitsejä ja Vesa Keskisen kännäilevän kaveruuden. Uli Jon Rothin merkitystä alkuaikojen Scorpionsissa ei voi kiistää, samalla kuitenkin hänen lähtöönsä bändistä kulminoituu Scorpionsin nousu suureen kaupalliseen menestykseen. Rothin viimeistä Scorpions-studiolevyä Taken By Forcea markkinoitiin vahvasti jenkkimarkkinoille. Uli Jon Rothia eivät RCA-Recordsin vaatimukset tyylin muuttamisesta suoraviivaisemmaksi ja kaupallisemmaksi, toisinsanoin radioystävällisemmäksi, miellyttäneet. Muu yhtye sen sijaan oli valmis ottamaan askeleen levy-yhtiön vaatimaan suuntaan.

Vuonna 1978 ilmestynyt tuplalive Tokyo Tapes jäikin Uli Jon Rothin viimeiseksi tallenteeksi porukan riveissä.Yhtye löysi mm. Lady, Fargo ja Deadlock -nimisissä unholaan jääneissä yhtyeissä soittaneen Matthias Jabsin Rothin korvaajaksi. 1979 julkaistu Lovedrive ja seuraavana vuonna ilmestynyt Animal Magnetism näyttivät ja kuulostivat heti eri bändiltä kuin Uli Jonin aikainen Scorpions. Vahvasti kaupallisempi soundi  ja hard rockimmat kappalerakenteet tuottivat tulosta ja levymyynnin käyrä oli nouseva, varsinkin Usan markkinoilla, jonne bändi vahvasti tähtäsi.

Ryhtyessään levyttämään Blackout-albumia saksalaiset olivat vaikean paikan edessä. Laulaja Klaus Meine kärsi ongelmista äänihuuliensa kanssa ja joutui leikkauspöydälle, sekä sen myötä pitkälle sairauslomalle. Bändi haki apua Don Dokkenista, joka pyydettiin laulamaan Blackoutin demoversiot. Samalla alkoivat kiertää huhut Meinen korvaamisesta Dokkenilla. Myöhemmin bändi on kieltänyt asian. Dokken oli yhtyeen mukaan palkattu tekemään duuni, jotta varsinainen levytysprosessi saataisiin ajallaan käytiin Meinen tervehdyttyä. Myös Don Dokken on kieltänyt koskaan olleensa ehdolla Meinen korvaajaksi. No, jos Klasun ääni ei olisi palannut olisimme ehkä saaneet myöhemmin kuulla Don Dokkenin viheltelemässä Wind Of Changea, luoja paratkoon! Tai parhaassa tapauksessa olisimme säästyneet tältä yhdeltä musiikkihistorian noloimmalta esitykseltä.

Blackout julkaistiin 29. maaliskuuta 1982. Albumista tuli bändin uran siihen mennessä  menestynein. Sen myynti ylitti platinarajan sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa. Ensimmäisenä singlenä julkaistiin No One Like You, yksi ehkä hienoimpia ja tarttuvimpia Scorpions hittejä koskaan. B-puolellelle lätkäisiin kappale Now! Jostain kummallisesta syystä Japanissa kappaleet julkaistiin toisin päin eli siis Now! a-puolella ja No One b-listolla. Rudolf Schenkerin ja Klaus Meinen kirjoittamasta No One Like You:sta kuvattiin video Alcatrazin pahamaineisessa vankilassa. Videoon käsikirjoitettiin myös levyn kannessa haarukat silmissä riehuva hieman Rudy Schenkeriä muistuttava mielipuoli mukaan.

Toisena sinkkuna maailmalle lätkäistiin aivan mahdoton korvamato Can`t Live without You, levyn rasittavin renkutus, joka kieltämättä kuuntelun jälkeen ei lähde mielestä ihan hetkessä. Singlen b-puoli sen sijaan sisältää todellisen unohdetun Scopa-klassikon China White. Kappale omaa levyn raskaimman kitarariffin, joka on velkaa Judas Priestin ja jopa Black Sabbathin riffittelylle. Uhkaavasti eteenpäin soljuva kappale on erinomainen osoitus Scorpionsin kyvystä luoda vahvaa heavy metal potkulla sävytettyä hypnoottisesti eteenpäin vievää rytmiä. Ei vain sitä iloista hard rock-jollotusta tai imelää balladiosastoa, josta suuri yleisö yhtyeen tunnistaa. Eikä kappaleen lyriikoiden aihevalintakaan niitä Scorpionsille tyypillisimpiä liene. Kappaleeseen liittyy levykeräilijöiden kannalta mielenkiintoinen detalji. Rudolf Schenker ei osannut valita kahdesta soolosta julkaistavaa, joten Usa- ja Eurooppa-painoksissa kappaleesta kuullaan eri kitarasoolot. Alla Eurooppa-soololla varustettu versio.

Scorpions-levyjen kannet 70- ja 80-luvulla onnistuivat herättämään kohua. Aina mauttomuuteen asti viety Virgin Killerin ja tiettyjä piirejä hartaasti loukkaava Taken By Forcen kannet sensuroitiin ja vaihdettiin vähemmän raflaafiin. Nykypäivänä Virgin Killerin kannesta olisi voinut rapsahtaa raastuvassa tuomio, sen sijaan Taken By Forcen originaali tuskin enää pystyisi aiheuttamaan hämmennystä. Kannanottoja ja luultavimmin tarkoitushakuisia mainostemppuja, siitä huolimatta kannet herättävät ajatuksia. Ja toki täytyy samaan hengenvetoon mainita myös Lovedriven ja Animal Magnetismin kannet. Niitähän voi halutessaan analysoida kallonkutistajan sohvalla vaikka kuinka pitkään.

Samoilla linjoilla onnistui myös Blackoutin kansikuva. Kuvasta muodostui Scorpionsin myydyin t-paita malli kautta bändin historian. Kannen työsti kiistelty taiteilija Gottfried Helnwein, joka on myöhemmin tehnyt sadistisia kansikuvia myös Rammsteinille. Haarukat silmissä huutava mielipuoli side päässään herättää kysymyksiä ja on ilmestyessään varmasti osunut silmiin City-marketin levy-osastolla. Scorpionsin kiinostavat kannet ovat kulkeneet käsi kädessä yhtyeen luomisvimman kanssa. Kun ideat ja mielenkiinto musiikkiin laimenivat, muuttuivat myös yhtyeen levyjen kansikuvat mitäänsanomattomiksi. Itselleni viimeinen kiinnostava Scorpions-levy on Love At First Sting. Sen jälkeen tulleet julkaisut eivät enää oikein jaksaneet innostaa. Samoihin aikoihin laimeni kansitaide. Vuonna -93 ilmestyneen Face The Heatin kannen ideaa (jos sellaista on edes ollut) voi jo pitää kuvaavana. Bändi jatkaa ja porskuttaa yhä. Se heille suotakoon. Nyky Scorpions on pelkkää nostalgiaa meille nelikymppisille. Näinhän se menee monilla muillakin pitkän linjan heeboilla. Mutta vuonna 1982 bändi oli parhaimmillaan ja Blackout on studiolevyistä minun makuuni yhtyeen paras aikaansaannos.

Scorpionsin ura lähti suoraan nousuun Blackoutin myötä, kiertueet pitenivät ja levymyynti kasvoi. Vuonna 1983 yhtye esiintyi legendaarisella US-festivaalilla satatuhatpäisen yleisön edessä nälkäisempänä kuin koskaan. Seuraava vuonna 1984 ilmestynyt studioalbumi Love At First Sting muodostui yhtyeen menestyneimmäksi myyden Yhdysvalloissa kolminkertaista platinaa. Blackout!!!