KISS - DYNASTY (1979)

 

Paperilla sunniteltuna Kissin vuoden 1979 studioalbumi Dynasty näytti varmasti varmalta menestysalbumilta. Yhtye oli breikannut isosti vuonna 1975 ilmestyneellä Alive! -livetuplalla. Sitä seuranneet kolme studioalbumia, Destroyer (1976), Rock And Roll Over (1976), Love Gun (1977) olivat selkeää jatkumoa menestykselle. Ne olivat jo ilmestyessään kiistattomia Kiss-klassikoita, joita myytiin Yhdysvalloissa kuin hernesoppaa samaan aikaan Suomessa. Näistä lähtökohdista ajateltuna Dynastyn olisi pitänyt olla kiistaton menestystarina. Valitettavasti Kiss-leirin ylle oli jo jonkin aikaa kasautunut tummia pilviä. Suurieleisesti markkinoitu paluu Dynastyn myötä ei sujunut suunnitelmien mukaan.

   Vuonna 1977 ilmestyneen Alive II -liven ja sitä seuranneen kiertueen jälkeen väsynyt ja keskinäisiin ristiriitoihin ajautunut yhtye oli vaikean tilanteen edessä. Kiss oli rahantekokone, jolla oli töissä iso liuta ihmisiä. Lypsävää lehmää ei missään nimessä haluttu pistää teuraaksi. Manageri Bill Aucoin mietti päänsä puhki miten saisi eripuraisen Kiss-miehistön puhaltamaan yhteen hiileen. Syntyi ajatus soololevyistä. Ajatuksena oli tietysti saada jokaisen jäsenen kunnianhimo tyydytettyä oman soololevyn myötä. Soolot tietysti julkaistiin Kiss-konseptin alla samaa linjaa mukailevilla kansikuvilla ja julisteilla höystettynä. Casablanca Recordsin pomo Neil Bogart hykerteli saadessaan kauppoihin yhtä aikaa neljä "Kiss-levyä" yhden sijaan. Myynnin toki odotettiin myös olevan nelinkertainen. Jokaisen soolon myynti ylitti platinamyyntirajan, jota voidaan pitää huikeana saavutuksena. Vuosien myötä on kuitenkin kerrottu myymättä jääneistä levyistä, joita kaupat palauttelivat levy-yhtiön varastoon. 

 

 

   Yhtyeen nelikon välit eivät soolorupeaman myötä parantuneet pätkääkään. Päinvastoin. Sooloalbumien keskinäinen kilpailu tuotti entisestään närää kahtiajakautuneen yhtyeen väleissä. Toisessa leirissä Gene Simmons ja Paul Stanley yrittivät luotsata yhtyettä eteenpäin ymmärtämättä lainkaan päihdehuuruista rockelämää viettäviä tovereitaan. Sen sijaan nämä huuruiset toverit eli Ace Frehley ja Peter Criss kokivat Stanleyn ja Simmonsin yrittävän suitsia heidän tekemisiään ja luovuuttaan liikaa. Asiaa ei auttanut Frehleyn soolon keräämä hehkutus. Ace sai myös ainoana jäsenistä aikaan pienimuotoisen sinkkuhitin New York Groovesta. Se kuitenkin oli saavutus, johon bändikaverit eivät omilla taidepaukuillaan yltäneet.

   Näistä lähtökohdista ryhdyttiin suunnittelemaan näyttävää paluuta vuonna 1979. The Return of Kiss! Uusi albumi, uusi kiertue, uudet lavakuteet, uudistunut show! Suurempaa ja mahtipontisempaa kuin ennen. Pankki piti räjäyttää ja ottaa jälleen haltuun paikka Yhdysvaltojen suosituimpana rockyhtyeenä. Valitettavasti toisin vain kävi. Ensimmäisenä lenkkinä Dynastyn olisi pitänyt olla odotukset lunastava albumi. Valitettavasti se ei sitä ollut. Levyllä on vahvoja hetkiä ja hyviäkin biisejä, mutta suurin ongelma on sekava kokonaisuus. Aivan kuin jäsenet olisivat jatkaneet soolomateriaalin tekemistä, mutta nyt vain Kissin raameissa. Jokainen on tuonut oman näkemyksensä yhtyeen linjasta studioon ja se tekee levystä hajanaisen ja hapuilevan kokonaisuuden. Tuottaja Vini Poncian olisi pitänyt jämäkämmin näyttää kaapin paikka hemmotelluille ja oman egonsa kanssa painiville miljonäärirokkareille, samaan tapaan kuin teki Bob Ezrin Destroyerissa. 

 

 

   Levyltä pomppaa tietysti esiin yhtyeen yksi koko uran suurimpia hittejä;  I Was Made for Lovin' You. Voin vain kuvitella millainen järkytys kappale oli ilmestyessään yhtyeen puritaanifaneille. Toisaalta Kissistä oli muodostunut vuoteen 1979 mennessä enemmänkin Sirkus Finlandiaa muistuttava koko perheen iloinen tapahtuma kuin vaarallinen ja paheksuntaa herättävä rockshow. Paul Stanley pyörähteli noihin aikoihin legendaarisessa Studio 54 -diskossa ja sai vaikutteita siellä kuulemastaan musiikista. Sävellystyöhön löytyi vielä aisapariksi tulevan 80-luvun biisintekijäkunkuksi nouseva Desmond Child. Biisi on ajaton hitti, sitä ei käy kieltäminen.

 

   Ace Frehleyn panos albumin sävellystyöhön on määrällisesti merkittävä, mutta ei laadultaan yllä enää oman soololevynsä materiaalin tasolle. Parasta Frehley-antia on kappale 2000 Man, ja sekin on Jagger/Richards -kaksikon vanha styge. Kiss tekee siitä kuitenkin alkuperäistä paremman version. Gene Simmons on tällä levyllä yllättävän vaisu, hieman näkymätön. Demoni sai aikaiseksi vain kaksi biisiä, eikä niistäkään toisessa juuri hurraamista ole. Demoja herra lienee tuonut tuttuun tyyliinsä kasapäin studioon, mutta levylle niistä ei suurinta osaa kuitenkaan kelpuutettu. Peter Criss ei soita levyllä kuin omalla Dirty Livin' -kappaleellaan.Vini Poncia huomasi heti alkuunsa, ettei Crissin studiotyöskentelystä saataisi narulle juuri mitään levylle asti kelpaava. Peter Criss kärsi edellisvuonna täräyttämänsä auto-onnettomuuden jäljiltä soittamista haittaavista käsivammoista, mutta kokoaikainen kännääminen tuskin paransi sekään soiton laatua. Ja tunnetusti Criss osasi olla jurrissa hankala ja ilkeä. Lopulta levylle rummut soitti Anton Fig, joka tuli tutuksi myös seuraavalla Kiss levyllä Unmaskedilla (1980). 

   Vahvimman panoksen antaa itse maestro Paul Stanley, jonka sävelkynän varassa Kiss tulisi kellumaan useasti myös 80-luvulla. Sure Know Something on yksi aivan ehdottomasti timanttisimmista Stanley-klassikoista. Biisi kuitenkin puhkesi kukkaansa mielestäni vasta 90-luvun unplugged-versiossa. Samoin Magic Touch on biisinä loistava. Jotenkin se vain jää hieman tuhnuksi Dynastylla. Sekin biisi pääsi oikeuksiin vasta Paul Stanleyn ottaessa sen Live to Win (2006) - levyä seuranneen soolokiertueensa ohjelmistoon vuonna 2006. Muistelen lukeneeni Stanleyn kertoneen, etteivät hänen kappaleensa saaneet tarpeeksi lihaa luitten ympärille alkuperäisessä levytyksessä. Eli suomeksi sanottuna Vini Poncian luoma liian popahtava soundi Dynastylla pilasi biisit. Väitteessä on vissi perä. Biisit ovat loistavia, mutta Dynastylla ne jäävät jotenkin suutareiksi piippuun.

 

 

   Dynasty kuitenkin ylsi platinamyyntiin. Valitettavasti levyä seuranneella kiertueella asiat eivät sujuneet lainkaan suunnitellusti. Uusi lavashow oli kallis ja kulut useasti isommat kuin lipputulot. Peter Crissin kunto ei ollut häävi ja mielialat ailahtelivat. Päihteiden ja oman egonsa turruttama rumpali muodostui mahdottomaksi soittokaveriksi monilla keikoilla. Niinpä Peter Criss erosi / sai kenkää Kissistä vuonna 1980. Näkemysero riippuu siitä keneltä kysytään. Kissin megasuosio kotimaassaan alkoi olla menneen talven lumia. Vasta naamioiden riisuminen ja Lick It Up -levy vuonna 1983 palauttivat uudistuneen yhtyeen takaisin platinamyyntikantaan. Sitä ennen yhtye joutui läpikäymään monia vaikeuksia, joista pienimpiä eivät olleet teema-albumi (Music from) The Elderin julkaiseminen (1981) sekä Ace Frehleyn lähtö yhtyeestä. 

 

 ja vinkkinä loppuun...

jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:

JA KAHDEKSANTENA PÄIVÄNÄ

ACE FREHLEY (1978)

Ace Frehleyn henkilökohtainen elämä oli jo vuonna 1978 melkoisessa sivuslaidissa. Päihteet, lähinnä alkoholi ja kokaiini, toivat reilusti lisää vauhtia muutenkin melko värikkäänä persoonana tunnetun avaruusmiehen lentoon. Sex, drugs & rock and roll -kliseen mukaan elävällä Frehleyllä meni vielä tässä vaiheessa melko mukavasti. Kroppa ja pää kestivät menossa mukana ja Kissin luottokortilla ei tuntunut olevan limittiä eli taalojakin oli perstaskussa melkoinen nippu. Nykypäivänä täysin raitis Frehley ehti kuitenkin kadottaa myöhemmin suuren osan Kississä tienatuista manitsoistaan ja ison siivun elämästään täysin soosissa hillumiseen. Onneksi nykyään tupakkiaskeissa ja viinapulloissa on varoitustarrat, niin ei käy näille nykypäivän teinipoppareille kuten esikuvilleen.

   Kun Gene Simmons ja Paul Stanley vuonna 1978 myöntyivät ideaan antaa jokaisen jäsenen tehdä omat soololevynsä, ajatuksena oli vahvasti motivaatonsa yhtyeen sisällä kadottaneiden ja omaan leiriinsä ajautuneiden Frehleyn ja Peter Crissin rauhoittaminen ja palauttaminen ruotuun. Stanley, Simmons ja Bill Aucoin elättelivät toivoa, että enemmän ja enemmän bändiin välinpitämättömästi suhtautuneet kitaristi ja rumpali ymmärtäisivät palata iltalomilta ajoissa kasarmille saatuaan purkaa paineensa ja päästää höyrynsä pihalle omiin levyihinsä. Se miten lopulta kävi ei ollut ruksattuna kenenkään pitkävetokuponkiin. Elämä on ihmeellistä.

 

 

 

   Ace Frehley päätti ottaa avukseen levyntekoon tuottajaksi Eddie Kramerin. Frehley oli mieltynyt Kramerin tapaan työskennellä jo aiemmin Kissin kanssa. Eddie Kramerin näkemys sekä taidot tehdä ja tuottaa rocklevyjä olivat 70-luvulla vertaansa vailla. Frehley ei myöskään marssittanut Simmonsin tapaan studiota täyteen muusikoita, poppareita ja takalistonnuolijoita. Rumpuihin avaruus-esa buukkasi ystävänsä Anton Figin, joka tulisi myös olemaan melko tykissä roolissa Kissin tulevilla albumeilla. 

   Frehleyn levylle kirjoittamat kappaleet ja levy kokonaisuutena yllättivät varmasti Stanleyn ja Simmonsin. Tai jos eivät vielä julkaisuvaiheessa tajunneet Ässän pesseen mäntysuovalla kollegojensa tekeleet mennen tullen, niin viimeistään myyntiluvut pakottivat Kissin pääpomot nöyrtymään ja ihmettelemään mikä omissa lätyissä meni pieleen. No joo... liioittelen hieman, sillä kyllähän jokainen levyistä sai paltinamyyntiin oikeuttavan statuksen ja Simmonsin levy nousi korkeimmalle listasijalle albumilistalla. Eikä Paul Stanleyn levyssä ole mitään vikaa. Päinvastoin. Stanley osoittaa vahvalla materiaalillaan jo  vuonna 1978 olevansa se herra ja hidalgo, joka Kissin peräsimessä on ja tulee olemaan tulevinakin vuosina. Palataan tuohon Paukan levyyn vähän myöhemmin omassa nuotiopiirissä. Kovin kauas Simmonsin listasijasta ei Ace jäänyt nousten Billboardilla pykälään 26.

 

 

 

   Ace Frehley avaa soolonsa kappaleella Rip It Out ja näyttää heti mistä kana pissii ja paarma hässii. Vahvaan riffittelyyn ja omaperäiseen kitarointiin, mutta samalla loistaviin kappaleisiin tukeutuva levy on toimiva kokonaisuus alusta loppuun. Levyltä löytyvät alkoholiin ja kokaiiniin viittaavat kappaleet, Snow Blind ja Wiped-Out, ovat kuitenkin enemmän oman elämäntavan kuvauksia kuin kiusantekoa Simmonsille. Ace Frehley oli ainut kiss-herroista, joka onnistui saamaan hitin levyltään. Russ Ballardin Hello-yhtyeelle kirjoittaman kappaleen New York Groove koverointi oli onnistunut veto. Styge nousi Jenkkilän sinkkulistan sijalle 13 ja siitä muodostui New York-anthem ja samalla yksi Ace Frehleyn tavaramerkkibiiseistä Se myös nosti koko albumin myydyimmäksi kaikista neljästä soolosta. Tulevalla Dynasty-kiertueella settilistaan mahtui alkuun yksi biisi joka levyltä. New York Groovea Kiss on veivannut myöhemminkin setissään. Reunion-kiertueen Helsingin keikalla 1997 kappale soljui lopulta Helsinki Groove muotoon, varsin hupaisaa New Yorkin poijiilta.

Accen soolojulkku.

 
   Soololevyn menestys antoi varmasti Frehleylle reilusti lisää itseluottamusta. Hellyyttävästi koheltavasta ja kikattelevasta kitaristista oli tulossa selvästi Kissin suosituin jäsen fanien keskuudessa. Inhimillinen ja pikkujurrissa koko ajan heiluva avaruusmies oli selvästi kansaanvetoavampi hahmo kuin tämän rinnalla jäykät ja seipäännielleet aina asialliset virkamiesmäiset Simmons ja Stanley. Seuraavilla Kiss-levyillä, Dynasty ja Unmasked, avaruusässä saikin esille enemmän kappaleitaan kuin aiemmin. Peter Crissin kävi aivan toisin. Jopa bänditoverien haukkuma Crissin soololevy myi vähiten ja samalla asia nakersi Crissin väärinymmärretyn egon höyrypäistä ajautumista eroon yhtyeestä. Ero tapahtuikin jo vuonna 1980 ja sitä edeltävällä Dynasty-kiertueella Crissin välinpitämättömyys ja päihteiden  kokopäiväinen käyttö saivat aikaan melko surkuhupaisia hetkiä, kun kissamies ei tahtonut pysyä hereillä esiintymisten loppuun asti. Voisin kuvitella, että ilman oman soolonsa menestystä myös Frehley olisi eronnut Kissistä jo paljon paljon aikaisemmin. Melko tyytyväiseltä Frehley bändissä tuntuikin aina siihen asti, kunnes Stanley, Simmons ja Bob Ezrin saivat päähänsä loistoidean teema-albumista (Music from) The Elder. Mahtipontinen konseptialbumi ei missään vaiheessa ollut Frehleyn mieleen. Ace Frehley erosi Kissistä vuonna 1982...ekan kerran.

ja vinkkinä loppuun...

jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:

JA KAHDEKSANTENA PÄIVÄNÄ

KISS - UNMASKED (1980)

   Palaan ikiaikaisen suosikkini Kissin pariin ja tällä kertaa bändin yhden aliarvostetuimman albumin muodossa. Unmasked julkaistiin 20.6.1980. Edellinen vuonna -79 ilmestynyt Dynasty piti olla ns. Kissin paluulevy. Kiss oli vuoden -77 Love Gun levyn massiivisen kiertueen ja siltä julkaistun Alive II livelevyn myötä tullut urallaan pisteeseen, jossa breikki olisi ollut paikallaan. Kuten monelle menestyvälle yhtyeelle käy, kävi myös Kissille. Ei osattu jarruttaa ja huilata kun olisi pitänyt. 1978 julkaistujen soololevyjen tarkoitus oli saada purettua turhat paineet pois ja antaa mahdollisuus Kiss-ukoille toteuttaa omalla levyllään se mitä Kissin puitteissa ei pystynyt tekemään. Vaikka jokainen soololevyistä myi platinaa, niiden välistä keskinäistä kilpailua ei voi kiistää. Eikä sen myötä vaikutusta Kiss-jäsenten keskenäisiin jo ennestään tulehtuneisiin väleihin. Levyistä huonoimman vastaanoton saanut Peter Criss kyrpiintyi ja pettyi koko Kissiin entisestään. Sen sijaan, muille ehkä yllättäen, parhaiten myi Ace Frehleyn levy, jolta myös nousi kimaran ainut isompi hitti: coverina Russ Ballardin säveltämä New York Groove. Ace Frehleyn soolomenestyksen myötä Stanley ja Simmons joutuivat/saivat antaa entistä enemmän tilaa valokeilassa soolokitaristilleen.

   Dynastyn perusidea oli paluu vahvana bändinä, kuten kiertueen nimikin The Return of  Kiss antoi olettaa. Mikään ei sujunut kuten oli suunniteltu. Dynasty kokonaisuutena hämmensi vanhat fanit. Levy on epätasainen kokonaisuus jokaisen jäsenen vetäessä eri suuntaan Kiss-rekeä. Ace Frehleyn soolomestyksen myötä kitaristilla oli levyllä sävellyksiä enemmän kuin Simmonsilla, ensimmäistä kertaa. Frehleyn kappaleet edustavat levyn suoraviivaisempaa rock-puolta, kun taas Paul Stanleyn I Was Made For Lovin`You oli diskosaudinsa ja peilipallomeinikinsä puolesta jotain mitä Kissiltä ei osattu odottaa. Myös Peter Crissin kohtuuttomuuksiin menevä päihteiden käyttö ja turhautumien omien kappaleiden hyllyttämiseen muiden ja tuottaja Vini Poncian toimesta, aiheuttivat lopulta sen, ettei Criss soita kuin yhdellä Dynastyn kappaleella. Levy myi lopulta platinaa, mutta antoi huolestuttavia merkkejä tulevasta.

   Unmaskedin tuottajaksi valikoitui Dynastyllekin kevyempää pop-soundia luonut Vini Poncia. Unmaskedin tuotanto on Dynastyyn verrattuna selkeälinjaisempi. Dynastyn epätietoinen hajanaisuus on väistynyt ja Unmasked on kautta linjan enemmän pop-musiikkimaisempi ja kappaleet vahvempia. Peter Crissin lähtö bändistä oli jo tiedossa, kun levy julkaistiin. Hänen kasvonsa ja nimensä kuitenkin koristavat edelleen kantta. Todellisuudessa rumpupallilla studiossa istui Anton Fig, joka oli myös vahva ehdokas Crissin korvaajaksi. Studiossa yhtye ei ollut kovinkaan yhtenäinen. Jokainen työsti kappaleitaan erikseen tuottaja Vini Poncian kanssa ja yhä harvemmin miehet olivat studiossa samaan aikaan. Kuitenkin Simmons, Stanley ja Frehley antoivat jokainen levylle oman panoksensa ja onnistuivat säveltämään yhtenäiseen soundimaailmaan sopivia kappaleita. Iso merkitys kokonaisuuden kannalta oli tietysti Vini Poncia, joka onnistui liimaamaan miesten ideat toimivaksi albumikokonaisuudeksi. Levyltä julkaistiin kolme singleä: Shandi, Talk To Me, Tomorrow. Shandista kuvattu video jäi Peter Crissin viimeiseksi esiintymiseksi bändin riveissä ennen 1996 Reunionia.

Shandi singlen Ranska-painos.

    Levyn saama vastaanotto Yhdysvalloissa oli pettymys yhtyeelle. Albumi myi toki kultaa, mutta oli samalla ensimmäinen Kiss-levytys, joka ei ylittänyt platinarajaa sitten Dressed To Killin. Euroopassa ja Australiassa Unmasked sen sijaan menestyi hyvin. Tästä johtuen Kiss suuntasi kiertueensa nyt myös niihin pallon kolkkiin. Euroopan turneella lämmittelijänä toimi Iron Maiden. Myös Peter Crissille oli löydetty korvaaja. Taskukoinen duracelpupu Eric Carr, jonka maskiksi kuitenkin kehiteltiin jäniksen sijaan kettu: The Fox. Carrin soittotyyli poikkesi Crissin aikaisesta hieman groovista otteesta voimallisempaan John Bonham-tyyliseen voimasoittoon. Crissin svengaava tatsi sai väistyä teknisemmän tuplabasaritykitysen tieltä, joka osaltaan muutti Kissin saundia pitemmälle kahdeksankymmentäluvulle mentäessä.

   Lätyn kansitaide on yksi Kissin historian upeimpia. Sarjakuvabändiksi leimatulle yhtyeelle mikään ei sovi paremmin kuin Victor Stabinin tekemä luomus. They Stink! -loppuruutu osoittaa myös Kissin osanneen olla itseironinen. Yhtye ei pelännyt itselleen nauramista. Hyvä piirre yleensä niin herkkänahkaisissa muusikoissa ja taiteilijoissa. Albumin mukana tuli myös jättikokonen juliste kannen toiseksi viimeisestä ruudusta. Nimen Unmasked oli tarkoitus herättää huomioita, vaikka yhtyeellä ei ollut aikomustakaan luopua naamioistaan. On myös kerrottu, että Peter Criss on maalattu kanteen iskemään silmään, koska oli eroamassa yhtyeestä. Ehkä niin.

   Suomeen asti Kiss ei vieläkään ehtinyt tulla esiintymään. Sen sijaan Ruotsissa, tuossa Euroopan luvatussa Kiss-maassa yhtye heitti kaksi keikkaa. Tukholmassa 9.10. ja Göteborgissa 10.10.1980.
Suosikki-lehti Suomesta kävi tsekkaamassa keikan ja kirjoitti aukeaman verran bändistä körttikansan ihmeteltäväksi: Vertahyytävää kimallus-rockia!

   Kiertue sujui hyvin, jos vertaa Dynastyn jälkeisin kiertueen sekoiluihin ja lähinnä Peter Crissin haluttomuuteen ja sekavaan käytökseen. Eric Carr toi toivottua uutta virtaa bändiin. Tosin Ace Frehley sai pian huomata päätöksenteossa jäävän ilman Crissin tukea aina 2-1 tappiolle Stanleyn ja Simmonsin kanssa, jotka vetivät yhtä köyttä. Ace Frehley oli fanien keskuudessa tuohon aikaan suosituin hahmo, mikä aiheutti varmasti harmaita hiuksia kaksikon Stanley/Simmons päihin.

   Unmaskedin jälkeen Kiss otti yhteyttä vanhaan velhoon Bob Ezriniin, jonka johdolla alkoi valmistella teema-albumia ja siihen liittyvää elokuvaa. (Music from) The Elder oli yksi kunnianhimoisimpia yhtyeen suunnitelmia, jonka ulkopuolelle Ace Frehley lopullisesti jäi ja joka johti hänen lähtöönsä Kissistä. The Elderistä muodostui Kissin uran suurin floppi, mutta se on toinen stoori

Ja vinkkinä loppuun...

jokaiselle Kiss-fanille pakollista luettavaa:

JA KAHDEKSANTENA PÄIVÄNÄ