ALICE COOPER - CONSTRICTOR (1986)

Vuonna 1986 Alice Cooper oli valmiina palaamaan kauhurokin kuninkaaksi vuosien sekoilujen jälkeen. Vuoden 1977 Lace & Whiskey-levyltä alkanut alamäki päättyi Constrictorilla tehtyyn ryhdistäytymiseen. Päihteiden, lähinnä viinan ja kokaiinin, kanssa itsensä lähes tappanut Alice sai 80-luvun puolivälissä elämänsä sen verran kuosiin, että myös ura alkoi näytää elpymisen merkkejä. Alice oli kuitenkin työstänyt uutta musiikkia ja albumeja koko 80-luvun alun. Levyjen taso vain ei päätä huimannut. Flush The Fashion (1980), Special Forces (1981), Zipper Catches Skin (1982), Dada (1983) ovat kummallisinta Alice Cooperin tuotantoa ikuna. Ja kummallisin ei ole positiivinen ilmaus tässä yhteydessä.

    Dada:lle Alice sai mukaan vanhan yhteistyökumppaninsa Bob Ezrinin. Se ei proggista pelastanut, ei todellakaan. Alice oli jo vuosia aikaisemmin sukeltanut syvälle new wave musikaalien maailmaan ja unohtanut samalla kuinka rokataan sukat jalasta. Eikä kokopäiväinen sekaisin viinamäen miehenä pyöriminen auttanut luomistyössä pidemmän päälle. Mielenkiintoista tänä päivänä on ajatella levy-yhtiön tukea tälle kaikelle. Cooperin levyistä jokainen ilmestyi kuitenkin isolla Warner Bros -lafkalla. Pitkämielisyyttä levy-yhtiön sedillä on kuitenkin ollut, koska myyntikään tuskin iloisia hurraa-huutoja kirvoitti. Dada oli sopimuksen viimeinen levy Warnerin ja Alicen välillä. Nykypäivänä artisti olisi pistetty pihalle jo paljon aikaisemmin. Dadalta julkaistiin singlenä I Love America, joka ei ehkä anna parasta kuvaa levystä. Sinänsä nämä Lissun uran ns. oudot levyt ovat kiinnostavia levyjä. Dada on kokonaisuudessaan jopa upea teos.

 

 

    Dadan levytyksen jälkeen Cooper joutui sairaalaan letkuihin maksakirroosin viedessä miehen lähes tammiarkkuun. Pitkän toipumisen ja samalla raitistumisen ansiosta Alice alkoi nähdä asiat kirkkaammin kuin vuosiin. Uusien yhteistyökumppanien etsiminen ensin Aerosmithin Joe Perrystä ja sitten Hanoi Rocksin Andy McCoysta ei välttämättä ollut paras vaihtoehto ottaen huomioon kyseisten sankarien päihdehistorian. Molempien herrojen kanssa kuitenkin yritettiin lauluntekoa, mutta laihoin tuloksin. Valitettavasti näistä kynäilysessioista ei ole jälkipolville kerrottavaa jäänyt. Vasta kun Alice tapasi vuonna 1985 kitaristi Kane Robertsin alkoi tapahtua. Robertsista Cooper sai vertaisensa yhteistyökumppanin. Näyttävästä ja lihaksikkaasta Robertsista muodostui myös tärkeä lavapersoona tulevissa live-esiintymisissä sekä varsin kelpo säveltäjäpartneri.

    Uusi levytyssopimus MCA-Recodsin kanssa ja vierailu Twisted Sisterin Be Chrool to Your Scuel -kappaleella ja videolla toivat mukavaa näkyvyyttä nuoremman polven hevidiggareiden keskuudessa. Dee Sniderin antamat lausunnot ja yhteiset fotosessiot toivat Alicen takaisin valokeilaan ja räkänokkainen nuoriso saattoi ihmetellä, että mikä ukko tää oli!? Mielenkiintoa lisäsi tietysti jumalattomasti se, että MTV laittoi TS-videon boikottiin. Musiikkikanavan lausunnon mukaan pätkä oli liian hyökkäävä :)

 

 

 

    Constrictoria pidetään Alice Cooperin paluulevynä. Se onkin hieno albumi ja aikoinaan kuuluin itse siihen sukupolveen, joka löysi Alicen tässä vaiheessa. Toki olin kuullut äitini tarinoita hullusta esiintyjästä, joka 70-luvulla hirttäytyi yleisönsä edessä. Ja olin tietoinen miehen isoimmista hiteistä, mutta siihen asti Alice Cooper oli ollut menneisyyden haamu. Nyt Cooper oli hetkessä ja levynä Constrictor vaikutti vahvasti teini-ikäiseen finninaamaan. Etenkin Nightmare Returns -kiertueelta tallennettu konsertti, jonka paikallinen taivaskanava taisi näyttää suorana. Sain sen tallennettua vhs-kasetille ja se kasetti pyöri melko tiuhaan videoaparatissa.

    Tänään kuuntelin levyn läpi kolmeen kertaan ja...on se hyvä edelleen. Kappaleet kuten Teenage Frankenstein, The World Needs Guts, Life and Death of the Party ja tietysti He`Back ovat rautaa. Tuotanto on kylläkin melko muovinen ja imelän 80-lukuinen. Tuottajaksi valittu Beau Hill on malliesimerkki 80-luvun hard rockin soundien vesittämisestä. Miehen syntilistaan samoilta ajoilta kuuluvat sellaiset suuruudet kuin Ratt, Winger ja Warrant. Ehkä Ronald Reaganin valtakausi vaati tuonkaltaista soundipolitiikkaa. Se tietysti kuvastaa omalta osaltaan olkatoppauksien ja neonvärien kultaamaa Dallasin ja Miami Vicen värittämää ajankuvaa. Ja nyt ette saa käsittää väärin.. olen itse melkoinen tukkarock-aikakauden ystävä, mutta Beau Hillin kohdalla on sanottava, jotta jopa minä kaipaisin hieman säröä lisää.

 

 

    He´s Back (Man Behind The Mask) kipaleesta muodostui pienoinen hitti ja se siivitti samalla Friday the 13th -kauhuelokuvasarjan kuudennen osan soundtrackin lentoon. Cooper oli aina tunnustautunut genren ystäväksi...eipä taida ketään yllättää.  Molemmat sekä elokuva, että Alice hyötyivät yhteistyöstä. Friday the 13th Part VI: Jason Lives -elokuvasta tuli kehutuin sarjan elokuvista sitten debyytin. Jopa kriitikoista osa kehui, vaikka kyse oli ns. b-luokan kauhupätkästä. Tapani Maskulan en muista tätä kehuneen ;) Sori, Tapani, jos muistan väärin.

 

 

 

   Levyä seurannut The Nightmare Returns -kiertue osoitti uusien biisien vahvuuden. Alice marssitti lavalle kauhushownsa uusien temppujen kera. Samalla kuitenkin kumartaen syvään 70-luvun menestysvuosilleen unohtamatta shokkeeraavaa giljotiini-temppuaan. Livenä uusien kappaleiden kumiset soundit unohtuivat ja Alice Cooper näytti mistä pulu pissii. Kaikki sumuiset 80-luvun alun nysväämiset teatterin ja musiikaalien maailmassa unohdettiin yhdessä illassa. Se ilta oli, kun amerikkalaiset viettivät vuoden 1986 halloweenia. Sinä iltana Alice yhtyeineen esiintyi Detroitissa. Kyseinen konsertti taltioitiin samaiseksi vhs-nauhaksi, jonka itsekin katsoin poikasena puhki. Alla oleva pätkä todistusaineistona ei selittelyjä kaipaa.

   Alice Cooper ansaitsi toisen tulemisensa. Constrictor aloitti miehen uudelleensyntymisen, joka kulminoitui muutamia vuosia myöhemmin Trash-levyn ja Poison-hitin miljoonamyynteihin ja menestykseen, joka lähenteli Alicen 70-luvun kulta-aikoja. Alice oli kuin ison maailman Irwin Goodman. Irwinillekin kävi Rentun Ruusullaan kuin Alicelle Trashilla.  Molemmille pitkänlinjan artisteille soi menestyksen toistamiseen. Irwin veti tosin itsensä hautaan toisella rundilla. Alice taas lopetti pussikaljan ja viskin kanssa lotraamisen ja ryhtyi syömään vihanneksia ja pelamaan golfia. Herra porskuttaa yhä ja saapuu muuten Helsinkiin ensi kesänä Tuska-festareille. Menkää nuoriso sinne ja tehtäkää kuten isoisänne ikäinen Alice Cooper käskee!

IGGY POP - BRICK BY BRICK (1990)

Jotenkin Iggy Popin Stoogesin jälkeinen sooloura on jäänyt henkilökohtaisesti aika mitään-sanomattomaksi. Yhteistyö David Bowien kanssa ehkä pelasti Iggyn uran ja hengen. Mutta itselleni tuon ajan levyt eivät kuulosta Iggy Popilta vaan enemmänkin herra Bowielta. Muistan ihastuneeni aikoinaan Iggyn versiomaan Real Wild Child -kipaleeseen ja siitä innostuttuani ostin koko Blah Blah Blah -albumin (1986) Levy oli suuri pettymys. Tasapaksua Bowie-höttöä, ei tietoakaan rokista, softia kamaa mieheltä, jonka piti olla rockmusiikin vaarallisin ja arvaamattomin kaveri. No, nykyään olen jo löytänyt tuostakin levystä hyvät puolensa. Sitä se ikä teettää.

Seuraavan kerran Iggy kolahti tajuntaan, kun näin musiikkikanava MTV:ltä Cold Metal -videon. Silloin Iggy palasi räkäisen rokin pariin. Eikä vähiten mielenkiintoa lisännyt se seikka, että levyllä soitti entinen Pistols-kitaristi Steve Jones ja kiertuekitaristiksi Iggy hommasi eräänkin Andy McCoy -nimisen herran. Siinä porukassa jos missä kiteytyi vaara ja arvaamattomuus. Instict -levy (1988), jolta Cold Metal löytyy osoittautui kelpo rokkilätyksi, mutta ei suoranaisesti häikäissyt biisimateriaalinsa puolesta, kuin muutamin osin. Vasta seuraava Brick By Brick osui suoraan häränsilmään.

Vuonna 1990 ilmestyneen levyn tuottajaksi haalittiin tuo 90 -luvun alun Rick Rubin: Don Was. Levyllä soittavien ja vierailevien muusikoiden lista on pitkä. Mukana ovat mm. Guns ´N Roses -miehet Slash ja Duff McKagan, jotka esiintyivät myös ensimmäisen singlen Home videolla.

Levy yllättää monipuolisuudellaan. Raakojen rokkipalojen lisäksi albumilta löytyy puhtaita pop-helmiä. Siinä missä Home, Butt Town, Pussy Power sekä yhdessä Slashin kanssa kirjoitetty My Baby Wants Rock and Roll ajavat tankin lailla yli energisyydellään, niin myös Main Street Eyes tai Livin on the Edge of the Night ihastuttavat melodioillaan. Levyn vahvuus korostuu sen kappaleiden voimassa. Yleensä neljätoista biisiä on rocklevylle liikaa. Mukaan mahtuu väkisinkin täytepaloilta tuntuvia kappaleita.  Brick By Brickillä näin ei ole. Levyn kappalemateriaali on vahvaa läpi albumin. Singlenä julkaistu Candy nousee levyn yhdeksi monista helmistä ,eikä vähiten kappaleella vierailevan Kate Piersonin äänen ansioista. Kun kuulin tämän ensimmäisen kerran, olin samantein myyty mies. Iggyn samana vuonna Debbie Harryn kanssa duetoima Well Did You Evah-hyväntekeväisyyssinkku ampui yhtälailla maaliin.

Brick By Brick oli ensimmäinen Iggy Popin kultalevyrajan myynnissä ylittänyt albumi. Sen myyntiä siivitti hyvintehdyt videot, kuten myös aikansa menestyselokuvan Michael Douglasin tähdittämän Black Rainin soundtrackille päätynyt Livin on the Edge of the Night.

Albumin komean kannen työsti sarjakuvataiteilja Charles Burns ja maininnan erikseen ansaitsee myös levyllä kitaristina toiminut Waddy Wachtel, joka samoihin aikoihin toimi myös Keith Richardsin soolobändin X-pensive Vinosin kantavana voimana. Henkilökohtaisesti itse pidän Brick By Brickiä Iggyn soolouran parhaimpana levynä, enkä varmasti ole ainoa. Enhän?