LIZZY BORDEN - VISUAL LIES (1987)

Lizzy Borden oli vuonna 1987 valmiina breikkaamaan isosti tulevalla Visual Lies -levyllään. 1983 perustettu bändi oli hitsaantunut soitoltaan tiukaksi metalliyhtyeeksi. Edeltäneet studiolevyt Love You To Pieces (1985) ja Menace To Society (1986) ovat vahvoja näyttöjä yhtyeen taidoista. Odotukset olivat varmasti korkealla seuraavan julkaisun suhteen niin itse bändillä kuin Metal Blade Recordsin pomomiehellä Brian Slagelilla. Myös Menace To Societyn kipuaminen Billboard 200 -listalle, sijalle 144, lupasi hyvää ja nousevaa kaarta. Ja kyllähän Metal Blade Records myös panosti tulevaan julkaisuun.

 

    Tuottajaksi palkattiin Max Norman, kehäkettu, joka oli tuottanut aikaisemmin sellaisia levyjä kuten Ozzy Osbournen Bark At The Moon (1983) ja Loudnessin Thunder In The East (1985), muutamia vain mainitakseni. Myös levyn visuaaliseen ilmeeseen nähtiin vaivaa. Ehkäpä tunnetuin 80-luvun hard rock-kuvaaja Mark "Weiss Guy" Weiss sai homman kuvata kannen. Ja komeahan siitä tuli. Hopeisena kiiltavä Lizzy Borden on tunkeutumassa ulos vanhasta Salorasta savun ja tulen keskeltä. Pienenä sivuhuomautuksena... Mark Weiss on julkaissut aivan tuoreeltaan kirjan Decade that Rocked. Kannattaa tutustua. On muuten komeaa katseltavaa herran kuvat. Rockin historiaa parhaimmillaan.

 

 

      Eli ulkoiset puitteet olivat enemmän kuin kohdillaan. Entäpä itse musiikki sitten. Kun levy ilmestyi olin itse odottanut sitä kuin kiukaalla istuen. Olin 16-vuotias vuonna 1987 ja sitä ennen ihastunut Lizzy Bordenin edeltäviin studiolevyihin kuin myös mahtavaan tuplaliveen The Murderess Metal Road Show (1986). Levy olikin sitten ilmestyessään pienoinen pettymys. Selkeästi kevyempi levy soundeiltaan tuntui Menace To Societyn rankkuuteen verrattuna jopa hieman nössöltä. Myös Lizzyn laulu ei enää noussut niin korkeisiin säveliin kuin aiemmin. Ajan myötä olen oppinut pitämään tästä levystä erittäin paljon ja myös ymmärtämään mistä pieni keventäminen linjassa johtui. Levyn haluttiin löytävän uusia kuulijoita ja olevan helpommin lähestyttävä, toivottiin tietysti radiosoittoa ja näkyvyyttä MTV:llä. Myös sanoituspuolella oli siistitty linjaa. Jos Menace To Societyllä viljeltiin erittäin paljon kellopeliappelsiinimaista väkivaltakuvastoa, oli Visual Lies paljon sisäsiistimpi tapaus. Okei, totta kai ensisinkkuna julkaistu Me Against The World on uhkaavudessaan täynnä uhoa ja kenties hieman väkivallan uhkaakin, mutta ei se nyt kuitenkaan ole mitään verrattuna Menacen kappaleisiin kuten Ultra Violence, Love Kills tai Terror On The Town.

    Hyviä biisejä tällekin levylle mahtuu kuitenkin useampia ja kokonaisuus on erittäin toimiva. Jo mainittu Me Against The World saa rinnalleen hyvin eteenpäin rullaavia kappaleita. Shock, Outcast, Eyes Of A Stranger, Den Of Thieves ovat tarttuvia hard rock -ralleja. Sävellyspuolesta suurimman vastuun levyllä kantavat vokalisti Lizzy Borden yhdessä kitaristi Gene Allenin kanssa. Hyvinhän herrojen yhteistyö tuntuu toimineen. Levyn ilmestyessä olin myös hieman pettynyt toisen kitaristin Alex Nelsonin poistumiseen bändin riveistä. Hänen tilallaan kitaraosuudet levyllä hoitaa Joe Holmes. Uusi nimi aikoinaan, mutta tuli myöhemmin tutuksi mm. David Lee Rothin ja Ozzy Osbournen kepinheiluttajana. :)

     Levystä ei tullut lopulta mitään suurta läpimurtoa. Vaikka bändi teki komean videon, joka ei tosin paljon näkyvyyttä tainnut MTV:llä saada, lukuunottamatta myöhäisillan metalliohjelmia. Alice Cooper antoi vetoapua kehuen bändiä lehdissä kauhurockin tulevaisuudeksi ja ottamalla Lizzyn Eurooppaan lämppäämään itseään, muistaakseni ainakin joillekin festarikeikoille. Ja bändi kiersi myös näyttävästi Japanissa, mutta silti homma ei lopulta oikein lähtenyt lentoon. Aika ei ainakaan ollut missään nimessä väärä. Vuonna 1987 juuri Lizzy Bordenin kaltainen musiikki olisi pitänyt upota kuin kuokka suohon. Mitkä saman genren levyt sitten menestyivät vuonna 1987? Lista onkin aika pitkä, mutta muutamia suurimpia mainitakseni: Aerosmithin Permanent Vacation, Whitesnaken 1987, Def Leppardin Hysteria, Mötley Crüen Girls Girls Girls ja totta kai Guns n' Rosesin Appetite For Destruction, joka ei kylläkään ollut mikään välitön menestys ilmestyessään. Eli tarjontaa oli ja hyviä levyjä ilmestyi vuonna 1987 roppakaupalla. Paha tonne oli väliin kiilata.

   Vaikka Metal Blade Records teki varmasti kaikkensa ja hyvää duunia kieli vyön alla bändin eteen, niin oli se myös auttamattomasti liian pieni lafka, vaikka jakelun hoitivatkin isommat yhtiöt. En tiedä onko Lizzyä koskaan kosiskeltu isommille levy-yhtiöille. Jos on, niin ehkä olisi kannattanut tarttua tilaisuuteen. Myös kauhuimago ja shock rock eivät olleet sittenkään ehkä se myyvin imago. Aivan varmasti toimi kaltaisiini miespuolisiin teineihin, mutta varmasti saattoi karkoittaa nuoret naisenalut tuhlaamaan rahansa Bon Jovin kaltaisten artistien levyihin. En halua tietenkään yleistää tai luoda tästä asiasta mitään sukupuolistreotypiaa, tuumimpahan vain. Alice Cooperkin sai sen suurimman suosion hieman siistittyään imagoaan paria vuotta myöhemmin, Trash (1989). Siitä levystä tykkäsivät tytötkin.

     Onneksi Lizzy Borden elää ja hengittää tänäkin päivänä. Uusin levy My Midnight Things (2018) on ehtaa Lizzy Bordenia. Hyvää kamaa, kuten vanhemmatkin Lizzy-klassikot. Give 'em the Axe Forever!

SKIN `N` BONES - NOT A PRETTY SIGHT (1990)

    Tämä levy on täynnä sleaze-rockin kliseitä aina kannesta kantapäähän. Levyä olisi helppo haukkua tusinahardrokin kaatopaikan pohjimmaiseksi tekeleeksi. Jo bändin vokalistin ja lead-kitaristin nimet saavat karvat nousemaan herkemmiltä pystyyn kuin rusakolla metsämiehen koiran tarratessa kiinni persuuksiin. Johnny Vamp ja Jimi K. Bones ovat taiten huonoja ja tekotaiteellisia nimiä jopa rocktähdille. Kaverit ovat löytäneet legendaarisen Mark "Weiss Guy" Weissin ottamiin promokuviin Michael Monroen jo 80-luvulla käyttämät röyhelöpaidat sekä kermakakun koristeen päällekin on liimattu biisejä nimeltään Out With The Boys, Nymphomania, All The Girls In The World. No huh huh! Lätyn voisi antaa asvalttimiesten ajaa jyrällä palasiksi jo näiden ennusmerkkien pohjalta. Mutta eipä kannata tehdä moista ensin kuuntelemati mitä poijiilla oikeasti on tarjottavana.

 

    Kaiken alun paasamisen jälkeen täytyy myöntää, että pidän tästä levystä. Pidän todella paljon. Kaikkien jenkki/losi-itsestäänselvyyksien alta löytyy hyvä levy täynnä suunpielet hymyyn saavaa hard-rockia. Hyviä biisejä, jopa omaleimaista ääntä. Aikoinaan ostin levyn nuorena miehenä täysin  kannen perusteella. En ollut kuullut yhtyeeltä kappaleen kappaletta. Levy vain pomppasi silmiin Mega-Epesin hyllylltä ja se oli siinä. Jos jätkillä on tuollaiset buutsit, niin levyllä ei voi olla mitään muka vaarallista lökäpöksygänstä-meininkiä vaan aitoa kuilunreunalta 200 kilometriä tunnissa kiitävää todellista aidosti armed & dangerous rock and rollia. Onnistunut kansi siis vetoamaan alle kakskymppiseen nuorukaiseen. Skin `n` Bonesilla tuntui olevan asenteessa paljolti samaa tuntua kuin Helsingin Kalliossa luuhaavassa 69 Eyes -yhtyeessä. 69 Eyes ei vielä 90-luvun alussa tiennyt goottimeiningistä mitään vaan liputti ylpeänä Helsinki-sleazen puolesta mm. painattamalla tai paremminkin kopioimalla itse omaa fanzineaan Get Down To 69 -lehteä. Punkin ja hardrockin kautta ammennetussa sopassa oli enemmän räkäisyyttä ja aitoutta kuin useimmissa 80-luvun lopun tusinatukkarokkipumpuissa. Skin n` Bonesissa oli jotain samaa räyhäkkyyttä kuin tulevaisuuden vampyyrirokuissa, toki hieman sliipatummin amerikan kermalla kuorrutettuna.

Alunperin Baltimoressa pyörivä Johnny Vamp perusti 80-luvun alkupuolella The Vamps-yhtyeen, joka muutti nimensä Vamp Cityksi. Muutamaa vuotta myöhemmin Vamp muutti New Yorkiin, jossa Skin n`Bones syntyi. Nykin seudulla ahkerasti keikkaileva bändi herätti huomiota mm. legendaarisella The Ritz-klubilla. Duran Duranin kitaristi Andy Taylor näki bändin ja innostui siinä määrin, että piirrätti kundien puumerkit sopimukseen ja kiinnitti Skinnarit omalle Equinox-levymerkilleen. Andy Taylor toimi myös tulevan levyn tuottajana. Not A Pretty Sight -albumi ilmestyi vuonna 1990. Levyn avausraita Nail It Down potkaisee kulkuset kurkkuun ja homman käyntiin.

Vuonna 1990 julkaistu levy oli auttamattomasti myöhässä. Los Angelesin glam-rock skene veteli viimeisiään. Kaikki oli huipentunut Mötley Cruen -89 julkaisemaan Dr. Feelgood -albumiin, joka oli noussut jenkkien listaykköseksi. Kahta vuotta aiemmin julkaistu Guns n` Roses-albumi Appetite For Destruction ja sen nousu lopulta platinamyyntiin yltäväksi megahitiksi, sai loputkin jenkkilän levy-yhtiöt sekoamaan ja kiinnittämään talliinsa joka toisen hiuslakkaa kuontaloonsa suihkuttavan meikkaavan poikaryhmän isolla levydiilillä. Ylitarjonta turrutti markkinat ja kyllästytti suuren yleisön ja lopulta näyttämölle astui Kurt Cobain kavereineen ja teki tukkarokille sen minkä punk teki 70-luvun lopulla progedinoille. Skin `n` Bonesin debyytti oli jo tuomittu ennen ilmestymistään.

Bändi jatkoi ahkerasti levyn ilmestymisen jälkeen keikkailemalla klubeja lähinnä Yhdysvaltojen itärannikolla. Suunnitelmissa oli vahvasti myös kakkosalbumin levyttäminen. Bändin loppuaikoihin liittyy myös mielenkiintoinen Suomi-kytkentä. Nykyään Yö-yhtyeessä basso pomputteleva Jukka Jay Lewis törmäsi Skin n`Bonesin Jimi K. Bonesiin. Yhtyeen toinen kitaristi Pete Pagan oli lähtenyt lätkimään tai paremminkin huuhtounut rokkenrollin liiallisen viihdekäytön tuomien lieveilmiöiden mukana unohduksen viemäriin. Jay Lewis nimeä tällöin käyttänyt Jukka liittyi retkueeseen. Bändi jatkoi keikkailua, mutta turhautui lopulta. Grunge oli muuttanut musagenreä ja kysyntää Skin `n`Bonesin kaltaiselle ja näköiselle yhtyeelle ei tuntunut olevan. Kysäisin asiaa Jukalta, joka kertoi bändin kiertäneen yhdessä mm. Kix-yhtyeen kanssa. Yhtye oli tehnyt omakustanteena viiden biisin Madhouse-ep:n, jota myytiin keikoilla suoraan kasettimuodossa.

Vuonna 2003 julkaistiin Speak Easy -cd, joka sisältää  Madhouse-ep:n  biisit sekä koko Not A Pretty Sight -albumin eli koko levytetyn Skin ´n´Bones tuotannon. Jos pidät hyvästä hard-rockista, suosittelen levyä sinulle, oi ystäväni.