keskiviikko 21. joulukuuta 2016

AC/DC - FLY ON THE WALL (1985)



Lähes puoli vuotta on vierähtänyt siitä kun viimeksi täällä ryynäsin vinyylistä ja hiestä märkänä ruovien musiikin ihmeellistä maailmaa. Kaikkea on tullut vedettyä ja kirjoitettua tässäkin välissä, mutta korjataan tämän blogin puute välittömästi palaten tietysti suosikkiluvulleni eli 80-luvulle, jolloin kilju sai vatsan sekaisin ja nättien tyttöjen hymyt tekivät saman nupille. Aikakoneeni suuntaa vuoteen 1985 eli tukkahevin lähestyvään kovimpaan kulta-aikaan. Kasiviis ilmestyi sellaisia levyjä kuin Mötley Cruen Theatre Of Pain, Dokkenin Under Lock And Key, Rattin Invasion Of Your Privacy ja Twisted Sisterin Come Out And Play. Vanhat pitempään porskuttaneet pierut olivat ihmeissään soundista ja varsinkin uusien tuulien riikinkukkomaisista elkeistä. Mitä tehdä, minne mennä? Levy-yhtiöiden puolelta varmasti houkuteltiin hankkimaan permanenttia (suomeksi loiva pehmennys) ja värikkäitä röyhelöitä. AC/DC:lläkin oli varmasti mietittävää Back In Blackin (1980) ja For Those About The Rockin (1981) jälkeen, jotka olivat menestyslättyjä isolla ämmällä (niinku esim. Rosie ;), no vitsi...jos et tajunnu, niin sori vaan). Näiden hittien jälkeen ilmestynyt Flick Of The Switch (1983) ei ollut huono levy, mutta jäi auttamatta edeltäjiensä varjoon.  70-luvulla porskuttaneista bändeistä monet ottivat innolla vastaan uusien tuulien vaatimia kaavoja. Kiss pukeutui dingomaisiin röyhelöihin ja julkaisi Asylumin (1985), joka huokuu ajalle vaadittavaa soundipolitiikkaa ja olkatoppausta. Toki on sanottava, että Paul Stanleylle pinkkien kalsareiden pukeminen on varmasti ollut helpompi ratkaisu kuin Brian Jonhsonille ja kumppaneille.

AC/DC ei siis mennyt manikyyrille tai hankkinut isoja permanentattuja kuontaloita. Ja hyvä niin. Mutta täysin kuuroja eivät aaceesalamadeeceen pojat ka(l)sarihoukutuksille olleet. Se mikä kynsilakassa säästettiin käytettiin kuitenkin studiossa nappuloiden vääntämiseen. Lokakuussa 1984 yhtye julkaisi Jailbreak ´74 ep:n, joka niin mainio levykäinen kuin onkin, tuntuu hieman Flick Of The Switchin aiheuttaman kritiikin ja hämmennyksen paikkailulta, koska sisältää vanhaa kamaa, joka varmasti maistui bändin pitkäaikaisemmille faneille. Fly On The Wallin levytykset aloitettiin Sveitsissä loppuvuodesta 1984. Taukoa levytyssessiolle toi yhtyeen esiintyminen -85 tammikuussa Rock In Rio -tapahtumassa yli 250 000 hengen ylesisön edessä. Muita Riossa pyörähtäneitä bändejä olivat mm. Scorpions, Whitesnake, Ozzy Osbourne ja Iron Maiden eli aika kivat pikku festarit.


Poijaat Brasilian rantsuilla. Komiaa uikkarimuotia 1985.


AC/DC oli 1985 todella iso yhtye juuri Back In Black ja For Those About To Rock -levyistä johtuen. Tai voidaan sanoa, että AC/DC tulee aina olemaan iso yhtye noiden albumien takia. Mutta niiden taikaa kaverit eivät enää ole onnistuneet tavoittamaan. Hyviä levyjä on tullut noiden jälkeenkin, mutta mutta... Ei voi Flyitakaan niihin suoraan verrata. Se on kuitenkin meikäläisen mielestä mainettaan parempi. Eikä AC/DC soundiaan niin muutanut etteikö sitä tunnistaisi omakseen. Youngin veljekset itse tuottivat levyn, joten kyllä ratkaisut täysin yhtyeen omissa käsissä ovat olleet. Nappuloita ei kuitenkaan otettu vääntämään mitään  Beau Hilliä.

Levy ilmestyi kesäkuussa -85 ja myi mijoonan heti kättelyssä. Mutta vain yhden miljoonan, mikä oli tietysti pettymys, jos verrataan niin moneen kertaan tässäkin mainittuihin edeltäjiinsä, joita en enää jaksa tähän kirjoittaa. Millin myynti ja levystä puhutaan floppina, no huh huh. Joillekin ei mikään riitä ja nyt en tarkoita AC/DC jamppoja.



Vanha kunnon vhs!



Hienointa omakohtaisesti tähän levyyn liittyen oli bändin julkaisema VHS-kasetti, joka kulki samalla Fly On The Wall -nimellä kuin albumi. Tarinamuotoon kasatut viisi kappaletta Fly on the Wall, Danger, Sink the Pink, Stand Up ja Shake Your Foundations olivat nuorelle Varissuon miehelle kovaa kamaa ja samalla myös hauskaa katsottavaa kaikkine kärpäsanimaatioineen. Taivaskanavat pyörittivät videoita tiuhaan. Sinkkulohkaisut Shake Your Foundations, Danger ja Sink The Pink ovat tänä päivänäkin totaalisia AC/DC-klassikoita. Valitettavasti albumin täytteeksi on eksynyt myös kevyempää kauraa.; Hell Or High Water ja Back In Business ovat melko tusinaista jöötiä vaihtovirraksi. Eikä levyn päättävä Send For The Man enää jaksaa saada jalkaa vipattamaan. Jotenkin timanttinen levyn alku lösähtää lopussa pannukakuksi. Ihan maalin asti ei jaksettukaan täysillä. Kaikesta märinästä huolimatta tällä levyllä on paikka sydämessäni. Se on ensimmäinen kohtaaminen Brian Johnssonin vokalisoimaan AC/DC:iin. Toki olin varmasti kuullut For Those About The Rockin, Hells Bellsin ja You Shook Me All Night Longin, mutta "Kärpänen" oli eka koko albumi, jonka omistin. Bon Scottiin olin toki tutustunut jo kyllä aiemmin Tuureporin yläasteen röökipaikalla ;).








1 kommentti:

  1. AC/DC:llä on ollut pitkä ura, ja mikä kummallisinta niin bändi pystyi jatkamaan Bon Scottin poismenosta aika hyvin, luultavasti vieöä suosiokin nousi. Radio Rockin 500:n listalla oli juurikin Hells Bells, joka julkaistiin Scottin poismenon jälkeen, ja on yksi bändin tunnetuimpia "raitoja".

    VastaaPoista